Eniten vituttaa kaikki. Ihan kaikki. Ja oikeestaan ei mikään. Tuliko se vaihe nyt sitten että ei edes välitä enää. Ei tälle mitään voi ja ei tästä mitään näytä tulevan. Tekisi mieli heittää hanskat tiskiin ja siirtyä seuraavaan haasteeseen. Mikä se sitten ikänä onkaan. Tai ehkä siihen siirrytäänkin ja unohdetaan tämä Yrittäminen. Annetaan asioiden tapahtua jos haluavat tapahtua. Ja jos ei tapahdu niin sitten ei vaan helvetti tapahdu.
Ei tässä eestä näköjään rimpuilla suurempien voimien edessä. Nämä asiat on jonnekin maailman kirjoihin määrätty ja sitä vastaan taistelu ei ole kovin palkitsevaa.
Olen pikku hiljaa alkamassa siirtyä ohi tästä pakonomaisesta Yrittämisestä. Elämä on jäänyt elämättä jo kohta kahden vuoden ajan, ihmiset näkemättä ja rakkaat rakastamatta. Parisuhde kärsimyksen kourissa, tai no...ainakin muuttumassa sellaiseen suuntaan mistä en pidä. Miksi pitää käydä kärsimysten tie päästäkseen sinne mitä haluaa. Rankaistaanko minua siitä että olen vitkuttanut tätä haluamistani tänne ikävuosiin saakka. Rankaistaanko minua liiasta nuoren ihmisen rellestämisestä (normisellaisesta minusta itsestäni) vai mitä minun tällä halutaan oppivan. Nöyryyttäkö? Pitkäjänteisyyttä? Varmuutta valinnoistani? Mitä vielä.
Vai jatkonko taas vain samaa rataa. Kunhan tästä KP1 (ensin siis virallisesti muututtuaan siksi) taas muuttuu KP3ksi jolloin on taas lääkityksen aloituksen aika, tehdäänkö valinta syödä niitä ja taas kytätä oikea aika yhtymiselle. Ja sitten taas elää hyvässä uskossa ja toivossa vajaa pari viikkoa, suunnitella jo tulevia ja vähän haaveillakin. Ja tulla taas sitten vedätetyksi kun uusi KP1 alkaa nurkilla väijyä.
Mennään KP27ä, eli huomenna KP1- tai ylihuomenna. Tai yliylihuomenna. Eipä meistä (tai siis minusta) mihinkään vapun juhlintaan tänään olis ollutkaan. Eikä varmaan juhannuksenakaan - ei vaan ole juhlamieltä. Enää. Toivottavasti joskus olisi vielä. Nyt ei tosin siltä tunnu. Mitä se nauraminen edes on. Ja hauskanpito ilman taustalla väijyviä huolen pilviä. Mustia on mietteet tänä vappuaattona.
29.4.2012
KP1 lähestyy...TAAS.
Kyllähän tämä taas vahvasti näyttää siltä että huomenna viimeistään on KP1. Eilen aamun järkytys aamuvessakäynnin yhteydessä vaan jatkaa vahvistumistaan, sinne väärään suuntaan siis. Ei ollut hyvä järkytys vaan juuri se järkytys jota ei toivonut. On tämä erilainen alku kierrolle mihin on tottunut, mutta lienee taas NE lääkkeet syynä.
Eilinen meni vielä sumussa, ja itselle todistellessa että vielä se voi kääntyä iloksikin, mutta kyllä nukuttu yö ja aika (ja eritteet) ovat tehneet tehtävänsä. Usko alkaa olla mennyt että tästä mitään positiivista saisi testiin aikaiseksi. Jälleen yksi kuukausi lähempänä hoitoja, joihin ei ikinä oltu menossa. Jälleen yksi kierto lisää lääkehormooneja joita ei koskaan oltu ottamassa. Jälleen yksi pettymys. Joka kuukausittainen vihollinen taas kylässä, se Pettymys. Elämässä pitääkin olla vaihteluita, onnea ja iloja ja vähän surujakin, mutta että jatkuvasti ja näin kiihkeällä syklillä. Usko parempaan horjuu ja on horjunut jo pidempään.
Kävikö tässä nyt sitten oikeasti niin, ettei minusta tule äitiä eikä meistä vanhempia.
Eilinen meni vielä sumussa, ja itselle todistellessa että vielä se voi kääntyä iloksikin, mutta kyllä nukuttu yö ja aika (ja eritteet) ovat tehneet tehtävänsä. Usko alkaa olla mennyt että tästä mitään positiivista saisi testiin aikaiseksi. Jälleen yksi kuukausi lähempänä hoitoja, joihin ei ikinä oltu menossa. Jälleen yksi kierto lisää lääkehormooneja joita ei koskaan oltu ottamassa. Jälleen yksi pettymys. Joka kuukausittainen vihollinen taas kylässä, se Pettymys. Elämässä pitääkin olla vaihteluita, onnea ja iloja ja vähän surujakin, mutta että jatkuvasti ja näin kiihkeällä syklillä. Usko parempaan horjuu ja on horjunut jo pidempään.
Kävikö tässä nyt sitten oikeasti niin, ettei minusta tule äitiä eikä meistä vanhempia.
27.4.2012
Kukamitämissämilloin.
En oikein tiedä mitä sanoa. Varmaan voisin olla sanomatta mitään mutta sanonpa silti. Odottavan aika on pitkä, sen tietää kaikki näitä Odutuksia odottavat. Usko on kova, mutta kroppa taitaa jo antaa viitteitä ettei kannata (taaskaan) uskoa. Vaan kannattaisi jo siirtyä uskomuksesta realiteetteihin. Voihan viitteet tosin viitata vielä ihan mihin tahansa mutta pessimismi nostaa päätään.
Kuristaa. Jotenkin tuntuu, että oma tila on vähissä. Sinkoilen päämäärättömästi sinne tänne pitäen itseni kiireisenä. Etten ehtisi murehtia näitä asioita ja etten ehtisi vain istua ja syödä. Eli siis liikun vimmatusti. Kun nyt on tätä vapaata aikaa. Joskin sillekin nyt sitten ilmeisesti tulee stoppi (pikaisemmin kuin oli plääni). Se varmaankin juuri nyt eniten kuristaa. Ja jotenkin jopa pelottaa. Minä olen nauttinut tästä että saan tehtä mitä haluan. Ja mietiskellä rauhassa ilman jatkuvia ärsykkeitä joka suunnasta. Olin jo ajatusmaailmoissani kaukana, kehittelemässä uusia tuulia elämääni, vaan nyt se ajatuksen lento katkesi. Jotain haluan tehdä muuttaakseni tätä elämääni, elämäntilaani vaan en osaa tehdä mitään. Olen saamaton ja loksahdan niin helposti takaisin siihen suorittamiseen, arkeen, etten osaa kuunnella itseäni ja tehdä mikä olisi parhaaksi minulle. Rahaa on tehtävä että lainat saa maksettua, vaikka kuulema vähemmälläkin rahalla toimeen tulisi. Ainako pitää tehdä kaikki siihen pisteseen, että romahtaa. Ja sitten vasta tajuaa mitä edessään on tai mihin kykenee ja mitä haluaa jne. Ilmeisesti. Sellainen(ko) minä olen.
Haluaisin, että yhdeksän kuukauden päästä minä voisin ajatella muita asioita.
Kuristaa. Jotenkin tuntuu, että oma tila on vähissä. Sinkoilen päämäärättömästi sinne tänne pitäen itseni kiireisenä. Etten ehtisi murehtia näitä asioita ja etten ehtisi vain istua ja syödä. Eli siis liikun vimmatusti. Kun nyt on tätä vapaata aikaa. Joskin sillekin nyt sitten ilmeisesti tulee stoppi (pikaisemmin kuin oli plääni). Se varmaankin juuri nyt eniten kuristaa. Ja jotenkin jopa pelottaa. Minä olen nauttinut tästä että saan tehtä mitä haluan. Ja mietiskellä rauhassa ilman jatkuvia ärsykkeitä joka suunnasta. Olin jo ajatusmaailmoissani kaukana, kehittelemässä uusia tuulia elämääni, vaan nyt se ajatuksen lento katkesi. Jotain haluan tehdä muuttaakseni tätä elämääni, elämäntilaani vaan en osaa tehdä mitään. Olen saamaton ja loksahdan niin helposti takaisin siihen suorittamiseen, arkeen, etten osaa kuunnella itseäni ja tehdä mikä olisi parhaaksi minulle. Rahaa on tehtävä että lainat saa maksettua, vaikka kuulema vähemmälläkin rahalla toimeen tulisi. Ainako pitää tehdä kaikki siihen pisteseen, että romahtaa. Ja sitten vasta tajuaa mitä edessään on tai mihin kykenee ja mitä haluaa jne. Ilmeisesti. Sellainen(ko) minä olen.
Haluaisin, että yhdeksän kuukauden päästä minä voisin ajatella muita asioita.
23.4.2012
I want to believe...
Eletään odottavaa vaihetta. KP20 kaiketi. En jaksa kalenterista sitä edes tarkistaa. Toivon ja uskon siis olevansa raskaana. En tilaa uusia ovistikkuja vaikka tarvitsisin raskaustestejä (ajattelin tilata r-testejä sitten jos on tarve ja samalla sitten niitä ovistikkuja...jos on tarve). Haluan niin kovasti uskoa olevani raskaana.
Yritetty on ja oikeina päivinä. Ja vielä vähän varapäivinäkin jos ovis olisikin ollut myöhemmin (keskustelu taisi mennä jotakuinkin niin että "vieläkö tänään? en kyllä millään jaksaisi, eikä kiinnostaisi. Ei minuakaan. Pakko kai se vaan on, ettei sitten kaduta ja harmita" - jotakuinkin noin). Olo on oireeton. Mutta joistain pienistä oireista oireettomuuteni keskellä ehdin herätellä toivoa, että jos tällä kertaa sittenkin. Väsyttää - oikeasti uuvuttaa. Vihloo ja viiltelee. Viluttaa. Hajuaisti on...herkistynyt. Huimaa, välillä. (En suostu lukemaan Letrozole-purkissa olevaa oirelistaa, se olisi kumminkin niin noihin luettelemiini sopiva oirelistaus).
Joten taaskin tunneminä etsii vastauksia ja toivoo parasta kun järkiminä koettaa ottaa niskaotetta ja käskeä nyt vain nauttimaan olosta ja auringosta ja alkaa jo varustautua tulevaan. Viikko vielä. Sitten sen taas tietää.
(Niin ja laajennettuun kaveripiiriin syntyi taas kerran yksi pieni ihminen. Olen siis lukenut fb-päivityksiä siitä miten ihana uusi elämä onkaan ja miten ihana lapsi hänellä on. Kateuden piikki? Kyllä. Ihmetys siitä että siitäkin ihmisestä tuli äiti? Kyllä! Ja että siitäkin ihmisestä tuli äiti joka laittaa sydämiä päivitykseensä puhuessaan pienestään. Eli jälleen yksi joka ei ulkoisesti ollut "äitimateriaalia", on nyt seonnut äitiydestä (hyvässä mielessä). Tämä pohdinta siis lähinnä note to yourself -tyylisesti, että muistaa että siellä jossain kaukana se maaliviiva, ja se kiitos kaikesta tästä, seisoo. Ja se suunnaton rakkaus jonka minäkin haluaisin kokea).
Yritetty on ja oikeina päivinä. Ja vielä vähän varapäivinäkin jos ovis olisikin ollut myöhemmin (keskustelu taisi mennä jotakuinkin niin että "vieläkö tänään? en kyllä millään jaksaisi, eikä kiinnostaisi. Ei minuakaan. Pakko kai se vaan on, ettei sitten kaduta ja harmita" - jotakuinkin noin). Olo on oireeton. Mutta joistain pienistä oireista oireettomuuteni keskellä ehdin herätellä toivoa, että jos tällä kertaa sittenkin. Väsyttää - oikeasti uuvuttaa. Vihloo ja viiltelee. Viluttaa. Hajuaisti on...herkistynyt. Huimaa, välillä. (En suostu lukemaan Letrozole-purkissa olevaa oirelistaa, se olisi kumminkin niin noihin luettelemiini sopiva oirelistaus).
Joten taaskin tunneminä etsii vastauksia ja toivoo parasta kun järkiminä koettaa ottaa niskaotetta ja käskeä nyt vain nauttimaan olosta ja auringosta ja alkaa jo varustautua tulevaan. Viikko vielä. Sitten sen taas tietää.
(Niin ja laajennettuun kaveripiiriin syntyi taas kerran yksi pieni ihminen. Olen siis lukenut fb-päivityksiä siitä miten ihana uusi elämä onkaan ja miten ihana lapsi hänellä on. Kateuden piikki? Kyllä. Ihmetys siitä että siitäkin ihmisestä tuli äiti? Kyllä! Ja että siitäkin ihmisestä tuli äiti joka laittaa sydämiä päivitykseensä puhuessaan pienestään. Eli jälleen yksi joka ei ulkoisesti ollut "äitimateriaalia", on nyt seonnut äitiydestä (hyvässä mielessä). Tämä pohdinta siis lähinnä note to yourself -tyylisesti, että muistaa että siellä jossain kaukana se maaliviiva, ja se kiitos kaikesta tästä, seisoo. Ja se suunnaton rakkaus jonka minäkin haluaisin kokea).
20.4.2012
Vuosi sitten...
Tajusin tuossa muutama päivä sitten että vuosi sitten olin raskaana. Meinasin kirjoittaa että onnellisesti, mutta totuus oli kyllä kaikkea muuta. Ei siitä oikein uskaltanut onnellinen olla. Tai siis TOTTAKAIT oli, mutta pelotti, että sattuu jotain ikävää. Pelkohan siis osoittautui myöhemmin oikeaksi.
Paljon siis ehtii tapahtua vuodessa. Paljon tapahtuu muutoksia myös sinussa itsessäsi. Tai siis minussa. Ajatusmaailma muuttuu. Odotukset muuttuvat. Ilojen ja surujenkin aiheet muuttuvat. Ihmiset ympärillä, ihmissuhteet, ihmisiin suhtautuminen muuttuu. Kyynisyys on näkynyt kasvavan. Jaksamisen määrä on muuttunut. Tuntuu, että tämän vuoden aikana on kasvanut vanhaksi. Sellaiseksi vajaat nelikymppiseksi, joka ei halunnut koskaan olla. Tuntuu eniten siis, että mieleltään vanhenee. Kun ei jaksa olla positiivinen ja sosiaalinen ja iloinen, niin jotenkin tuntuu että ikääntyy henkisesti. Siis ettei enää olekaan samalla aaltopituudella nuorempien ystäviensä kanssa. Eikä jaksa ymmärtää asioita joita ymmärsi aiemmin. Tai sitten tämä vain johtuu siitä, että Yrittää. Ja koko elämä pyörii vähän niinkuin sen ympärillä. Eikä ehdi iloita ja olla sosiaalinen kun pitää olla joko laskemassa kotona sopivia hetkiä seksille tai sitten väistelemässä kysymyksiä miksi et juo. Tai piilottelemassa hormoonien turvottamaa mahan seutua turhilta kysymyksiltä. Tai suremassa kun taaskaan emme onnistuneet.
Tätäpä se on ollut viime ajat. Vuodessa tapahtuu paljon asioita.
Paljon siis ehtii tapahtua vuodessa. Paljon tapahtuu muutoksia myös sinussa itsessäsi. Tai siis minussa. Ajatusmaailma muuttuu. Odotukset muuttuvat. Ilojen ja surujenkin aiheet muuttuvat. Ihmiset ympärillä, ihmissuhteet, ihmisiin suhtautuminen muuttuu. Kyynisyys on näkynyt kasvavan. Jaksamisen määrä on muuttunut. Tuntuu, että tämän vuoden aikana on kasvanut vanhaksi. Sellaiseksi vajaat nelikymppiseksi, joka ei halunnut koskaan olla. Tuntuu eniten siis, että mieleltään vanhenee. Kun ei jaksa olla positiivinen ja sosiaalinen ja iloinen, niin jotenkin tuntuu että ikääntyy henkisesti. Siis ettei enää olekaan samalla aaltopituudella nuorempien ystäviensä kanssa. Eikä jaksa ymmärtää asioita joita ymmärsi aiemmin. Tai sitten tämä vain johtuu siitä, että Yrittää. Ja koko elämä pyörii vähän niinkuin sen ympärillä. Eikä ehdi iloita ja olla sosiaalinen kun pitää olla joko laskemassa kotona sopivia hetkiä seksille tai sitten väistelemässä kysymyksiä miksi et juo. Tai piilottelemassa hormoonien turvottamaa mahan seutua turhilta kysymyksiltä. Tai suremassa kun taaskaan emme onnistuneet.
Tätäpä se on ollut viime ajat. Vuodessa tapahtuu paljon asioita.
18.4.2012
Ilon kyyneleitä.
Tänään en ajattele negatiivisesti. Tänään keskityn siihen mitä minulla jo on. Ihana mies ja näköjään ystäviäkin, jotka huomioivat ja välittävät. Kun usko niihinkin aina välillä horjuu. Tänään siis itkettiin ilon kyyneleitä.
Tänään haluan toivottaa vain kaikille paljon hyvää. Ja positiivisia ajatuksia ja parempaa mieltä edes täksi päiväksi.
Poistun ja vaikenen.
Tänään haluan toivottaa vain kaikille paljon hyvää. Ja positiivisia ajatuksia ja parempaa mieltä edes täksi päiväksi.
Poistun ja vaikenen.
17.4.2012
Oireita
Ei juurikaan raportoitavaa. Vain se ihmetyttää miten paljon erilaisia oireita tuo ovisaika aiheuttaakaan. Ilmeisesti johtuen siis noista Letrozoleista. Kun en minä aiemmin tällaisia ole tuntenut. Vihlomisia ja tykytyksiä ja painetta ja kummaa turvotusta sisuksissa joka taas painaa virtsarakkoa (?) kun koko ajan saa käydä vessassa. Tärinäkipuja ja yhtymiskipuja (endosta johtuvia kaiketi?). Ja mahakin on kummallinen toiminnoiltaan, möyryää ja murisee ja lurisee. Päähän ei onneksi koske.
Mieli on tyynempi. Tänään. Ja toivon huomennakin olevan.
Mieli on tyynempi. Tänään. Ja toivon huomennakin olevan.
16.4.2012
mitäs sitten jos
Tehtyäni taas kierroksen blogimaailmassa, törmäsin teksteihin jossa pohdittiin vauvakuumeetta ja sen puutettakin. Oma vauvakuumehistoria on ollut vähän... no kummallinenkin kai. Silloin kun olin ensimmäisen kerran raskaana, taisin olla 25-vuotias, kuume oli kova. Siis todellakin huumaava. Joka tuutista tuli vauvauutisia ja vauvamainoksia ja vauvalehtijuttuja ja ties mitä. Se huuma iski silloin ja kovaa. Sitten tupsahdin raskaaksi (koska se oli silloin sellainen "tapaus", ei suunniteltu, vähän outo tilanne muutenkin) ja olin siis tulossa ja valmistumassa äidiksi täyttä päätä. Siis ne vajaat neljät viidet kuudet viikot kun sitä autuutta kestikään. Silloin en miettinyt että onko minusta siihen, jaksanko olla se Oikea vanhempi sille syntyvälle lapselle. Jaksanko vai meneekö hermot niin sanotusti. Ei, silloin vain odotettiin onnellisena. Ja oltiin tietysti aika hämillään kun ei tiennyt yhtään mitään mistään.
Mutta nyt. Sitä vauvakuumetta ei oikeastaan tuon jälkeen ole tullut. Keskenmeno ja ero siitä suhteesta keskeytti lisääntymisinnon siltä osin. Sitten tuli uusi suhde ja opiskelut. Ja Elämän opiskelut. Ja se suhde vaan ei koskaan tuntunut sellaiselta joka olisi edennyt lapsiin asti. Naimisiinmenosta kyllä haaveilin ja tietenkin varmaan sen jälkeen olisin varmaan alkanut luonnollisesti haaveilemaan lapsistakin, mutta jotenkin se suhde ja ihmiset siinä, ei siitä vaan mitään vauvakuumetta syntynyt. Olo oli ihan ookoo ilmankin. Olin siis jo sitä mieltä, että minä kuulun siihen väestöön, joka on tieten tahtoen lapseton. Siitä tuli lähes yleinen vitsi, että tuossakin (esim. kahvipöytäkeskusteluissa esiin tulleet univajeet ja kiukkukohtaukset sun muut lapsiperheen arkiongelma/perusjutut) on taas hyvä syy olla hankkimatta lapsia.
Nykyisen mieheni tavatessa elin niin nousujohteista itsetutkiskelevaa sinkkuaikaa, etten moiselle ajatukselle suonut hetkeäkään. Tosin jälkeenpäin ajateltuna se olikin itselleni tärkeää aikaa kasvaa, oppia tuntemaan itseään. Joskaan tuo prosessihan ei ole vieläkään ohi, jatkuu ja voi hyvin yhä ja aina vaan. Mutta kun parisuhteeseen astuu kaksi ihmistä, jotka haluavat rehellisesti olla toistensa kanssa ja mennä elämässään eteenpäin, lapsetkin alkoivat olla ehkä enemmän arkipäivän puheissa mukana. Joskin minua tähän asiaan piti kyllä ylipuhua. Enkä ole kyllä ihan satavarma vieläkään, että onko minusta siihen. Vanhemmaksi. Äidiksi. Olen tässä Yrittämisessä mukana vähän liiankin kanssa, ressipeikkona, mutta silti aina välillä ja vähän päästä pitää miettiä miten suoriudun tehtävästäni. Kestääkö hermot ja mitä sitten teini-ikäisten kanssa. Itse kun en kuulema mikään helpoin case ole ollut. Vai tuleeko minusta se uraäiti ja mies jää kotiin lapsien kanssa, kun minä en "jaksa". Paasaanko minä lapsilleni koko ajan jostain typeryyksistä kun oikeasti olen vain tyytymätön itseeni ja jaksamisiini. Tai johonkin muuhun. Puranko pahanoloni lapseen. Valitanko ja syyllistänkö. Ettei mitään voi enää tehdä ja mitään ei enää voi ostaa kun rahat ei riitä kun sulle pitää otsaa luistimia ja vaatteita ja ja ja. (avioero- ja yksinhuoltajaäidin kasvattamana noitakin lauseita on kuultu oma osa). Josta päästäänkin siihen pahimpaan peikkoon. Että mitenkäs käy parisuhteen. Uupuneina ja väsyneinä. Jaksetaanko vielä pitää kiinnit tästä tämän hetkisestä auvoisesta onnestamme vai olemmeko kohta eron partaalla oleva pari pienen lapsen kanssa. Lapsi joutuisi kokemaan avioerolapsuuden. Sitä ei omalle lapselleen haluaisi, koska itse sen on käynyt läpi. Huonon sellaisen. Avioeron. Vai jäisikö sitten huonoon suhteeseen kasvattamaan lapsen (lapset) tietyn ikäisiksi, että osaisivat handlata avioeron paremmin. Ja monikosta puheenollen, haluankokaan koskaan useampaa lasta. Kuin vain sen yhden, koska näyttää että kaksi ja kolmekin tuovat elämään jo niin paljon paineita, että tästä vinkkelistä katsottuna, why bother! Siis kun ei vielä niitä omia ole ja on elämä mitä on, ihan kivaakin jos tätä lapsettomuutta ei lasketa, niin haluaako siitä ehdoin tahdoin tehdä lapsiperhehelvetin jossa erotaan ja tapellaan eikä olla onnellisia tai eletään kuin kämppäkaverit vain niitä lapsia kasvattaen.
Kaikelle on aina kaksi puolta. Ja argumentteja. Lapset kuulema ovat sen arvoisia mutta nyt, tämän ikäisenä ja tällaisena kuin nyt olen, pohtijana ja suorittajana ja stressaajana, todellakin vaakakupittaa asioita ennen kuin ryntää asioihin suin päin. Viisaammaat ovatkin tähänkin kertoneet ettei parikymppisinä yleensäkään mietitä asioita, silloin toimitaan. Ja sitten kun elää näin "vanhaksi ja viisammaksi", alkaa pohtia asioita liikaa ja tekee asioista vähän turhankin monimutkaisia. Miettimällä. Liikaa. Nämä asiat ovat läsnä ja mukana. Joskaan nyt viime aikoina en ole niin paljon noista huolehtinut, kun on tässä kierron seuraamisessa ja lääkityksien huolehtimissa mennyt jo sen verran energioita, ettei näytä kaikkeen riittävän. Ehkä se onkin juuri tarkoitus mennä näin. Että huolehtiminen jää vähemmälle kun on niin väsynyt ja sekaisin ja doupattu. Mene ja tiedä.
Kaipa siihen vanhemmuuteenkin kasvaa. Jahka ensin sinne asti pääsee. Onkohan sitä sitten millainen vanhempi kun on tätä Yritystä takana eikä ole saanut tarjottimella ojennettuna tätäkään elämän lahjaa? Olisinko ollut erilainen Äiti aiemmin. Olisin todennäköisesti. Mutta ylipaapooko sitä lastaan sitten kun lapsen aikaansaaminen oli niin vaikeaa. Antaako periksi ja kasvattaako hänestä kaiken periksi saavan kakaran. Vai ylisuojeleeko eikä laske lastaan mihinkään eikä anna hänen tehdä mitään. Ettei vaan säry ja mene rikki. Ja entäs se raskausaika. Siis jos se vaikka sattuisikin alkamaan. Entäs sitä pelkoa ja ahdistusta. Ja kyttäystä ja jännittämistä. Ja kun sekään ei riitä kun lapsi voi kuolla sinne kohtuun ennen syntymää ja lapsi voi kuolla vielä vaikka heti synnyttyään. Ja syntyä sairaana. Tai voi sairastua synnyttyään. Oo mai gaad tätä huolen määrää. Ja eikä se lopu varmaan koskaan, jos niitä lapsia joskus saa.
Olen puhunut. Eli huolehtinut siis.
Mutta nyt. Sitä vauvakuumetta ei oikeastaan tuon jälkeen ole tullut. Keskenmeno ja ero siitä suhteesta keskeytti lisääntymisinnon siltä osin. Sitten tuli uusi suhde ja opiskelut. Ja Elämän opiskelut. Ja se suhde vaan ei koskaan tuntunut sellaiselta joka olisi edennyt lapsiin asti. Naimisiinmenosta kyllä haaveilin ja tietenkin varmaan sen jälkeen olisin varmaan alkanut luonnollisesti haaveilemaan lapsistakin, mutta jotenkin se suhde ja ihmiset siinä, ei siitä vaan mitään vauvakuumetta syntynyt. Olo oli ihan ookoo ilmankin. Olin siis jo sitä mieltä, että minä kuulun siihen väestöön, joka on tieten tahtoen lapseton. Siitä tuli lähes yleinen vitsi, että tuossakin (esim. kahvipöytäkeskusteluissa esiin tulleet univajeet ja kiukkukohtaukset sun muut lapsiperheen arkiongelma/perusjutut) on taas hyvä syy olla hankkimatta lapsia.
Nykyisen mieheni tavatessa elin niin nousujohteista itsetutkiskelevaa sinkkuaikaa, etten moiselle ajatukselle suonut hetkeäkään. Tosin jälkeenpäin ajateltuna se olikin itselleni tärkeää aikaa kasvaa, oppia tuntemaan itseään. Joskaan tuo prosessihan ei ole vieläkään ohi, jatkuu ja voi hyvin yhä ja aina vaan. Mutta kun parisuhteeseen astuu kaksi ihmistä, jotka haluavat rehellisesti olla toistensa kanssa ja mennä elämässään eteenpäin, lapsetkin alkoivat olla ehkä enemmän arkipäivän puheissa mukana. Joskin minua tähän asiaan piti kyllä ylipuhua. Enkä ole kyllä ihan satavarma vieläkään, että onko minusta siihen. Vanhemmaksi. Äidiksi. Olen tässä Yrittämisessä mukana vähän liiankin kanssa, ressipeikkona, mutta silti aina välillä ja vähän päästä pitää miettiä miten suoriudun tehtävästäni. Kestääkö hermot ja mitä sitten teini-ikäisten kanssa. Itse kun en kuulema mikään helpoin case ole ollut. Vai tuleeko minusta se uraäiti ja mies jää kotiin lapsien kanssa, kun minä en "jaksa". Paasaanko minä lapsilleni koko ajan jostain typeryyksistä kun oikeasti olen vain tyytymätön itseeni ja jaksamisiini. Tai johonkin muuhun. Puranko pahanoloni lapseen. Valitanko ja syyllistänkö. Ettei mitään voi enää tehdä ja mitään ei enää voi ostaa kun rahat ei riitä kun sulle pitää otsaa luistimia ja vaatteita ja ja ja. (avioero- ja yksinhuoltajaäidin kasvattamana noitakin lauseita on kuultu oma osa). Josta päästäänkin siihen pahimpaan peikkoon. Että mitenkäs käy parisuhteen. Uupuneina ja väsyneinä. Jaksetaanko vielä pitää kiinnit tästä tämän hetkisestä auvoisesta onnestamme vai olemmeko kohta eron partaalla oleva pari pienen lapsen kanssa. Lapsi joutuisi kokemaan avioerolapsuuden. Sitä ei omalle lapselleen haluaisi, koska itse sen on käynyt läpi. Huonon sellaisen. Avioeron. Vai jäisikö sitten huonoon suhteeseen kasvattamaan lapsen (lapset) tietyn ikäisiksi, että osaisivat handlata avioeron paremmin. Ja monikosta puheenollen, haluankokaan koskaan useampaa lasta. Kuin vain sen yhden, koska näyttää että kaksi ja kolmekin tuovat elämään jo niin paljon paineita, että tästä vinkkelistä katsottuna, why bother! Siis kun ei vielä niitä omia ole ja on elämä mitä on, ihan kivaakin jos tätä lapsettomuutta ei lasketa, niin haluaako siitä ehdoin tahdoin tehdä lapsiperhehelvetin jossa erotaan ja tapellaan eikä olla onnellisia tai eletään kuin kämppäkaverit vain niitä lapsia kasvattaen.
Kaikelle on aina kaksi puolta. Ja argumentteja. Lapset kuulema ovat sen arvoisia mutta nyt, tämän ikäisenä ja tällaisena kuin nyt olen, pohtijana ja suorittajana ja stressaajana, todellakin vaakakupittaa asioita ennen kuin ryntää asioihin suin päin. Viisaammaat ovatkin tähänkin kertoneet ettei parikymppisinä yleensäkään mietitä asioita, silloin toimitaan. Ja sitten kun elää näin "vanhaksi ja viisammaksi", alkaa pohtia asioita liikaa ja tekee asioista vähän turhankin monimutkaisia. Miettimällä. Liikaa. Nämä asiat ovat läsnä ja mukana. Joskaan nyt viime aikoina en ole niin paljon noista huolehtinut, kun on tässä kierron seuraamisessa ja lääkityksien huolehtimissa mennyt jo sen verran energioita, ettei näytä kaikkeen riittävän. Ehkä se onkin juuri tarkoitus mennä näin. Että huolehtiminen jää vähemmälle kun on niin väsynyt ja sekaisin ja doupattu. Mene ja tiedä.
Kaipa siihen vanhemmuuteenkin kasvaa. Jahka ensin sinne asti pääsee. Onkohan sitä sitten millainen vanhempi kun on tätä Yritystä takana eikä ole saanut tarjottimella ojennettuna tätäkään elämän lahjaa? Olisinko ollut erilainen Äiti aiemmin. Olisin todennäköisesti. Mutta ylipaapooko sitä lastaan sitten kun lapsen aikaansaaminen oli niin vaikeaa. Antaako periksi ja kasvattaako hänestä kaiken periksi saavan kakaran. Vai ylisuojeleeko eikä laske lastaan mihinkään eikä anna hänen tehdä mitään. Ettei vaan säry ja mene rikki. Ja entäs se raskausaika. Siis jos se vaikka sattuisikin alkamaan. Entäs sitä pelkoa ja ahdistusta. Ja kyttäystä ja jännittämistä. Ja kun sekään ei riitä kun lapsi voi kuolla sinne kohtuun ennen syntymää ja lapsi voi kuolla vielä vaikka heti synnyttyään. Ja syntyä sairaana. Tai voi sairastua synnyttyään. Oo mai gaad tätä huolen määrää. Ja eikä se lopu varmaan koskaan, jos niitä lapsia joskus saa.
Olen puhunut. Eli huolehtinut siis.
Happy Face
13.4.2012
Ilo.
Tänään on ollut suhteellisen hyvä mieli -päivä. Eilisen alakulopäivän jälkeen tämä tuntuu vielä paremmalta. Jonnekin on kadonnut se ilo ja jaksamisen halu, kyky katsoa vastoinkäymisiä silmiin ja näyttää kieltä. Ei vaan jaksa enää.
Tänään huomasin taas että vierelläni kulkee mies, jota rakastan ja jonka sain aviomieheksenikin. Ja hän haluaa jakaa elämänsä kanssani ja saada lapsia kanssani.
Hän on meistä se rennompi, ei stressaavampi osapuoli. Hän joka koettaa minulle muistuttaa aina välillä että elämä olisi ehken hieman helpompaa, jos ei murehtisi ja vatuloisi asioita niin paljon. Johtunee myös KP10stä että elämä tuntuu tänään paremmalta. Ja läheinen ihminen läheisemmältä :)
Tänään huomasin taas että vierelläni kulkee mies, jota rakastan ja jonka sain aviomieheksenikin. Ja hän haluaa jakaa elämänsä kanssani ja saada lapsia kanssani.
Hän on meistä se rennompi, ei stressaavampi osapuoli. Hän joka koettaa minulle muistuttaa aina välillä että elämä olisi ehken hieman helpompaa, jos ei murehtisi ja vatuloisi asioita niin paljon. Johtunee myös KP10stä että elämä tuntuu tänään paremmalta. Ja läheinen ihminen läheisemmältä :)
12.4.2012
Olenko äiti koskaan vai vain täti-materiaalia
Niiiiin...ja sitäkinhän eilen illalla vielä mietin, että onko tämä lapsettomuusaika vain aikaa kasvaa henkisesti vanhemmaksi, äidiksi siis. Opettaako elämä sinua arvostamaan asioita joita saat kun tarpeeksi odotat. Etkä vaan ensitoivomalta ja sormen näpäytyksellä taianomaisesti saa pyytämääsi. Vaan joudut sitä ikään kuin universumilta (tai miltä tahansa taholta se nyt onkin) pyytämään ja anomaan. Vai onko tämä sen (universumin tai minkä tahansa tahon) keino kertoa, että move on...siirry seuraavaan vaiheeseen. Sinusta ei ole tähän. Tämä ei onnistu luonnollisesti eli sinun ei kuulu tätä saada/nähdä/kokea. Sinun kuuluu tehdä elämässäsi jotain aivan muuta. Koska viisaathan sanovat, että everything happens for a reason. Niin mikä se tämän reason nyt sitten on.
Ihmeellistä elämää
Ja sitten on näitä tarinoita. Ja sitten niitä toisia, niissä joissa iloisia yllätyksiä vain ei satu.
11.4.2012
Suorittaja
Olen tässä sivussa lueskellut tarinoita/blogeja ihmisiltä, jotka tätä samaa elämän polkua ovat kulkemassa tai kulkeneet. Jossain lukemisen vaiheessa olin jo onnellinenkin huomatessani, että ehkä tunnelin päässä on valoa. Että joko luomuvauva voisi meillekin olla joskus jopa tulossa tai viimeistään hoidoilla edes sitten. Sitten taas, luettuani erästä toista tarinaa, aloin pelätä, että jos sinne hoitokauteen asti joudutaan. Onko minusta siihen. Kestänkö sitä tietä, henkisesti. Vaikka kuinka "vahva" olisinkin. Kaikkinensa. Se ottaa aikaa ja vaatii hermoja ja pitkää pinnaa.Ja henkistä hyvinvointia varmaan myös. Onkohan tosin kukaan hoitoja aloitteleva pariskunta/henkilö täysin henkisesti valmis siihen. Takana on jo Yrittämistä ja kärsimystä ja pettymystä ja surua.
Jostain lehdestä luin juttua suorittajista, johonka niin samastuin. Tajusin että tämäkin on taas itse kehittämäni yksi projekti elämässäni. Siitä ja tästä projektista tuohon ja tähän. Jutussa kerrottiin siis juuri siitä kun ei osaa ottaa elämää "elämänä" vaan se on projekti johon pitää suhtautua niin kiihkeästi ja intensiteetillä, että väkisinkin tulee stressi. Ja aina yhdestä projektista toiseen. Elämä on yhtä projektin suunnittelua ja toteuttamista. Ei voi ottaa rennosti. Ei voi ottaa vieraita vastaan ilman tuskastumista siitä ettei ole siivonnut. Ja niin edelleen!
Ja nyt kun siis on huomannut suorittaneensa tätä elämää, niin osaanko suhtautua jatkossakaan tähän lapsettomuuteen ja ehkä tulevaan hoitujaksoon rennosti. Tai edes rennommin. Viime kesän keskenmenosta seurannut romahdus jotenkin samalla säikäytti ja samalla havahdutti huomaamaan asioita. Äitini sanoikin jo aika alkusuruvaiheessa, että eikö sitä pitäisi jo päästä normielämään kiiinni. Siinä tilassa ei ollut mitenkään normielämään pääsemässä kiinni. Olen miettinytkin että miten se olikin niin "iso" juttu, että eikö siitä sitten pääsekään kunnolla takaisin normielämään. Mutta ei tästä oikein voi kääntyä kannoillaan takaisin sinne huolettomaan "tehdään vauvoja" -olotilaan. Tästä tuli vain niin arkipäivää tästä yrittämistestä. Se vie voimat, ei oikein jaksa tehdä mitään muuta kuin vain sen mikä on pakko. Liikkua onneksi jaksaa jo mutta kun kodin ovi sulkeutuu, sohvalta ei juuri jaksa enää nousta. Ei viitsi tehdä mitään eikä tavata ketään.
Kommenttia tuli myös läheisiltä jossain vaiheessa että eikös tämä pitäisi nyt olla parasta aikaa elämässä. Vast'ikään menty naimisiin ja yritämme lasta eli "heilutamme peittoja" jatkuvasti. Parhauttahan sen siis pitäisi olla. Toinen ystäväkin oli kateellinen saamastani seksin määrästä. Niin. Mutta kun ei tätä tilaa ymmärrä ken tässä ei elä.
Eli suorittaja-projektin hoitaja nyt koettaa sitten keskittyä tässä tikutteluun, jahka ne postista saapuvat. Tilasin tällä kertaa digitaalisia ovistikkuja, joiden hymynaaman pitäisi siis kertoa oikea ajankohta. Eli tulossa valtavat määrät taas sitä kateutta aiheuttavaa seksiä.
Jostain lehdestä luin juttua suorittajista, johonka niin samastuin. Tajusin että tämäkin on taas itse kehittämäni yksi projekti elämässäni. Siitä ja tästä projektista tuohon ja tähän. Jutussa kerrottiin siis juuri siitä kun ei osaa ottaa elämää "elämänä" vaan se on projekti johon pitää suhtautua niin kiihkeästi ja intensiteetillä, että väkisinkin tulee stressi. Ja aina yhdestä projektista toiseen. Elämä on yhtä projektin suunnittelua ja toteuttamista. Ei voi ottaa rennosti. Ei voi ottaa vieraita vastaan ilman tuskastumista siitä ettei ole siivonnut. Ja niin edelleen!
Ja nyt kun siis on huomannut suorittaneensa tätä elämää, niin osaanko suhtautua jatkossakaan tähän lapsettomuuteen ja ehkä tulevaan hoitujaksoon rennosti. Tai edes rennommin. Viime kesän keskenmenosta seurannut romahdus jotenkin samalla säikäytti ja samalla havahdutti huomaamaan asioita. Äitini sanoikin jo aika alkusuruvaiheessa, että eikö sitä pitäisi jo päästä normielämään kiiinni. Siinä tilassa ei ollut mitenkään normielämään pääsemässä kiinni. Olen miettinytkin että miten se olikin niin "iso" juttu, että eikö siitä sitten pääsekään kunnolla takaisin normielämään. Mutta ei tästä oikein voi kääntyä kannoillaan takaisin sinne huolettomaan "tehdään vauvoja" -olotilaan. Tästä tuli vain niin arkipäivää tästä yrittämistestä. Se vie voimat, ei oikein jaksa tehdä mitään muuta kuin vain sen mikä on pakko. Liikkua onneksi jaksaa jo mutta kun kodin ovi sulkeutuu, sohvalta ei juuri jaksa enää nousta. Ei viitsi tehdä mitään eikä tavata ketään.
Kommenttia tuli myös läheisiltä jossain vaiheessa että eikös tämä pitäisi nyt olla parasta aikaa elämässä. Vast'ikään menty naimisiin ja yritämme lasta eli "heilutamme peittoja" jatkuvasti. Parhauttahan sen siis pitäisi olla. Toinen ystäväkin oli kateellinen saamastani seksin määrästä. Niin. Mutta kun ei tätä tilaa ymmärrä ken tässä ei elä.
Eli suorittaja-projektin hoitaja nyt koettaa sitten keskittyä tässä tikutteluun, jahka ne postista saapuvat. Tilasin tällä kertaa digitaalisia ovistikkuja, joiden hymynaaman pitäisi siis kertoa oikea ajankohta. Eli tulossa valtavat määrät taas sitä kateutta aiheuttavaa seksiä.
9.4.2012
Cry baby
Itkettää. Pienimmätkin asiat. Ilot ja surut. Televisio-ohjelmat, musiikki, Idols! ja ties mikä. Alakuloinen, paha mieli -fiilis.
Kilpirauhaslääkitystä vähennettiin. Kun taisin käydä vähän ylikierroksilla. Lääkäri ohjeisti ottamaan lääkkeen n. joka toinen päivä. Mietinkin että johtuuko tämä olotila nyt siitä että tuota lääkitystä muutettiin, että kroppa hakee uusia uomiaan tai että lääkityst on nyt sitten liian vähän. Itkutus ja turvotus, alakulo ja lihominen.
Niin, ja pierettää. Joka ei ole kyllä tällä mahalla mitään uutta, mutta kumminkin. Onneksi ei tarvitse istua missään "edustamassa" eikä huomenna mennä töihin kun on loma. Maha kiittää.
Kilpirauhaslääkitystä vähennettiin. Kun taisin käydä vähän ylikierroksilla. Lääkäri ohjeisti ottamaan lääkkeen n. joka toinen päivä. Mietinkin että johtuuko tämä olotila nyt siitä että tuota lääkitystä muutettiin, että kroppa hakee uusia uomiaan tai että lääkityst on nyt sitten liian vähän. Itkutus ja turvotus, alakulo ja lihominen.
Niin, ja pierettää. Joka ei ole kyllä tällä mahalla mitään uutta, mutta kumminkin. Onneksi ei tarvitse istua missään "edustamassa" eikä huomenna mennä töihin kun on loma. Maha kiittää.
6.4.2012
KP3
Taas. Mieli on ihan alamaissa. Ei jaksa edes räyhätä, vaikka se saattaisi puhdistaa ilmaa. Ei siis räyhätä Miehelle mistään vaan ihan räyhätä että sais paskan olon ulostettua. Aika on myös aloittaa hormonointi. Mietittiin että jatketaanko lääkitystä (eli kevyitä hoitoja kuten lääkäritäti kertoili) vai annetaanko olla. Oltaisiin luomuina. Mutta sitten se IVF-aika ja sen hormoonit. Ne ei enää ole mitään kovin kevyitä hoitoja. Se mielessä siis letrozolikuuri jatkuu siis. On vain yritettävä ja toivottava että tässäkin kuussa ne toimivat yhtä hyvin kuin viime ja että me nyt osaisimme tehdä kaiken voitavamme...oikealla aikaa vielä jopa. Ja niin, tein taas aamulla raskaustestin varmiistaakseni etten syö noita lääkkeitä jos vaikka jotenkin ihmeellisesti olisinkin sittenkin raskaana. En ollut, vaikka toivoa tietysti piti vähän kumminkin vielä. Tyhmää.
4.4.2012
Postia.
Vihdoinkin sitä postia klinikalta.
"Loppukierron PROG korkea 62,7 eli ovulaatio tapahtunut. Molemmat follikkelit todennäköisesti puhjenneet."
Tämäpä sitten lohdutti. Voimattomuuden aalto iski. Eli nyt kait sitten fysiikka oli kohdillaan ja ties mitkä, mutta mekö sitten emme osanneet tätä ajoittaa oikein. Vai mikä tässä taas meni vikaan. Ihan jonkin verran ahistaa ja harmittaa nyt kun tuonkin tietää ja mönkään meni.
Ja mitähän tuo arvo kertoo? Onkohan tuo nyt sitten hyvä asia? Epätietoisuus jatkuu.
"Loppukierron PROG korkea 62,7 eli ovulaatio tapahtunut. Molemmat follikkelit todennäköisesti puhjenneet."
Tämäpä sitten lohdutti. Voimattomuuden aalto iski. Eli nyt kait sitten fysiikka oli kohdillaan ja ties mitkä, mutta mekö sitten emme osanneet tätä ajoittaa oikein. Vai mikä tässä taas meni vikaan. Ihan jonkin verran ahistaa ja harmittaa nyt kun tuonkin tietää ja mönkään meni.
Ja mitähän tuo arvo kertoo? Onkohan tuo nyt sitten hyvä asia? Epätietoisuus jatkuu.
turta
KP1. Eipä kait sitä muuta.
Tiedossa tämä oli, vaan silti se on aina yhtä järkkyä. Ja turruttavaa. Kumminkin aina kaikesta huolimatta antaa itsensä toivoakin.
Tiedossa tämä oli, vaan silti se on aina yhtä järkkyä. Ja turruttavaa. Kumminkin aina kaikesta huolimatta antaa itsensä toivoakin.
3.4.2012
Maybe tomorrow is a better day
Ei tullut verikokeen tuloksia. Ei tullut KP1kään oikein virallisesti. Kaikki muut mätsä siihen muttei tuo vuoto. Hyvin vähän ja ihan ruskeaa. Ota nyt sitten selvää että oliko tämä KP1 vai mikä. Aamun r-testi oli taas negatiivinen. Ja jos ajattelee, että KP3 piti aloittaa taas Letrozolit, niin mihinkähän aikaan sen sitten sijoittaa. Että alkoko ne menkat nyt vai ei, ja jos alko niin millon helvetti ne sen teki. EN OIKEESTI TIEDÄ.
Olo on kuin maailman tyhmimmällä.
Hätäähän ei vielä pitäisi olla. Muutama päivä vasta kierto kuralla, mutta kun se on ollut aika säännöllinen. Ja jos luen tätä joskus myöhemmin, naureskelen varmaan itselleni ja hätäilylleni. Mutta tämä odottaminen ja tunteet juuri nyt. Aika syvältä. Johtunee sis noista lääkkeistä. Eipä hirveästi huvittaisi niitä enää ottaa kun olo on tämänmoinen. Tein jo päivällä kotidiagnoosin mahaongelmiinkin eli minulla on varmaan ärtyneen suolen oireyhtymä. Ihan selvästi.
Tänään on käynyt muutamasti mielessä, että entäs jos vain luovuttaisi. Oltaisiin vain kahdestaan ja mentäisiin eteenpäin elämässä. Toteutettaisiin muita haaveita elämässä kun kerta tämä ei näytä onnistuvan. Jätettäisiin kaikki nämä lääkkeet ja hoidot ja tikutukset ja kyttäämiset ja odottamiset ja ja ja. Ja annettaisiin asian hoitua luonnostaan jos olisi hoituakseen. Koska jotenkin yhäkin haluan uskoa että sekin on mahdollista, kun tämä härdelli ympäriltä jotenkin laantuisi. Lääkitykset, jännitteet ja paineet. Mutta eihän se pyyhkiydy heti mielestä, siis että pääsisi rentoon olotilaan. Eikä sitten oikeastaan halua antaa vielä periksi ja luovuttaa. Haluaisi taistella vielä. Päähänkin sattuu! Pähkäily ja hormoonit varmaan.
Anteeksi avautuminen ja valitus, mutta tämä on ulostettava jonnekin.
Olo on kuin maailman tyhmimmällä.
Hätäähän ei vielä pitäisi olla. Muutama päivä vasta kierto kuralla, mutta kun se on ollut aika säännöllinen. Ja jos luen tätä joskus myöhemmin, naureskelen varmaan itselleni ja hätäilylleni. Mutta tämä odottaminen ja tunteet juuri nyt. Aika syvältä. Johtunee sis noista lääkkeistä. Eipä hirveästi huvittaisi niitä enää ottaa kun olo on tämänmoinen. Tein jo päivällä kotidiagnoosin mahaongelmiinkin eli minulla on varmaan ärtyneen suolen oireyhtymä. Ihan selvästi.
Tänään on käynyt muutamasti mielessä, että entäs jos vain luovuttaisi. Oltaisiin vain kahdestaan ja mentäisiin eteenpäin elämässä. Toteutettaisiin muita haaveita elämässä kun kerta tämä ei näytä onnistuvan. Jätettäisiin kaikki nämä lääkkeet ja hoidot ja tikutukset ja kyttäämiset ja odottamiset ja ja ja. Ja annettaisiin asian hoitua luonnostaan jos olisi hoituakseen. Koska jotenkin yhäkin haluan uskoa että sekin on mahdollista, kun tämä härdelli ympäriltä jotenkin laantuisi. Lääkitykset, jännitteet ja paineet. Mutta eihän se pyyhkiydy heti mielestä, siis että pääsisi rentoon olotilaan. Eikä sitten oikeastaan halua antaa vielä periksi ja luovuttaa. Haluaisi taistella vielä. Päähänkin sattuu! Pähkäily ja hormoonit varmaan.
Anteeksi avautuminen ja valitus, mutta tämä on ulostettava jonnekin.
Tapahtuisipa jo jotain...
...suuntaan tai toiseen. Pliis.
Vaikka edes ne verikokeen tulokset vois olla tänään postilootassa.
Vaikka edes ne verikokeen tulokset vois olla tänään postilootassa.
2.4.2012
Odottaa...
Nothing. No jotain tavaraa tulee mutta ei kunnolla vieläkään. Ilmeisesti (tämä on kotidiagnosointia) ne hemmetin lääkkeet nyt sitten teki tästä kierrosta kovin vinksahtaneen. KP28 jo menossa ja normi on ollut aika tarkkaan se KP27. Tunne on kyllä sellainen että tämä yritys oli taas tässä. KP1 siis käsillä ihan milloin tahansa.
Aamulla heräsin hikilammikosta, naama oli kuin teinitytöllä näppyineen, päivällä oli kylmä ja kuumeinen olo ja entäs tämä maha. Härregyyd - ei se sovi tuohon rintojen ja lantion väliin tässä istuessa. Ei oikeesti oo enää mitään vaatteita minkä taakse verhoutua tämän järkyttävän turvotuksensa kanssa. Muutama päivä (wuhuu) tuossa menikin ettei ollut tätä oloa ja olo oli niin paljon kevyempi. Siis ulkomuoto kevyemmän näköinen ja fiilis siitä parempi, siis että ryhtiliike liikkumiseen on tuottanut tulosta. Mutta nyt taas...huoh.
Tämä on ollut tosin läsnä päivittäin. Lähes aina syönnin jälkeen. Vikaa lienee muussakin kuin lääkkeissä ja endossa. En tosin tiedä. Ei ole keliakiaa, se on tutkittu. Eikä virallista laktoosi-intoleranssia vaikken nyt maitoja pystykään nauttimaan.
Minen käsitä että missä taas meni asiat vikaan. Ajoitus piti olla kohdallaan, rakkulat piti olla loistavia ja kaksin kappalein (varoiteltiin kaksosraskaudestakin jo) ja mielikin niin paljon positiivisempi ja iloinen. Ja tässä taas ollaan. Kohta tuskastuu ihan toden teolla tähän. Aikaa vaan kuluu (hukkaan) ja mitään ei tapahdu. Erilaisia hormooneja vaan pumpataan kroppa täyteen. Hirveästi odotetaan ja oletetaan ja sitten aina vaan petytään ja jäädään ihmettelemään ja hämmästelemään että missä vika, mitä nyt tapahtu, mitä tehtiin väärin, mitä söin väärin jne. Entäs sitten se IVF-aika, joka on tulossa! Kuvitelma oli ettei niin pitkälle tarvitsisi mennä. Että se lapsi nyt vain tulisi ennen rankkoja hoitoja ja rankkoja elämän kokemuksia ja elämän jaksoja.
Mutta nämä kortit olemme saaneet. Näillä pelataan ja jos peliimme ei kolmatta jäsentä liity, siihenkin vain sitten pitää osata suhtautua jotenkin. Jos niin käy.
Aamulla heräsin hikilammikosta, naama oli kuin teinitytöllä näppyineen, päivällä oli kylmä ja kuumeinen olo ja entäs tämä maha. Härregyyd - ei se sovi tuohon rintojen ja lantion väliin tässä istuessa. Ei oikeesti oo enää mitään vaatteita minkä taakse verhoutua tämän järkyttävän turvotuksensa kanssa. Muutama päivä (wuhuu) tuossa menikin ettei ollut tätä oloa ja olo oli niin paljon kevyempi. Siis ulkomuoto kevyemmän näköinen ja fiilis siitä parempi, siis että ryhtiliike liikkumiseen on tuottanut tulosta. Mutta nyt taas...huoh.
Tämä on ollut tosin läsnä päivittäin. Lähes aina syönnin jälkeen. Vikaa lienee muussakin kuin lääkkeissä ja endossa. En tosin tiedä. Ei ole keliakiaa, se on tutkittu. Eikä virallista laktoosi-intoleranssia vaikken nyt maitoja pystykään nauttimaan.
Minen käsitä että missä taas meni asiat vikaan. Ajoitus piti olla kohdallaan, rakkulat piti olla loistavia ja kaksin kappalein (varoiteltiin kaksosraskaudestakin jo) ja mielikin niin paljon positiivisempi ja iloinen. Ja tässä taas ollaan. Kohta tuskastuu ihan toden teolla tähän. Aikaa vaan kuluu (hukkaan) ja mitään ei tapahdu. Erilaisia hormooneja vaan pumpataan kroppa täyteen. Hirveästi odotetaan ja oletetaan ja sitten aina vaan petytään ja jäädään ihmettelemään ja hämmästelemään että missä vika, mitä nyt tapahtu, mitä tehtiin väärin, mitä söin väärin jne. Entäs sitten se IVF-aika, joka on tulossa! Kuvitelma oli ettei niin pitkälle tarvitsisi mennä. Että se lapsi nyt vain tulisi ennen rankkoja hoitoja ja rankkoja elämän kokemuksia ja elämän jaksoja.
Mutta nämä kortit olemme saaneet. Näillä pelataan ja jos peliimme ei kolmatta jäsentä liity, siihenkin vain sitten pitää osata suhtautua jotenkin. Jos niin käy.
1.4.2012
Yrittämisen yhteenveto tähän asti.
Tämä matka, jota on nyt kuljettu jo yli puolitoista vuotta, on ollut aika elämää muuttava kokemus.
Ensi alkuun, kun tähän perheen perustamiseen päädyttiin, olimme molemmat vielä kovin luottavaisia tulevasta. Tiedossa tietenkin oli, että ongelmia voi esiintyä (endo) mutta emmehän me sitä varmaankaan oikeasti osanneet ottaa tosissaan.
Kuukausin kuluessa ja kiertojen vaihtuessa aina ensimmäisistä päivistä sinne vajaaseen kolmeen kymmeneen, alkoi pelkokin hiipiä kuvioihin.
Hakeuduimme ohjeiden mukaisesti naistentautien klinikalle ensikäynnille, kun yritystä oli takana puoli vuotta. Kun on tätä ikää (silloin 36)&endometrioosi, oli puhe tulla käymään siis noilla spekseillä.
Kävimme näytillä ja sillä käynnillä aukiolotutkimus jäi tekemättä, koska taisi kierrossa sellainen hetki, ettei sitä kannattanut tehdä. Päätettiin kumminkin ottaa verikokeet ja tsekata tuliko sitä ovuloitua ja miehenkin näyte taidettiin siinä yhteydessä tutkituttaa (joka oli muuten loistava - eli ei vikaa siellä).
Silloin kiva hoitajatäti sanoi että usein pareja auttaa jo että he käyvät täällä näytillä. Näin kävi meilläkin. ISO kivi tippui hartioilta. Tieto siitä että apua voi saada ja jotain on tehtävissä, kaipa se oli SE juttu minulle/meille, koska huomaamatta olin sitten tuohon kiertoon raskaana.
Alusta asti olimme aika realisteja, kaikkea voi tapahtua ja päätimmekin että suuremmin emme tästä vielä kerro ja huutele...ei ennen kuin on nähty ultrassa että kaikki on ok ja sitä rataa. Siskoni oli kokenut kohtukuoleman joitakin kuukausia aiemmin ja se järkytti kovasti, meitä kaikkia perheenjäseniä. Tuokin mielessä, ei uskaltanut riemuita kun tajusi että kuinka rumalla tavalla voi elämä kohdella.
Pitkään emme saaneet tuosta tilasta nauttia. Ehdimme käydä neuvolassa, mutta sillä käynnillä oli liian aikaista kuunnella vielä sydänääniä. Lappusia vain saimme ja faktoja tulevasta.
Sitten kun rakenneultra-aika alkoi lähestyä, taisi olla torstaita kun elettiin ja ultra olisi ollut maanantaina, alkoi epämääräinen tuhruvuoto ja pelästyimme kovasti. Varasin ajan yksityiselle ultraan lauantaiksi ja siellähän se totuus selvisi. Sikiö oli lakannut elämästä ja kehittymästä viikoilla 7+4, kun me uskoimme olevamme jo viikolla 12. Olimmekin juuri tuuletelleet edellisviikolla, että nyt voi vähän huokaista eikä tarvitse pelätä enää niin paljoa.
Mutta niin siis vain kävi että abortus inhibitus kävi ja tapahtui meille. Maantaina sitten päivystyksen kautta osastolle ja lääkkeellä tyhjentämään pieni elämänalku pois, kun se ei sieltä itsekään osannut poistua. Tuo tapahtuma oli ehkä pahimpia tähän asti kokemistani ja sanoinkin siellä pedissä maatessani, että tätä en tee toiste. En pysty.
Henkinen toipuminen tuosta olikin vaikeampaa kuin fyysinen. Meni muutama kuukausi ennen kuin edes halusi ajatella yrittävänsä uudestaan. Vaikka takaraivossa koko ajan oli tieto, että mitä pikemmin yrittäisi uudestaan, sen paremmat tsäänssit saattaisivat olla. Paineinen tila siis jatkui, se mikä oli ennen raskautta ollut. Yritä, laske päiviä, suorita, onnistu, pety. Jatka eteenpäin. Jaksa jaksa jaksa.
Sillä samaisella tiellä olemme siis. Yrittämisen tiellä. Henkinen kantti on venytetty tiukille. Syksyllä piti käydäkin asiasta vähän keskustelemassa ammattilaisen kanssa, joka siinä vaiheessa saikin luotua vähän uskoa sen hetkiseen tilaan. Mutta sitä olisi pitänyt jatkaa. Ja pitäisi varmaan vieläkin.
Tuntuu että olemme eristäytyneet täysin ulkomaailmasta. Ystävät ovat kaikonneet tai olemme itse jäädyttäneet itsemme piireistä. Jotenkin tätä tilaa ei oikein voi sysätä syrjään, hetkellisestikään, ja helpointa on olla vain kaksin. Kun toinen sentään ymmärtää. Tosin sitten kun jaksaa mennä jonnekin ihmisten ilmoille, huomaa siitä saavansa breikin tähän pyöritykseen. Se että saa itsensä minnekään, on se Iso ponnistus. Joskin nyt kevään mittaan, se onnistuu jo paremmin. Mutta siis, elämä pyörii niin tämän Yrittämisen ympärillä, ettei tahdo jäädä energioita muuhun. Ja kuten jo todettu, jos ei tässä elämäntilanteessa ole tai sitä ei ole läpikäynyt, ei vaan osaa asettua samoihin kenkiin. Emmekä sitä odotakaan, mutta myötätunto olisi joskus paikallaan. Läheiset väistelevät puheenaihetta tai tekeytyvät tietämättömiksi. Eikä heitä voi syyttääkkään toisaalta. Ei tästä joka kahvipöydässä kehtaa alkaa puhumaan. Eikä joka toisessakaan.
Ajallisestihan tämä on jo aika pitkä aika (joskin toiset ovat tehneet tätä vielä paljonpaljon pidempään). Tätä yrittämistä siis. Osa aika tosin meni siihen odottamisvaiheeseen ja sen keskeydyttyä; siitä selviämiseen. Silti tämä tuntuu ikuisen pitkältä ajalta. Ja jotenkin tuntuu, että pään sisällä tikittää suuri kello ja isolla äänellä. Vähän huolestuttaa, oma jaksaminen jos tässä vielä aikaa kovinkin monta vuotta tuhlaantuu odotelessa. Johonkin vaiheeseenhan tällä on se piste laitettava. Se ei tosin ole vielä selvillä että mihin. Käydäänkö mitä hoitoja läpi. Ja käydäänkö niitä läpi. Adoptio voi olla jo meidän ulottumattomissa, juurikin tuon iän takia.
Ja haluaisin olla läsnä oleva äiti, en se joka on koomassa väsymyksestä ja valvomisesta jo siksikin kun on niin vanha. Eikä jaksa mitään, kun on niin vanha. Ikäkriisikinkö se vielä tähän pukkaa! Sen on jo oppinut, ettei parane kummemmin suunnitella elämää, kun ei se sitte ikinä mene niin. Mutta tässä Yrittäessä ja sen onnistumisen odottelussa meinaa mennä elämä ohi. Se meinaa jäädä elämättä. On kuin olisi isolla hold:lla, pausella. Pitäisi tajuta taas elää eikä vaan antaa ajatusten olla tämän ympärillä.
Kesää siis odotellessa. Auringonvaloa ja lämpimiä ja pitkiä päiviä. Ja sitä raskautta.
Ensi alkuun, kun tähän perheen perustamiseen päädyttiin, olimme molemmat vielä kovin luottavaisia tulevasta. Tiedossa tietenkin oli, että ongelmia voi esiintyä (endo) mutta emmehän me sitä varmaankaan oikeasti osanneet ottaa tosissaan.
Kuukausin kuluessa ja kiertojen vaihtuessa aina ensimmäisistä päivistä sinne vajaaseen kolmeen kymmeneen, alkoi pelkokin hiipiä kuvioihin.
Hakeuduimme ohjeiden mukaisesti naistentautien klinikalle ensikäynnille, kun yritystä oli takana puoli vuotta. Kun on tätä ikää (silloin 36)&endometrioosi, oli puhe tulla käymään siis noilla spekseillä.
Kävimme näytillä ja sillä käynnillä aukiolotutkimus jäi tekemättä, koska taisi kierrossa sellainen hetki, ettei sitä kannattanut tehdä. Päätettiin kumminkin ottaa verikokeet ja tsekata tuliko sitä ovuloitua ja miehenkin näyte taidettiin siinä yhteydessä tutkituttaa (joka oli muuten loistava - eli ei vikaa siellä).
Silloin kiva hoitajatäti sanoi että usein pareja auttaa jo että he käyvät täällä näytillä. Näin kävi meilläkin. ISO kivi tippui hartioilta. Tieto siitä että apua voi saada ja jotain on tehtävissä, kaipa se oli SE juttu minulle/meille, koska huomaamatta olin sitten tuohon kiertoon raskaana.
Alusta asti olimme aika realisteja, kaikkea voi tapahtua ja päätimmekin että suuremmin emme tästä vielä kerro ja huutele...ei ennen kuin on nähty ultrassa että kaikki on ok ja sitä rataa. Siskoni oli kokenut kohtukuoleman joitakin kuukausia aiemmin ja se järkytti kovasti, meitä kaikkia perheenjäseniä. Tuokin mielessä, ei uskaltanut riemuita kun tajusi että kuinka rumalla tavalla voi elämä kohdella.
Pitkään emme saaneet tuosta tilasta nauttia. Ehdimme käydä neuvolassa, mutta sillä käynnillä oli liian aikaista kuunnella vielä sydänääniä. Lappusia vain saimme ja faktoja tulevasta.
Sitten kun rakenneultra-aika alkoi lähestyä, taisi olla torstaita kun elettiin ja ultra olisi ollut maanantaina, alkoi epämääräinen tuhruvuoto ja pelästyimme kovasti. Varasin ajan yksityiselle ultraan lauantaiksi ja siellähän se totuus selvisi. Sikiö oli lakannut elämästä ja kehittymästä viikoilla 7+4, kun me uskoimme olevamme jo viikolla 12. Olimmekin juuri tuuletelleet edellisviikolla, että nyt voi vähän huokaista eikä tarvitse pelätä enää niin paljoa.
Mutta niin siis vain kävi että abortus inhibitus kävi ja tapahtui meille. Maantaina sitten päivystyksen kautta osastolle ja lääkkeellä tyhjentämään pieni elämänalku pois, kun se ei sieltä itsekään osannut poistua. Tuo tapahtuma oli ehkä pahimpia tähän asti kokemistani ja sanoinkin siellä pedissä maatessani, että tätä en tee toiste. En pysty.
Henkinen toipuminen tuosta olikin vaikeampaa kuin fyysinen. Meni muutama kuukausi ennen kuin edes halusi ajatella yrittävänsä uudestaan. Vaikka takaraivossa koko ajan oli tieto, että mitä pikemmin yrittäisi uudestaan, sen paremmat tsäänssit saattaisivat olla. Paineinen tila siis jatkui, se mikä oli ennen raskautta ollut. Yritä, laske päiviä, suorita, onnistu, pety. Jatka eteenpäin. Jaksa jaksa jaksa.
Sillä samaisella tiellä olemme siis. Yrittämisen tiellä. Henkinen kantti on venytetty tiukille. Syksyllä piti käydäkin asiasta vähän keskustelemassa ammattilaisen kanssa, joka siinä vaiheessa saikin luotua vähän uskoa sen hetkiseen tilaan. Mutta sitä olisi pitänyt jatkaa. Ja pitäisi varmaan vieläkin.
Tuntuu että olemme eristäytyneet täysin ulkomaailmasta. Ystävät ovat kaikonneet tai olemme itse jäädyttäneet itsemme piireistä. Jotenkin tätä tilaa ei oikein voi sysätä syrjään, hetkellisestikään, ja helpointa on olla vain kaksin. Kun toinen sentään ymmärtää. Tosin sitten kun jaksaa mennä jonnekin ihmisten ilmoille, huomaa siitä saavansa breikin tähän pyöritykseen. Se että saa itsensä minnekään, on se Iso ponnistus. Joskin nyt kevään mittaan, se onnistuu jo paremmin. Mutta siis, elämä pyörii niin tämän Yrittämisen ympärillä, ettei tahdo jäädä energioita muuhun. Ja kuten jo todettu, jos ei tässä elämäntilanteessa ole tai sitä ei ole läpikäynyt, ei vaan osaa asettua samoihin kenkiin. Emmekä sitä odotakaan, mutta myötätunto olisi joskus paikallaan. Läheiset väistelevät puheenaihetta tai tekeytyvät tietämättömiksi. Eikä heitä voi syyttääkkään toisaalta. Ei tästä joka kahvipöydässä kehtaa alkaa puhumaan. Eikä joka toisessakaan.
Ajallisestihan tämä on jo aika pitkä aika (joskin toiset ovat tehneet tätä vielä paljonpaljon pidempään). Tätä yrittämistä siis. Osa aika tosin meni siihen odottamisvaiheeseen ja sen keskeydyttyä; siitä selviämiseen. Silti tämä tuntuu ikuisen pitkältä ajalta. Ja jotenkin tuntuu, että pään sisällä tikittää suuri kello ja isolla äänellä. Vähän huolestuttaa, oma jaksaminen jos tässä vielä aikaa kovinkin monta vuotta tuhlaantuu odotelessa. Johonkin vaiheeseenhan tällä on se piste laitettava. Se ei tosin ole vielä selvillä että mihin. Käydäänkö mitä hoitoja läpi. Ja käydäänkö niitä läpi. Adoptio voi olla jo meidän ulottumattomissa, juurikin tuon iän takia.
Ja haluaisin olla läsnä oleva äiti, en se joka on koomassa väsymyksestä ja valvomisesta jo siksikin kun on niin vanha. Eikä jaksa mitään, kun on niin vanha. Ikäkriisikinkö se vielä tähän pukkaa! Sen on jo oppinut, ettei parane kummemmin suunnitella elämää, kun ei se sitte ikinä mene niin. Mutta tässä Yrittäessä ja sen onnistumisen odottelussa meinaa mennä elämä ohi. Se meinaa jäädä elämättä. On kuin olisi isolla hold:lla, pausella. Pitäisi tajuta taas elää eikä vaan antaa ajatusten olla tämän ympärillä.
Kesää siis odotellessa. Auringonvaloa ja lämpimiä ja pitkiä päiviä. Ja sitä raskautta.
Negatiivinen
Piina-aika jatkuu. Ja typerehdin ja ajattelin, että pääsen piinasta kun teen testin. Ja se olis sitten sillä selvä. Mutta eihän se ollut sillä selvä kun se testi oli tietenkin se negatiivinen. No tänäänhän tosin on vasta KP27 joten vielä voi kait tapahtua mitä vaan.
Tämä ei ole mitenkään normitilanne. Yleensä tässä vaiheessa kiertoa kyllä jotain selvempiä merkkejä alkavista menkoista jo on ollut. Nyt vain vihloo ja tulee sellaista beigen väristä tavaraa pyyhkiessä. Tullut jo torstaista asti (kun nyt siis sunnuntai). Oireita on enemmänkin sinne raskauden suuntaan, mutta ei niitä uskalla tiedostaa saatikka toivoa. Mutta, tässä kierrossahan testattiin niitä Letrozoleja...joten oireet ja kierron pidentyminen voivat kaiketi johtua myös siitä. En todellakaan tiedä. En tiedä mistään mitään. Lueskelin aamupäivällä erästä blogia, jota luettuani tajusin etten tiedä näistä asioista vielä yhtään mitään. Vaikka jotain luulin älyäväni, niin ihan outoahan tämä vieläkin on. Termistö, tapahtumat, itsensä tunteminen. Ja tutkiminen. Oireiden tunnistaminen.
Tämä on joskus niin "overwhelming", en keksi parempaa ilmaisuakaan. Ja yksinäistä, vaikka muitakin maailmassa on, melkoinen joukko.
Tämä ei ole mitenkään normitilanne. Yleensä tässä vaiheessa kiertoa kyllä jotain selvempiä merkkejä alkavista menkoista jo on ollut. Nyt vain vihloo ja tulee sellaista beigen väristä tavaraa pyyhkiessä. Tullut jo torstaista asti (kun nyt siis sunnuntai). Oireita on enemmänkin sinne raskauden suuntaan, mutta ei niitä uskalla tiedostaa saatikka toivoa. Mutta, tässä kierrossahan testattiin niitä Letrozoleja...joten oireet ja kierron pidentyminen voivat kaiketi johtua myös siitä. En todellakaan tiedä. En tiedä mistään mitään. Lueskelin aamupäivällä erästä blogia, jota luettuani tajusin etten tiedä näistä asioista vielä yhtään mitään. Vaikka jotain luulin älyäväni, niin ihan outoahan tämä vieläkin on. Termistö, tapahtumat, itsensä tunteminen. Ja tutkiminen. Oireiden tunnistaminen.
Tämä on joskus niin "overwhelming", en keksi parempaa ilmaisuakaan. Ja yksinäistä, vaikka muitakin maailmassa on, melkoinen joukko.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)