Ruma

Luin tätä eilen. Mietteet osuvat aikalailla samaan juuri nyt. Vaikken olekaan todistetusti mielenterveyspotilas, olen miettinyt olenko oikeutettu (lähiaikojen tapahtumien ja käyttäytymisieni valossa) saamaankaan lapsia. Että siksikö kaikki tämä tapahtuu? Siksikö alkiot eivät kohdussani kasva, koska menneisyydessäni on sellaista joka vaatii käsittelyä ja miettimistä olenko ollenkaan edes kelpaava vanhemmaksi. Siksikö että menetän hermoni ja huudan pienelle lapselle. Siksikö minusta ei voi tulla äitiä. Siksikö. Sen takiako tämä kivinen tie on pitänyt kulkea että silmäni aukeaisivat ja näksin omat virheeni ja tajuaisin, että on vain parempi että jotkut ihmiset eivät ole vanhempia.

Mutta samalla ajattelen että miksi sitten ne pääsevät sen vanhemmuuden kokemaan, jotka eivät sitä edes halua. Eivätkä siihen kykene. Vai että onko tämä maailman vain niin epäreilu paikka että kortit eivät mene tasan ja että toisilla asiat on hyvin ja toisilla ei. Toiset saavat mainetta ja mammonaa, toiset lapsia ja perheen. Toiset uran ja hyvän miehen ja toiset jäävät ilman kotia ja ruokaa.

Surut tuntuvat nyt niin Isoilta, ongelmat vuorten korkuisilta. Itsetunto nollissa ja minäkuva ruminta mitä tiedän. Perhesuhteet levällään ja solmussa, puhuakaan ei oikein jaksa ja selvitellä. Vähäpätöisimmätkin ongelmat tunnustavat katarstrofaalisilta vuorilta, jotka alkavat pikku hiljaa kaatumaan päälle.

Jotain lienen tehnyt väärin elämässäni kun tämä kohdalleni on nyt suotu.

Miksi.

Joulu. Tuli, oli ja meni. Muistutus siitä että meille piti vuosi sitten syntyä joulupaketti (josta on eläväkin muistutus, pikkusiskon pari viikkoa jäljessä tullut raskaus joka päättyi onnellisemmin). Tyhjä kohtu, jossa piti olla uusi "hedelmä",  noin 16 viikkoinen asukas jakamassa joulumieltä kanssamme.

Minä elän ja minä hengitän. Käyn töissä ja yritän kuntoutua raiteilleni. Muuten koko muu elämä onkin sitten yhtä helvetillistä sotkua. Ihmissuhteet kriiseissä, läheiset kaikonneet ja itsellä niin rikkinäine ja raastettu olo ettei kannattaisi edes mennäkään minnekään hakemaan lohtua ja olkapäitä mitä vasten olla, kun ei niin suurta olkapäätä ole joka tämän olotilan nyt voisi lieventää ja auttaa pois menemään.

Kaikki leviää. Menneisyydestä nousee esiin asioita jotka saavat koko minäkuvan näyttämään siltä että paras olisi oikeasti olla yksin ja mennä pois, pois jonnekin missä ei ikinä satuttaisi enää ketään. Kaikki lapsuuden/nuoruuden haavat tulee revityksi taas auki ja tarkasteltavaksi. Koko minuus ja asiat sen taustalla hakevat merkitystään ja etsivät syitä tapahtuneille ja tälle lapsettomuudelle. Ja keskenmenoille. Että olisiko tässä vain nyt kuunneltava korkeampia voimia ja uskottava, että meistä ei tule vanhempia. En ole enää varma pystynkö näkemäänkään itseäni Yrittäjänä, saatikka Odottajana. Vielä enemmän Vanhempana. Onko nyt aika tehdä itsekkäitä ratkaisuja oman elämänsä ja uransa suhteen. Ajattelematta että vasta kuukausi sitten täytin lähes neljäkymmentä ja tämä Yrittäminen on joka kuukausi vain vaikeampaa yms.

En tiedä. Niin paljon mietittävää, niin paljon päätettävää. Eikä vain pysty päättämään. Niin paljon surua ja itkuja, niin paljon.

Joskus tämä kai tosin asettunee jonkinlaiseksi Elämäksi eikä vain ainaiseksi draamaksi.