Luin tätä eilen. Mietteet osuvat aikalailla samaan juuri nyt. Vaikken olekaan todistetusti mielenterveyspotilas, olen miettinyt olenko oikeutettu (lähiaikojen tapahtumien ja käyttäytymisieni valossa) saamaankaan lapsia. Että siksikö kaikki tämä tapahtuu? Siksikö alkiot eivät kohdussani kasva, koska menneisyydessäni on sellaista joka vaatii käsittelyä ja miettimistä olenko ollenkaan edes kelpaava vanhemmaksi. Siksikö että menetän hermoni ja huudan pienelle lapselle. Siksikö minusta ei voi tulla äitiä. Siksikö. Sen takiako tämä kivinen tie on pitänyt kulkea että silmäni aukeaisivat ja näksin omat virheeni ja tajuaisin, että on vain parempi että jotkut ihmiset eivät ole vanhempia.
Mutta samalla ajattelen että miksi sitten ne pääsevät sen vanhemmuuden kokemaan, jotka eivät sitä edes halua. Eivätkä siihen kykene. Vai että onko tämä maailman vain niin epäreilu paikka että kortit eivät mene tasan ja että toisilla asiat on hyvin ja toisilla ei. Toiset saavat mainetta ja mammonaa, toiset lapsia ja perheen. Toiset uran ja hyvän miehen ja toiset jäävät ilman kotia ja ruokaa.
Surut tuntuvat nyt niin Isoilta, ongelmat vuorten korkuisilta. Itsetunto nollissa ja minäkuva ruminta mitä tiedän. Perhesuhteet levällään ja solmussa, puhuakaan ei oikein jaksa ja selvitellä. Vähäpätöisimmätkin ongelmat tunnustavat katarstrofaalisilta vuorilta, jotka alkavat pikku hiljaa kaatumaan päälle.
Jotain lienen tehnyt väärin elämässäni kun tämä kohdalleni on nyt suotu.
30.12.2012
27.12.2012
Miksi.
Joulu. Tuli, oli ja meni. Muistutus siitä että meille piti vuosi sitten syntyä joulupaketti (josta on eläväkin muistutus, pikkusiskon pari viikkoa jäljessä tullut raskaus joka päättyi onnellisemmin). Tyhjä kohtu, jossa piti olla uusi "hedelmä", noin 16 viikkoinen asukas jakamassa joulumieltä kanssamme.
Minä elän ja minä hengitän. Käyn töissä ja yritän kuntoutua raiteilleni. Muuten koko muu elämä onkin sitten yhtä helvetillistä sotkua. Ihmissuhteet kriiseissä, läheiset kaikonneet ja itsellä niin rikkinäine ja raastettu olo ettei kannattaisi edes mennäkään minnekään hakemaan lohtua ja olkapäitä mitä vasten olla, kun ei niin suurta olkapäätä ole joka tämän olotilan nyt voisi lieventää ja auttaa pois menemään.
Kaikki leviää. Menneisyydestä nousee esiin asioita jotka saavat koko minäkuvan näyttämään siltä että paras olisi oikeasti olla yksin ja mennä pois, pois jonnekin missä ei ikinä satuttaisi enää ketään. Kaikki lapsuuden/nuoruuden haavat tulee revityksi taas auki ja tarkasteltavaksi. Koko minuus ja asiat sen taustalla hakevat merkitystään ja etsivät syitä tapahtuneille ja tälle lapsettomuudelle. Ja keskenmenoille. Että olisiko tässä vain nyt kuunneltava korkeampia voimia ja uskottava, että meistä ei tule vanhempia. En ole enää varma pystynkö näkemäänkään itseäni Yrittäjänä, saatikka Odottajana. Vielä enemmän Vanhempana. Onko nyt aika tehdä itsekkäitä ratkaisuja oman elämänsä ja uransa suhteen. Ajattelematta että vasta kuukausi sitten täytin lähes neljäkymmentä ja tämä Yrittäminen on joka kuukausi vain vaikeampaa yms.
En tiedä. Niin paljon mietittävää, niin paljon päätettävää. Eikä vain pysty päättämään. Niin paljon surua ja itkuja, niin paljon.
Joskus tämä kai tosin asettunee jonkinlaiseksi Elämäksi eikä vain ainaiseksi draamaksi.
Minä elän ja minä hengitän. Käyn töissä ja yritän kuntoutua raiteilleni. Muuten koko muu elämä onkin sitten yhtä helvetillistä sotkua. Ihmissuhteet kriiseissä, läheiset kaikonneet ja itsellä niin rikkinäine ja raastettu olo ettei kannattaisi edes mennäkään minnekään hakemaan lohtua ja olkapäitä mitä vasten olla, kun ei niin suurta olkapäätä ole joka tämän olotilan nyt voisi lieventää ja auttaa pois menemään.
Kaikki leviää. Menneisyydestä nousee esiin asioita jotka saavat koko minäkuvan näyttämään siltä että paras olisi oikeasti olla yksin ja mennä pois, pois jonnekin missä ei ikinä satuttaisi enää ketään. Kaikki lapsuuden/nuoruuden haavat tulee revityksi taas auki ja tarkasteltavaksi. Koko minuus ja asiat sen taustalla hakevat merkitystään ja etsivät syitä tapahtuneille ja tälle lapsettomuudelle. Ja keskenmenoille. Että olisiko tässä vain nyt kuunneltava korkeampia voimia ja uskottava, että meistä ei tule vanhempia. En ole enää varma pystynkö näkemäänkään itseäni Yrittäjänä, saatikka Odottajana. Vielä enemmän Vanhempana. Onko nyt aika tehdä itsekkäitä ratkaisuja oman elämänsä ja uransa suhteen. Ajattelematta että vasta kuukausi sitten täytin lähes neljäkymmentä ja tämä Yrittäminen on joka kuukausi vain vaikeampaa yms.
En tiedä. Niin paljon mietittävää, niin paljon päätettävää. Eikä vain pysty päättämään. Niin paljon surua ja itkuja, niin paljon.
Joskus tämä kai tosin asettunee jonkinlaiseksi Elämäksi eikä vain ainaiseksi draamaksi.
29.11.2012
Rikki
Rikki minä menin. Vaikka ulkoisesti jaksan nauraakin, töissä nyt ainakin, niin huomaan että jokin vain ei ole niin kuin ennen. Tai mikään. Huomaan olevani seurassa ja ajattelen vain omiani ja tuijottelen seiniä ja rehellisesti sanottuna toivon olevani jossain muualla. Ei jaksaisi kuunnella vähäpätöisiä keskusteluita yhtään mistään, haluaisi puhua "syvällisesti" sen kerran jos kerta puhuu. Tai sitten ei haluaisi puhua ollenkaan.
Rikki. Tänään ainakin. Jostain tämä rikkoinaisuuspahamieli tänään löytyi. Ja mukaan tarttui.
Takaraivossa jo vähän siintää että mitä tapahtuu tulevaisuudessa. HCG-arvo lähes nollissa, hemoglobiini vähän noussut. Voi olla yhteyksissä klinikkaan heti ensimmäisten kuukautisten alettua, sanoo hoitaja. Ja jatkaa, että tai sitten kun itse siltä tuntuu että jaksaa. Sitä olenkin nyt päivän taas miettinyt. Että jaksaako. Entäs jos ei jaksakaan. En vain halua vielä alkaa tuota miettiä...ja laskea päiviä ja miettiä kiertoja ja siirtoja ja alkioita ja raskaustestejä. Odotuksia ja turhautumisia. Poliklinikkamaksuja ja ultrauksia. Haluaisin tämän vuodon loppuvan ja elämän normalisoituvan.
Tänään täten. Huomenna jotenkin muuten.
Rikki. Tänään ainakin. Jostain tämä rikkoinaisuuspahamieli tänään löytyi. Ja mukaan tarttui.
Takaraivossa jo vähän siintää että mitä tapahtuu tulevaisuudessa. HCG-arvo lähes nollissa, hemoglobiini vähän noussut. Voi olla yhteyksissä klinikkaan heti ensimmäisten kuukautisten alettua, sanoo hoitaja. Ja jatkaa, että tai sitten kun itse siltä tuntuu että jaksaa. Sitä olenkin nyt päivän taas miettinyt. Että jaksaako. Entäs jos ei jaksakaan. En vain halua vielä alkaa tuota miettiä...ja laskea päiviä ja miettiä kiertoja ja siirtoja ja alkioita ja raskaustestejä. Odotuksia ja turhautumisia. Poliklinikkamaksuja ja ultrauksia. Haluaisin tämän vuodon loppuvan ja elämän normalisoituvan.
Tänään täten. Huomenna jotenkin muuten.
22.11.2012
miksi
Sen verran tässä on kai eheytynyt että pystyy taas täällä blogeissa oleilemaan. Mutta samalla valtaa outo tunne, etten kuulu enää mihinkään. En koe olevani lapseton ja tuskissani siitä enkä koe enää siis olevani sekään odottava äiti. Ja olevani onnellinen ja hätääntynyt siitä odotuksen alkamisesta vihdoinkin. Mitä ihmettä minä nyt olen ja mihin kategoriaan minä jatkossa tulen kuuluumaan. Mihin minä ennen kaikkea haluan kuulua. Tuntui tyystin vieraalta lukea blogia jossa odotetaan ja valmistaudutaan tulevaan. Että tuotako taas kohta pitäisi alkaa miettiä ja tuotako taas kohta pitäisi elää. En ole tällä hetkellä oikein mikään tai mitään. Ihmiskuori, joka ei ole raskaana, jolla ei ole lapsia, joka on rikki sisältä mutta ehjän näköinen ulkoa. Ja mihin tässä enää pystyy, tulevaisuuden osalta. Miksi lapsia, miksi jälkikasvua. Miksi? Olemmeko kaksihenkinen perhe nyt sitten kuitenkin. Jaksanko joskus vielä nauraa ja olla iloinenkin. Ja jaksaako mieheni.
En tunne katkeruutta, en kateutta. Olen iloinen toisten puolesta että heillä on onni. Joskin kyllä raskausmahan näkeminen metrin päästä työelämässä oli eilen aika tuskainen ensireaktioltaan mutta ei se ole minulta pois jos jollakulla muulla perhe kasvaa. En tunne enää varmaan kohta mitään. Paitsi suuren suurta rakkautta sisaruksieni lapsia kohtaan. Ja miestäni.
miksi.
En tunne katkeruutta, en kateutta. Olen iloinen toisten puolesta että heillä on onni. Joskin kyllä raskausmahan näkeminen metrin päästä työelämässä oli eilen aika tuskainen ensireaktioltaan mutta ei se ole minulta pois jos jollakulla muulla perhe kasvaa. En tunne enää varmaan kohta mitään. Paitsi suuren suurta rakkautta sisaruksieni lapsia kohtaan. Ja miestäni.
miksi.
21.11.2012
Tsemppiä!
Kaksi viikkoa tapahtuneesta. Päivästä ja ajasta jota en halunnut enää kokea. Mutta mahtavat ovat ylempien tahojen voimat ja tutkimattomat ovat tiet. Näin minun ja meidän kohdalle oli kirjoitettu ja se pitää sitten meidän kestämän ja kärsimän. Tai sitten meillä oli vain huono tuuri (joka on minusta ihan älytön ilmaisu, huono tuuri on jos ei voita lotossa tms).
Eilen kävimme pariskuntatapaamisessa. Juttelemassa mitä mielissämme liikkuu. Se oli helpottavaa ja sitä ehdottomasti jatkamme, varmaan sen mitä meille tarjotaan.
Jatkosta en osaa sanoa enää yhtään mitään. Ajatukset ovat olleet aika itsekeskeisiä tarkoettaen että minulle alkaa pikku hiljaa jotenkin riittää tämä elämänvaihe, tämä lapsettomuus. Tämä vaihe josta ei ole mitään takuita mistään. Muusta kuin surusta ja epäonnesta ja odottamisesta ja odottamisesta. Minä haluan nyt tauon. Tauon jonka aikana jatko varmaankin piirtyy mieliimme selvempänä kuin se nyt on. Nyt on vain paljon tukahdettua vihaa ja pahaa mieltäkin. Ihmiset, läheiset ovat ympäriltä jotenkin kaikonneet. Osa ilmeisesti siksi koska eivät ole kykeneväisiä tähän suhtautumaan mitenkään, osaa haluaa itse karkottaa koska tuntuu olevan käynnissä jokin kilpailu kummalla on enemmän elämässä nyt koettelemuksia ja kumpi sen kisan voittaa. "Tsemppiä" - se kuulostaa täysin tyhmältä. Tähän ei mitkään tsempit nyt auta. Parhaat tsempit olen saanut tuomioultran jälkeen klinikalta hoitajalta, joka sanoi että te saatte surra, ei tarvitse esittää että kaikki on hyvin vaan että nyt on lupa tuntea surua ja olla surullinen. Ja tuota aion nyt hieman aikaa noudattaa. Ottaa ajan surulle ja katsoa sitten miten eteenpäin jaksaa suuntautua. Minä en enää jaksaisi palata tähän lapsettomuudessa rypemiseen, päivien laskemiseen ja KP1-tunnelmiin. Minä haluaisin että elämässä voisi olla jo onnellinen ja minä haluaisin niin kovin olla onnellinen oman mieheni kanssa ja rakastaa häntä enkä vain surra ja onneton.
Kunhan tämän akuutin suruvaiheen nyt vain saisi surra eikä ulkopuolista painostusta tulisi enää yhtään enempää työntämään ja potkimaan pakolla eteenpäin, kun en ole vielä valmis. En vielä, ehkä kumminkin joskus.
Eilen kävimme pariskuntatapaamisessa. Juttelemassa mitä mielissämme liikkuu. Se oli helpottavaa ja sitä ehdottomasti jatkamme, varmaan sen mitä meille tarjotaan.
Jatkosta en osaa sanoa enää yhtään mitään. Ajatukset ovat olleet aika itsekeskeisiä tarkoettaen että minulle alkaa pikku hiljaa jotenkin riittää tämä elämänvaihe, tämä lapsettomuus. Tämä vaihe josta ei ole mitään takuita mistään. Muusta kuin surusta ja epäonnesta ja odottamisesta ja odottamisesta. Minä haluan nyt tauon. Tauon jonka aikana jatko varmaankin piirtyy mieliimme selvempänä kuin se nyt on. Nyt on vain paljon tukahdettua vihaa ja pahaa mieltäkin. Ihmiset, läheiset ovat ympäriltä jotenkin kaikonneet. Osa ilmeisesti siksi koska eivät ole kykeneväisiä tähän suhtautumaan mitenkään, osaa haluaa itse karkottaa koska tuntuu olevan käynnissä jokin kilpailu kummalla on enemmän elämässä nyt koettelemuksia ja kumpi sen kisan voittaa. "Tsemppiä" - se kuulostaa täysin tyhmältä. Tähän ei mitkään tsempit nyt auta. Parhaat tsempit olen saanut tuomioultran jälkeen klinikalta hoitajalta, joka sanoi että te saatte surra, ei tarvitse esittää että kaikki on hyvin vaan että nyt on lupa tuntea surua ja olla surullinen. Ja tuota aion nyt hieman aikaa noudattaa. Ottaa ajan surulle ja katsoa sitten miten eteenpäin jaksaa suuntautua. Minä en enää jaksaisi palata tähän lapsettomuudessa rypemiseen, päivien laskemiseen ja KP1-tunnelmiin. Minä haluaisin että elämässä voisi olla jo onnellinen ja minä haluaisin niin kovin olla onnellinen oman mieheni kanssa ja rakastaa häntä enkä vain surra ja onneton.
Kunhan tämän akuutin suruvaiheen nyt vain saisi surra eikä ulkopuolista painostusta tulisi enää yhtään enempää työntämään ja potkimaan pakolla eteenpäin, kun en ole vielä valmis. En vielä, ehkä kumminkin joskus.
14.11.2012
Erilainen Äiti
Minusta tuntuu niin uskomattomalle olla TAAS tässä. Kirjoittamassa lapsettomuudesta ja olemassa oikeasti surullinen eikä enää peloissaan raskauden puolesta. Se juna meni jo. Tämä on kovin musertavaa.
Reilu viikko sitten, maanantaiyönä, lapsenalkumme alkoi tulla pois kohdun hellästä huomasta. Perjantaina olin klinikalla saanut Mifegynen, jonka piti siis pysäyttää keltarauhashormonin tuotanto (tai tehdä sille jotain anyways). Heti sen jälkeen kun ruudulta ei enää sykettä näkynyt eikä kasvua ollut tapahtunut edellisestä kerrasta. Ei todellakaan, pikemminkin surkastumista. Heti sen jälkeen kun jatkosuunnitelmat tutkimuksista oli meille kerrottu, siis näiden jatkuvien keskenmenojen selvittämiseksi. Ja heti sen jälkeen kun meille oli kerrottu että 50-75% tapauksista mitään syytä ei keskenmenoille löydy. Maanantai-aamuksi minun oli tarkoitus osastolle mennä raskauteni keskeyttämään (joka siis oli kyllä jo keskeytynyt ihan itsestään), mutta lapsenalkumme siis päätti tulla pois jo täällä kotona. Neljä-viisi tuntia tein "synnytystä" kylpyhuoneessa. Istuen pöntöllä ja maaten lattialla. Kävellen edes takas kivuissani yrittäen olla herättämättä Miestä jonka piti aamulla olla töihin menossa. Seuraten kuinka kaikki odotuksemme ja tulevaisuuden suunnitelmamme valuivat norona viemäriin. Ennen virallista herätysaikaa ehdin nukkua puolisen tuntia luullen että tämä nyt oli tässä kunnes soitettuani osastolle sain kumminkin käskyn tulla sinne. Alkuperäissuunnitelman mukaisesti.
Helvetillinen päivä alkoi odottelulla ja ultralla. Ja Cytotecilla. Ja tunti siitä, kamalalla vuodolla. Jota riitti ja riitti ja riitti. Niin etten enää pysynyt tolpillani. Kaikki se menetetty äitiys ja särkylääkkeet ja syömättömyys - ja olin aika huonossa kunnossa. Tiputusta päälle että sain suoloja ja vähän sokereita kun syödähän ei saanut. Välillä juttelin psykan kanssa pedistä kun hän kyseli että miten jaksan kun samalla housut kastuvat verestä (ja mieli muuttui mustemmaksi). Tuon päivän aikana ultrattiin kolme kertaa, vuotojen välillä ja aikana (miten nöyryyttävää), joista viimeisimmällä kerralla päivystävä lääkäri oli sitä mieltä että yritetään vielä Cytotecillä ja tarkkaillaan yön yli ja mietitään aamulla/aamupäivällä hoitosuunnitelma ja mahdollinen kaavinta. Yön nukuin suhteellisen hyvin, joskin heräsin aamuyöstä kipuun mutta koska sairaalassa olin, apu ei ollut kaukana. Ja yhäkäänhän mitään en ollut saanut syödä sitten sunnuntai-illan klo kahdeksan. Aamu ja aamupäivä meni lääkäriä odotellessa jonka aikana selvisi verikokeista että hemoglobiinini oli tipahtanut 88:an. Kun se viikko sitten neuvolassa oli ollut 135. Ilmanko ei pysynyt tolpillaan. Meni iltapäivään kolmeen ennen kuin kukaan lääkäreistä minua jouti ihmettelemään eli taas ultraan jossa todettiin että pääsen kotiin jos hemoglobiini on yhtään noussut. Sain syödä! Klo 16 tiistaina! Ja hemoglobiini oli noussut 91:en joten pääsin kotiin ilman punasoluhoitoja joita olisi pitänyt alkaa antamaan jos arvo olisi ollut alle 80.
Viikko kotona parantelua ja pää huterana oloa. Kunto on huono, päähän koskee, mahaan koskee, vuotaa silloin tällöin, ruokahalua ei ole. Olo tuntuu välillä tyystin välinpitämättömältä mutta suurimman osan ajasta siltä ettei tästä taas pääse ihan heti eteenpäin. Vaan että jumiudutaan taas siihen kuukautiseen yrittämishelvettiin. Usko/toivo - epätoivo/murhe/suru ja taas koeta nousta sieltä uuteen yritykseen. Tai PAS-yritys jahka tutkimukset selviävät (kromosomitutkimukset vie pari kuukautta). Vuoden alusta tehdään lisätestejä ja ennen sitä ei ole mitään järkeä käyttää pakastealkioita saatikka yrittää luomuraskauttakaan. Lääkäri siis näin sanoi ettei kauniita alkoitamme kannata tuhlata nyt kun ei ole vielä tiedossa jos on jotain mihinkä voidaan vaikuttaa. Ja tottapa se onkin. Kun en tiedä onko mitään järkeä tässä muutenkaan. Mikä se on taas se syy miksi tässä kärsitään. Mikä! Vaikka katsoin juuri uusimman Erilaiset äidit -jakson, ei se siltikään välity se että miksi tätä Yritystä tehdään. Tottahan itku tuli kun heillekin tuossa ohjelmassa pieni vihdoin syntyi ja tajusi ettei omaa olekaan enää tulossa. Se on jokin kaukainen haave ja jokin jota kohti yritetään rämpiä tässä suossa. Jota ei vaan pääse käsin koskettelemaan eikä tuntemaan. Vähän matkaa pääset jo sieltä suosta ikään kuin polulle vaeltamaan kunnes se sitten taas vie sinut mennessään tarjoten vain pimeää ja syvää pahaa oloa ja pahaa mieltä. Pakollinen hengähdystauko on tarpeeseen mutta samalla pelkää että taas kuluu aikaa hukkaan johonkin jonka voisin jo olla vaikka raskaana. Jos enää siis edes ikinä sitä haluan. Kun tämähän lisääntymisyritys lähti liikkeelle molempien vakaista aikomuksista olla vanhempia ilman mitään, yhtään mitään, hoitoja. Ja tässä sitä ollaan.
Huomenna palaan arkeen. Ahdistavaa on mennä takaisin työpaikalle jossa melkein kaikki tiesivät että olen/olin raskaana. Se tuska muiden silmissä, se myötätunto - se on musertavaa. Ja samalla oma häpeä epäonnistumisesta ja muutenkin tuska ja pelko tulevasta. Ja se etteihän heistä taas kukaan oikeasti tiedä miltä tuntuu kun parin vuoden yrittämisen jälkeen olet toisen kerran raskaana ja menetät senkin pienen mahdollisuutesi siihen onnistumiseen. Ei sitä vaan korvata millään lässytyksellä tulevasta ja uusista yrityksistä. Tai pakkasessa olevista alkioista. Ei ne pyyhi pois yöllisiä painajaisia parisuhteen särkymisestä,, ei peloista, perheriidoista yms. mieltä askarruttavista aiheista, joita varten haluaa tankata itsensä täyteen särkylääkettä illalla että saisi nukkua mahdollisimmaan pitkään heräämättä mihinkään paniikkiin mistään pahasta (onneksi vain unesta tosin).
Kunpa vain löytäisi sen jonkin punaisen langan taas tästä elämästään.
Reilu viikko sitten, maanantaiyönä, lapsenalkumme alkoi tulla pois kohdun hellästä huomasta. Perjantaina olin klinikalla saanut Mifegynen, jonka piti siis pysäyttää keltarauhashormonin tuotanto (tai tehdä sille jotain anyways). Heti sen jälkeen kun ruudulta ei enää sykettä näkynyt eikä kasvua ollut tapahtunut edellisestä kerrasta. Ei todellakaan, pikemminkin surkastumista. Heti sen jälkeen kun jatkosuunnitelmat tutkimuksista oli meille kerrottu, siis näiden jatkuvien keskenmenojen selvittämiseksi. Ja heti sen jälkeen kun meille oli kerrottu että 50-75% tapauksista mitään syytä ei keskenmenoille löydy. Maanantai-aamuksi minun oli tarkoitus osastolle mennä raskauteni keskeyttämään (joka siis oli kyllä jo keskeytynyt ihan itsestään), mutta lapsenalkumme siis päätti tulla pois jo täällä kotona. Neljä-viisi tuntia tein "synnytystä" kylpyhuoneessa. Istuen pöntöllä ja maaten lattialla. Kävellen edes takas kivuissani yrittäen olla herättämättä Miestä jonka piti aamulla olla töihin menossa. Seuraten kuinka kaikki odotuksemme ja tulevaisuuden suunnitelmamme valuivat norona viemäriin. Ennen virallista herätysaikaa ehdin nukkua puolisen tuntia luullen että tämä nyt oli tässä kunnes soitettuani osastolle sain kumminkin käskyn tulla sinne. Alkuperäissuunnitelman mukaisesti.
Helvetillinen päivä alkoi odottelulla ja ultralla. Ja Cytotecilla. Ja tunti siitä, kamalalla vuodolla. Jota riitti ja riitti ja riitti. Niin etten enää pysynyt tolpillani. Kaikki se menetetty äitiys ja särkylääkkeet ja syömättömyys - ja olin aika huonossa kunnossa. Tiputusta päälle että sain suoloja ja vähän sokereita kun syödähän ei saanut. Välillä juttelin psykan kanssa pedistä kun hän kyseli että miten jaksan kun samalla housut kastuvat verestä (ja mieli muuttui mustemmaksi). Tuon päivän aikana ultrattiin kolme kertaa, vuotojen välillä ja aikana (miten nöyryyttävää), joista viimeisimmällä kerralla päivystävä lääkäri oli sitä mieltä että yritetään vielä Cytotecillä ja tarkkaillaan yön yli ja mietitään aamulla/aamupäivällä hoitosuunnitelma ja mahdollinen kaavinta. Yön nukuin suhteellisen hyvin, joskin heräsin aamuyöstä kipuun mutta koska sairaalassa olin, apu ei ollut kaukana. Ja yhäkäänhän mitään en ollut saanut syödä sitten sunnuntai-illan klo kahdeksan. Aamu ja aamupäivä meni lääkäriä odotellessa jonka aikana selvisi verikokeista että hemoglobiinini oli tipahtanut 88:an. Kun se viikko sitten neuvolassa oli ollut 135. Ilmanko ei pysynyt tolpillaan. Meni iltapäivään kolmeen ennen kuin kukaan lääkäreistä minua jouti ihmettelemään eli taas ultraan jossa todettiin että pääsen kotiin jos hemoglobiini on yhtään noussut. Sain syödä! Klo 16 tiistaina! Ja hemoglobiini oli noussut 91:en joten pääsin kotiin ilman punasoluhoitoja joita olisi pitänyt alkaa antamaan jos arvo olisi ollut alle 80.
Viikko kotona parantelua ja pää huterana oloa. Kunto on huono, päähän koskee, mahaan koskee, vuotaa silloin tällöin, ruokahalua ei ole. Olo tuntuu välillä tyystin välinpitämättömältä mutta suurimman osan ajasta siltä ettei tästä taas pääse ihan heti eteenpäin. Vaan että jumiudutaan taas siihen kuukautiseen yrittämishelvettiin. Usko/toivo - epätoivo/murhe/suru ja taas koeta nousta sieltä uuteen yritykseen. Tai PAS-yritys jahka tutkimukset selviävät (kromosomitutkimukset vie pari kuukautta). Vuoden alusta tehdään lisätestejä ja ennen sitä ei ole mitään järkeä käyttää pakastealkioita saatikka yrittää luomuraskauttakaan. Lääkäri siis näin sanoi ettei kauniita alkoitamme kannata tuhlata nyt kun ei ole vielä tiedossa jos on jotain mihinkä voidaan vaikuttaa. Ja tottapa se onkin. Kun en tiedä onko mitään järkeä tässä muutenkaan. Mikä se on taas se syy miksi tässä kärsitään. Mikä! Vaikka katsoin juuri uusimman Erilaiset äidit -jakson, ei se siltikään välity se että miksi tätä Yritystä tehdään. Tottahan itku tuli kun heillekin tuossa ohjelmassa pieni vihdoin syntyi ja tajusi ettei omaa olekaan enää tulossa. Se on jokin kaukainen haave ja jokin jota kohti yritetään rämpiä tässä suossa. Jota ei vaan pääse käsin koskettelemaan eikä tuntemaan. Vähän matkaa pääset jo sieltä suosta ikään kuin polulle vaeltamaan kunnes se sitten taas vie sinut mennessään tarjoten vain pimeää ja syvää pahaa oloa ja pahaa mieltä. Pakollinen hengähdystauko on tarpeeseen mutta samalla pelkää että taas kuluu aikaa hukkaan johonkin jonka voisin jo olla vaikka raskaana. Jos enää siis edes ikinä sitä haluan. Kun tämähän lisääntymisyritys lähti liikkeelle molempien vakaista aikomuksista olla vanhempia ilman mitään, yhtään mitään, hoitoja. Ja tässä sitä ollaan.
Huomenna palaan arkeen. Ahdistavaa on mennä takaisin työpaikalle jossa melkein kaikki tiesivät että olen/olin raskaana. Se tuska muiden silmissä, se myötätunto - se on musertavaa. Ja samalla oma häpeä epäonnistumisesta ja muutenkin tuska ja pelko tulevasta. Ja se etteihän heistä taas kukaan oikeasti tiedä miltä tuntuu kun parin vuoden yrittämisen jälkeen olet toisen kerran raskaana ja menetät senkin pienen mahdollisuutesi siihen onnistumiseen. Ei sitä vaan korvata millään lässytyksellä tulevasta ja uusista yrityksistä. Tai pakkasessa olevista alkioista. Ei ne pyyhi pois yöllisiä painajaisia parisuhteen särkymisestä,, ei peloista, perheriidoista yms. mieltä askarruttavista aiheista, joita varten haluaa tankata itsensä täyteen särkylääkettä illalla että saisi nukkua mahdollisimmaan pitkään heräämättä mihinkään paniikkiin mistään pahasta (onneksi vain unesta tosin).
Kunpa vain löytäisi sen jonkin punaisen langan taas tästä elämästään.
11.11.2012
Isänpäivä
Ei vaan tunnu siltä. Ei mitään juhlatunnelmaa. Tekstiviestionnittelu (enkä saanut edes mainittua mitä on tapahtunut) isälle, jonka kanssa on ensimmäistä kertaa keskustelu avattu "ongelmista" joista olisi pitänyt puhua jo 20 vuotta sitten. Keskustelu avattu mutta puheenvuoroja ei ole käytetty enkä minä jaksa nyt säätää jotain tämmöistä kun on muitakin asioita mielessä. Liikaakin.
Kuten esim mistä saan lisää sairaslomaa koska tuntuu etten vain pysty enkä kykene vielä huomenna töihini palaamaan. Viime yönä heräsin raastavaan alavatsakipuun. Näin unta että synnytin ja tajusin että se koskee kunnes oikeasti tajusin että miksi näin unta synnytyksestä (kivun takia siis). En ole valmis kohtaamaan myötätuntoisia työkavereita tai toisaalta menemään töihin teeskentelemään että kykenisin toimimaan normaalisti. Fyysinen kunto on heikko, hemoglobiini tooosi matalalla ja mieli on pikimusta. Ja tänään pitäisi "juhlia" isänpäivää. Juhliapa tosiaankin.
Kuten esim mistä saan lisää sairaslomaa koska tuntuu etten vain pysty enkä kykene vielä huomenna töihini palaamaan. Viime yönä heräsin raastavaan alavatsakipuun. Näin unta että synnytin ja tajusin että se koskee kunnes oikeasti tajusin että miksi näin unta synnytyksestä (kivun takia siis). En ole valmis kohtaamaan myötätuntoisia työkavereita tai toisaalta menemään töihin teeskentelemään että kykenisin toimimaan normaalisti. Fyysinen kunto on heikko, hemoglobiini tooosi matalalla ja mieli on pikimusta. Ja tänään pitäisi "juhlia" isänpäivää. Juhliapa tosiaankin.
6.11.2012
Tyhjyys
Kohtuni on tyhjennetty. Lukuunottamatta pieniä rippeitä materiaalia joiden ulostumista odotellaan. Kaavitaanko vai lääkitäänkö vielä. Pitkä on aika odottaa, hoitosuunnitelmaa, seuraavaa ruokailua, tulevaa. Mieli on aika tyhjä. Vähän välinpitämätönkin. Suru ja itkut tulee yllättäen, ei ylitsevyöryen ja jatkuvasti. Keskusteluapua on saatu ja tulossa pariskuntatapaaminenkin.
Kiitos sanoistanne ja myötätunnostanne. Jokainen sana on auttanut.
Jatkan odottelua.
Kiitos sanoistanne ja myötätunnostanne. Jokainen sana on auttanut.
Jatkan odottelua.
2.11.2012
Black Friday
Tänään on ollut erittäin musta päivä. Tänään ei sydän enää lyönyt. Tänään ei sikiö vastannut viikkoja. Tänään lääkäri totesi tilanteen ja tänään aloitin lääkityksen tulevaa tyhjennystä varten.
Tänään olen vielä raskaana. Lapsenalkuni vain ei ole enää elävä.
Tänään olen vielä raskaana. Lapsenalkuni vain ei ole enää elävä.
28.10.2012
Väliaikaraportti
Kiitos kaikille sanoistanne. Ilman niitä olisin varmaan jo seinähullu vai mikä liekään se oikea termi.
Perspektiiviä on hyvä saada aina asioihin ja "puhua ääneen" täällä blogissa kun täällä kotona se toinen on yhtä paniikissa ymmärtämään että ei välttämättä vielä tapahdu kaikkein pahinta.
Vuoto ei ole lisinyt eikä sitä oikeastaan nyt ole. Just nyt ainakaan. Jokin suvantovaihe tässä elettiin koska kaikki oireet hävisi reiluksi vuorokaudeksi. Turvotus, kaasu, vihlonnat, mielialajutut, hajuaistit - kaikki. Mutta nyt olo tuntuu suht normaalilta, tai siis sellaiselta kuin se oli ennen perjantaita.
Huomenna siis neuvolaan, jossa huolenaiheet voi ottaa puheeksi. Ja samalla alkaa varaamaan aikaa jonnekin ultraan, että pääsee näkemään sen pienen pienen sydämen sykkeen (joka toivottavasti vielä on siellä). Emme me jaksa odottaa viikon 12 tienoille ilman tietoa että kaikki on hyvin.
Nyt vain siis toivotaan parasta. Ja koetetaan pitää pää kylmänä ja mieli positiivisena. Melkoiset itsetutkiskelut on taas takana, josta mieluusti siirtyisin kyllä jo positiivisimmille vesille.
Kiitos tärkeät <3
Perspektiiviä on hyvä saada aina asioihin ja "puhua ääneen" täällä blogissa kun täällä kotona se toinen on yhtä paniikissa ymmärtämään että ei välttämättä vielä tapahdu kaikkein pahinta.
Vuoto ei ole lisinyt eikä sitä oikeastaan nyt ole. Just nyt ainakaan. Jokin suvantovaihe tässä elettiin koska kaikki oireet hävisi reiluksi vuorokaudeksi. Turvotus, kaasu, vihlonnat, mielialajutut, hajuaistit - kaikki. Mutta nyt olo tuntuu suht normaalilta, tai siis sellaiselta kuin se oli ennen perjantaita.
Huomenna siis neuvolaan, jossa huolenaiheet voi ottaa puheeksi. Ja samalla alkaa varaamaan aikaa jonnekin ultraan, että pääsee näkemään sen pienen pienen sydämen sykkeen (joka toivottavasti vielä on siellä). Emme me jaksa odottaa viikon 12 tienoille ilman tietoa että kaikki on hyvin.
Nyt vain siis toivotaan parasta. Ja koetetaan pitää pää kylmänä ja mieli positiivisena. Melkoiset itsetutkiskelut on taas takana, josta mieluusti siirtyisin kyllä jo positiivisimmille vesille.
Kiitos tärkeät <3
27.10.2012
Veri ei haise hyvälle.
Veri ei haise hyvälle. Kun on herkistynyt hajuaisti. Eikä se näytä hyvälle vessapaperissa kun käy alkuraskaana oleva vessassa. Häivähdys, värin muutos edellisistä päivistä ja sitten eilisiltana pari pyyhkäisyä vähän enemmän rusahtavaa jotain joka kyllä haisi ihan verelle. Yöllä ei mitään ja nyt taas sitä häivähdystä.
Maanantaina olisi neuvola. Jos on enää minkä takia sinne mennä. Viimeksi meillä oli maantaina seulontaultra jonne ei sitten päästy kun oltiin keskeyttämässä raskautta sairaalassa. Ei tämä ihan vielä ihan siltä näytä mutta mitäs tämä muutakaan olisi. Voi olla montaakin muuta asiaa mutta mitä. Pelottaa niin että kädet tärisee ja mieli mustuu mustumistaan. Alavatsan tuntemukset ajoittain sellaisia endon/menkkojen aikaisia.
Saapa nähdä.
Maanantaina olisi neuvola. Jos on enää minkä takia sinne mennä. Viimeksi meillä oli maantaina seulontaultra jonne ei sitten päästy kun oltiin keskeyttämässä raskautta sairaalassa. Ei tämä ihan vielä ihan siltä näytä mutta mitäs tämä muutakaan olisi. Voi olla montaakin muuta asiaa mutta mitä. Pelottaa niin että kädet tärisee ja mieli mustuu mustumistaan. Alavatsan tuntemukset ajoittain sellaisia endon/menkkojen aikaisia.
Saapa nähdä.
22.10.2012
Pahaa oloa ja syviä mietteitä
Raskausrintamalla kaikki (kai) hyvin. Ei tietoa muustakaan. Paha olo jatkuu, eikä vain aamuisin vaan pitkin päivää/koko päivän. Turvotus&kaasu lienee se pahin josta tuntuu ettei selviä. Huolestuttavan paljonkin jopa, tuota kaasua. Mietinkin että onko se jo jokin muukin "ongelma" kuin vain tämä hormoonimyrskyaika.
Mutta se mikä askarruttaa mieltä on nyt työpaikka. Viittasin ohimennen tuossa aikaisemmin että työpaikalla myllertää. Muutoksia ja ihmisvaihdoksia on paljon ja epävarmuus nakertaa. Lisäksi olen jo pitkään ollut aika tyytymätön tuolla työpaikassa olemiseeni. Ihmiset tosin siellä ovat minulle se toinen perhe, kun oma on toisella paikkakunnalla. Siis sen minkä nyt työkaverit voi perhettä korvata, mutta siis kumminkin. Joustavat työajat ja mennä voi ja tulla kuten haluaa-kunhan työt tulee tehdyksi. On etuisuuksia ja ergonomiat kunnossa jne. Mutta sitten, se sisältö. Tuntuu että koko koulutus valuu hiekan tavoin viemäriin ja tyhmyys valtaa. Eikä rahallinenkaan korvaus ole kovin kummoinen. No ehkä se vastaa noita "haasteita" mitä nyt teen, joskaan niistä ei ole haasteita, ei vastuita ei motivaatioita. Ja nyt sitten olisi yksi varteen otettava vaihtoehto tarjolla. Tämä työmyllerrys on nyt ollut sitten käynnissä lähes punktiosta asti ja tähänkö nyt tultiin. Että vihdoinkin löytyi sellainen paikka jossa sisältö/raha kohtaisivat, nyt kun olen RASKAANA. Nytkö minun pitäisi alkaa vaihtamaan paikkaa? Hypätä tuntemattomaan ja kenties tyhjän päälle. Ja miten se edes käytännössä olisi järkevääkään, vaihtaa nyt työtä kun olisi jäämässä pois, äitiysvapaille. 6 kuukauden koeaikakin joka ei edes tulisi täyteen ennen h-hetkeä. Onko mitään järkeä?!
Jäänkö siis paikalleni, lähden toivottavasti keväällä äitiyslomille ja katson mitä tuleman pitää poissaoloni aikana ja mihin suuntaan ajatukset työasioista muutenkin muovautuvat kotona ollessa. Vai otanko haasteen vastaan ja koetan hakea paikkaa josta saisi jo lähes sen mitä tällä työkokemuksella opiskelujen jälkeen pitäisi alkaa samaan ja joka tarjoaisi vaihtelua ja haasteita. Jätänkö tutun ja turvallisen ja mukavat ja lokoisat oltavat (vapaus elää elämääkin työn ohessa) vai jäänkö sijoilleni. Siinäpä ensi yöksi miettimistä muiden utopististen unien seuraksi.
Mutta se mikä askarruttaa mieltä on nyt työpaikka. Viittasin ohimennen tuossa aikaisemmin että työpaikalla myllertää. Muutoksia ja ihmisvaihdoksia on paljon ja epävarmuus nakertaa. Lisäksi olen jo pitkään ollut aika tyytymätön tuolla työpaikassa olemiseeni. Ihmiset tosin siellä ovat minulle se toinen perhe, kun oma on toisella paikkakunnalla. Siis sen minkä nyt työkaverit voi perhettä korvata, mutta siis kumminkin. Joustavat työajat ja mennä voi ja tulla kuten haluaa-kunhan työt tulee tehdyksi. On etuisuuksia ja ergonomiat kunnossa jne. Mutta sitten, se sisältö. Tuntuu että koko koulutus valuu hiekan tavoin viemäriin ja tyhmyys valtaa. Eikä rahallinenkaan korvaus ole kovin kummoinen. No ehkä se vastaa noita "haasteita" mitä nyt teen, joskaan niistä ei ole haasteita, ei vastuita ei motivaatioita. Ja nyt sitten olisi yksi varteen otettava vaihtoehto tarjolla. Tämä työmyllerrys on nyt ollut sitten käynnissä lähes punktiosta asti ja tähänkö nyt tultiin. Että vihdoinkin löytyi sellainen paikka jossa sisältö/raha kohtaisivat, nyt kun olen RASKAANA. Nytkö minun pitäisi alkaa vaihtamaan paikkaa? Hypätä tuntemattomaan ja kenties tyhjän päälle. Ja miten se edes käytännössä olisi järkevääkään, vaihtaa nyt työtä kun olisi jäämässä pois, äitiysvapaille. 6 kuukauden koeaikakin joka ei edes tulisi täyteen ennen h-hetkeä. Onko mitään järkeä?!
Jäänkö siis paikalleni, lähden toivottavasti keväällä äitiyslomille ja katson mitä tuleman pitää poissaoloni aikana ja mihin suuntaan ajatukset työasioista muutenkin muovautuvat kotona ollessa. Vai otanko haasteen vastaan ja koetan hakea paikkaa josta saisi jo lähes sen mitä tällä työkokemuksella opiskelujen jälkeen pitäisi alkaa samaan ja joka tarjoaisi vaihtelua ja haasteita. Jätänkö tutun ja turvallisen ja mukavat ja lokoisat oltavat (vapaus elää elämääkin työn ohessa) vai jäänkö sijoilleni. Siinäpä ensi yöksi miettimistä muiden utopististen unien seuraksi.
16.10.2012
It's alive!
Tänään, ehkä kohta, voin vähän huokaista. Vai lisääkö tämä pelon määrä, en tiedä. Mutta tänään joka tapauksessa näimme ruudulta pienen hurjasti sykkivän elävän sydämen.
Hän (lääkäri nimitti siis häneksi) on elossa, kiinnittynyt, oikeassa paikassa. Alussa. Hyvin pieni. Pienempi kuin piti, mutta elossa. Kiinnittyminen olikin tapahtunut hieman myöhemmin. (En osaa tähän lääketieteellistä kantaa ottaa että oliko tämä huolestuttava asia, muttei ultrannut lääkäri ainakaan huolestunut, ainakaan ulospäin).
Minulla ei ole koskaan ollut kuvia ultrasta, kuvia kohdusta, jonka voisin laittaa jääkaapin oveen. On minulla yksi, mutta siinä ollut elämän alku nukkui jo ikiunta. Tämä huimaa eikä tämä johdu nyt Lugeista.
Hän (lääkäri nimitti siis häneksi) on elossa, kiinnittynyt, oikeassa paikassa. Alussa. Hyvin pieni. Pienempi kuin piti, mutta elossa. Kiinnittyminen olikin tapahtunut hieman myöhemmin. (En osaa tähän lääketieteellistä kantaa ottaa että oliko tämä huolestuttava asia, muttei ultrannut lääkäri ainakaan huolestunut, ainakaan ulospäin).
Minulla ei ole koskaan ollut kuvia ultrasta, kuvia kohdusta, jonka voisin laittaa jääkaapin oveen. On minulla yksi, mutta siinä ollut elämän alku nukkui jo ikiunta. Tämä huimaa eikä tämä johdu nyt Lugeista.
12.10.2012
Etoo
Hirrrveen paha olo. Koko ajan. Ei siis vain aamulla vaan koko päivän ajan.
Eilen epätoivo ja epäusko lähes saivat aikaan sen että melkein tein testin, että vieläkö se näyttää edes kahta viivaa. No en tehnyt, laiskuus ja etovuus estivät. En tiedä mistä tämä tunne tulee, mutta koko ajan on vain vakuuttuneempi että ei tässä hyvin käy. Lienee suojelumekanismi, tiistain ultra lähenee ja tuomiopäivä koettaa.
Niin ja olen tässä jo reilun kuukauden kärsinyt sellaisista huimauksista jolle ei oikein selitystä löydy. No tuon jäykän niskan kautta kyllä mutta kun se ei mene pois. Kunnes sitten Luge-paketista selitys löytyi. Että nehän ne taitavat minua huimailla. Onko muilla samoja kokemuksia/tuntemuksia? En tosin voi varma olla, mutta tämä kevytpäisyys on aika rassaavaa ja jotenkin se vain pahenee koko ajan. Sillekin kenties on helpotusta jos lääkitystä ensi viikolla jo alettaisiin vähennellä.
Eilen epätoivo ja epäusko lähes saivat aikaan sen että melkein tein testin, että vieläkö se näyttää edes kahta viivaa. No en tehnyt, laiskuus ja etovuus estivät. En tiedä mistä tämä tunne tulee, mutta koko ajan on vain vakuuttuneempi että ei tässä hyvin käy. Lienee suojelumekanismi, tiistain ultra lähenee ja tuomiopäivä koettaa.
Niin ja olen tässä jo reilun kuukauden kärsinyt sellaisista huimauksista jolle ei oikein selitystä löydy. No tuon jäykän niskan kautta kyllä mutta kun se ei mene pois. Kunnes sitten Luge-paketista selitys löytyi. Että nehän ne taitavat minua huimailla. Onko muilla samoja kokemuksia/tuntemuksia? En tosin voi varma olla, mutta tämä kevytpäisyys on aika rassaavaa ja jotenkin se vain pahenee koko ajan. Sillekin kenties on helpotusta jos lääkitystä ensi viikolla jo alettaisiin vähennellä.
10.10.2012
Feeling blue
Jotta totuus ei pääsisi unohtumaan niin eilen tuli postissa Simpukan liittymispaketti.
Höh. Ihan voimaton olo. Lueskelin niitä lehtiä jo ja voi mitä tarinoita siellä olikaan. Ei tämä oma tilanne nyt niin pahalta vaikuttanutkaan enää niiden luettujen jälkeen. Vaikka tämä itse elettynä ja oman sietokyvyn rajoissa on kyllä ollut ihan sopivasti rasittava. Tai sanoisinko jopa että pikkasen jo yli sietokyvyn.
Varsinkin nyt. Tuntuu että itsetunto on ihan nollassa. Että minä en kelpaa kellekään enkä minnekään. Olen arvoton nolla eikä mulla ole ystäviä eikä kavereita. Annan kavereille ja luulluille ystäville "kaikkeni" ja en saa takaisin mitään (vai eivätkö he vain osaa antaa takaisin mitään). Paljoa en vaatisi, edes kiinnostusta ja ehkä jonkun hetken keskusteluja mutta ei. Työelämässä on sellaiset pyörteet ja epävarmat ajat; pitikö sen oikeasti sattua just nyt. Kaikellahan on tarkoituksensa ja tämänkin tuulenpuuskan tarkoitukset löytänemme edestämme joku näistä päivistä mutta nyt, pimeimmän vuoden ajan kynnyksellä tuntuu, että haluaisin mennä talviunille. Mennä kasvattamaan tämän kohdun sisällön (toivottavasti se on siellä kohdussa) jonnekin yksikseni ja olla puhumatta kenellekään mitään. Tästä enkä mistään muustakaan. Mies oli tänään isälleen kertonut että olemme positiivisia kun olivat kuulumisiamme kyselleet ja nyt tuntuu että en tykkää tästä yhtään. Että he sen tietävät. En olisi vielä halunnut asiasta puhua, en ennen ultraa. Enkä ihan heti välttämättä sen jälkeenkään. Mutta toisaalta, taisi olla vasta eilen kun mietin, että pitäisi näille lähimmille varmaan kertoa. Mutta se tuntuu raskaalta ja ennen kaikkea se tuntuu raskaalta, että entäs jos taas olemme kohta siinä tilassa missä viimeksi.
Tänään vain ei ole ollut hyvä päivä. Olen jotenkin katkera ystävälleni ettei häneltä liikene yhtään sympatiaa vaikka olen hänen tukenaan ollut vajaan vuoden parisuhdepyörityksissä. Mielenkiinto on niin omassa elämäntilanteessa ja sen kiemuroissa ettei havainnointia enää riitä toisaalle (hänellä siis). Enkä minä vain ole se joka tekee melua itsestään saadakseen huomiota. Ennemmin vaikenen ja käännyn pois ja itken ja suren omassa keskuudessani. Tänään oli tunteikas illallinen työporukan kesken, johon en tuntenut oikein enää kuuluvani. Kuten en tunne kuuluvani enää mihinkään muuallekaan. Onko minulla nyt jokin alkava keski-iän kriisi vai katkeaako vain kamelilta nyt selkä kun tavoite on saavutettu eikä sata lasissa/stressimittarit kaakossa mennäkään enää eteenpäin. Nyt vain odotetaan ja on liikaa taas aikaa miettiä. Romahdanko ja lamaannunko. Hyperventiloinko ja tukehdunko.
Ehkä uni auttaa tänään. Ja toivottavasti huomenna on parempi päivä.
Höh. Ihan voimaton olo. Lueskelin niitä lehtiä jo ja voi mitä tarinoita siellä olikaan. Ei tämä oma tilanne nyt niin pahalta vaikuttanutkaan enää niiden luettujen jälkeen. Vaikka tämä itse elettynä ja oman sietokyvyn rajoissa on kyllä ollut ihan sopivasti rasittava. Tai sanoisinko jopa että pikkasen jo yli sietokyvyn.
Varsinkin nyt. Tuntuu että itsetunto on ihan nollassa. Että minä en kelpaa kellekään enkä minnekään. Olen arvoton nolla eikä mulla ole ystäviä eikä kavereita. Annan kavereille ja luulluille ystäville "kaikkeni" ja en saa takaisin mitään (vai eivätkö he vain osaa antaa takaisin mitään). Paljoa en vaatisi, edes kiinnostusta ja ehkä jonkun hetken keskusteluja mutta ei. Työelämässä on sellaiset pyörteet ja epävarmat ajat; pitikö sen oikeasti sattua just nyt. Kaikellahan on tarkoituksensa ja tämänkin tuulenpuuskan tarkoitukset löytänemme edestämme joku näistä päivistä mutta nyt, pimeimmän vuoden ajan kynnyksellä tuntuu, että haluaisin mennä talviunille. Mennä kasvattamaan tämän kohdun sisällön (toivottavasti se on siellä kohdussa) jonnekin yksikseni ja olla puhumatta kenellekään mitään. Tästä enkä mistään muustakaan. Mies oli tänään isälleen kertonut että olemme positiivisia kun olivat kuulumisiamme kyselleet ja nyt tuntuu että en tykkää tästä yhtään. Että he sen tietävät. En olisi vielä halunnut asiasta puhua, en ennen ultraa. Enkä ihan heti välttämättä sen jälkeenkään. Mutta toisaalta, taisi olla vasta eilen kun mietin, että pitäisi näille lähimmille varmaan kertoa. Mutta se tuntuu raskaalta ja ennen kaikkea se tuntuu raskaalta, että entäs jos taas olemme kohta siinä tilassa missä viimeksi.
Tänään vain ei ole ollut hyvä päivä. Olen jotenkin katkera ystävälleni ettei häneltä liikene yhtään sympatiaa vaikka olen hänen tukenaan ollut vajaan vuoden parisuhdepyörityksissä. Mielenkiinto on niin omassa elämäntilanteessa ja sen kiemuroissa ettei havainnointia enää riitä toisaalle (hänellä siis). Enkä minä vain ole se joka tekee melua itsestään saadakseen huomiota. Ennemmin vaikenen ja käännyn pois ja itken ja suren omassa keskuudessani. Tänään oli tunteikas illallinen työporukan kesken, johon en tuntenut oikein enää kuuluvani. Kuten en tunne kuuluvani enää mihinkään muuallekaan. Onko minulla nyt jokin alkava keski-iän kriisi vai katkeaako vain kamelilta nyt selkä kun tavoite on saavutettu eikä sata lasissa/stressimittarit kaakossa mennäkään enää eteenpäin. Nyt vain odotetaan ja on liikaa taas aikaa miettiä. Romahdanko ja lamaannunko. Hyperventiloinko ja tukehdunko.
Ehkä uni auttaa tänään. Ja toivottavasti huomenna on parempi päivä.
8.10.2012
Kuulen kuinka kello tikittää.
Hiljaista. Ja taas toisaalta niin "äänekästä". Mitään ei kummemmin tapahdu. Oireita on, mikä lienee siis hyvä asia. Muutamana aamuna/aamupäivänä olen saanut jonkin pahoinvointi/heikotuskohtauksen hieman liikuttuani. Niin että pitää mennä pötkölleen ja hengitellä syvään. Edellisin tuli imuroidessa. Ei okseta vaan tuntuu että pyörtyy, kädet tärisee ja hiki kaatuu päältä. Lieneekö oire vai oire jostakin vallan muusta.
Mutta siis aika tuntuu kuluvan hitaasti kun odottaa ensi viikon ultraa jo aika tiiviisti. Mieli ja yleisfiilis on niin paljon iloisempi. Jopa pelottavan iloinen..kun jos sitten taas jotain pahaa tapahtuu. Miten sen kestää. Mies on paljon maltillisemmin onnellinen, ei anna itselleen lupaa ajatella tulevaa. Kun minä taas jo höpöttelen että sitten tehdään näin ja näin jos tehdään, siis jos meidän annetaan olla vanhempia. Tajuan että pitäisi ottaa nyt coolisti mutta silti kaipaan niin jotain positiivistakin elämääni että pakko on miettiä myös mukavia asioita ja asioita siten että voihan tämä oikeasti onnistuakin. Toivoa sitä ainakin.
Samalla miettii että onko tämä oikea kanava puhua tunteistaan, nyt kun on tässä tilassa (raskaana, ei melkein tohdi ääneen sanoakaan). Täällä on niin moni muu vielä ilman tätä tunnetta, ilman onnistumista ja ilman tietoa tulevasta. En tiedä, tuntuu että tarvitsen jatkaa tätä kirjoittamista mutta pitääkö sitten perustaa uusi blogi vai jatkaa tätä jotenkin muuten. Vai olla hiljaa ja kanavoida asiansa ulos muuten. Nyt jos koskaan on toisaalta vaihe, että tuntee tarvetta täällä blogeissa hengailla. Etsiä tarinoita onnistumista, lukea kuulumisia muilta yrittäjiltä (samalta joukolta johon kuuluin itse vasta vajaa kuukausi sitten). Kun tuntuu ettei ole muita.
Työn tekeminen on tuskaa. Ei yhtään motivaatiota ja olisin niin mielelläni muualla miettimässä asioita ja vaikka nukkumassa pois tätä ylenpalttista väsymystä. Tai olemassa kotona tämän turvonneen ja kaasuuntuneen mahani kanssa. Mutta leipää on pöytään tuotava ja tehtävä osansa tässä yhteiskunnassa. Ei mukavia aamupäivän kävelylenkkejä (kun en nyt enää aamulla pääse salille / kahvakuulaamaankaan olotilasta johtuen), ei hitaita aamuja, ei ajatusleikkejä, ei ideointeja eikä suunnitelmia tulevasta. Ehkä sitten joskus...
Mutta siis aika tuntuu kuluvan hitaasti kun odottaa ensi viikon ultraa jo aika tiiviisti. Mieli ja yleisfiilis on niin paljon iloisempi. Jopa pelottavan iloinen..kun jos sitten taas jotain pahaa tapahtuu. Miten sen kestää. Mies on paljon maltillisemmin onnellinen, ei anna itselleen lupaa ajatella tulevaa. Kun minä taas jo höpöttelen että sitten tehdään näin ja näin jos tehdään, siis jos meidän annetaan olla vanhempia. Tajuan että pitäisi ottaa nyt coolisti mutta silti kaipaan niin jotain positiivistakin elämääni että pakko on miettiä myös mukavia asioita ja asioita siten että voihan tämä oikeasti onnistuakin. Toivoa sitä ainakin.
Samalla miettii että onko tämä oikea kanava puhua tunteistaan, nyt kun on tässä tilassa (raskaana, ei melkein tohdi ääneen sanoakaan). Täällä on niin moni muu vielä ilman tätä tunnetta, ilman onnistumista ja ilman tietoa tulevasta. En tiedä, tuntuu että tarvitsen jatkaa tätä kirjoittamista mutta pitääkö sitten perustaa uusi blogi vai jatkaa tätä jotenkin muuten. Vai olla hiljaa ja kanavoida asiansa ulos muuten. Nyt jos koskaan on toisaalta vaihe, että tuntee tarvetta täällä blogeissa hengailla. Etsiä tarinoita onnistumista, lukea kuulumisia muilta yrittäjiltä (samalta joukolta johon kuuluin itse vasta vajaa kuukausi sitten). Kun tuntuu ettei ole muita.
Työn tekeminen on tuskaa. Ei yhtään motivaatiota ja olisin niin mielelläni muualla miettimässä asioita ja vaikka nukkumassa pois tätä ylenpalttista väsymystä. Tai olemassa kotona tämän turvonneen ja kaasuuntuneen mahani kanssa. Mutta leipää on pöytään tuotava ja tehtävä osansa tässä yhteiskunnassa. Ei mukavia aamupäivän kävelylenkkejä (kun en nyt enää aamulla pääse salille / kahvakuulaamaankaan olotilasta johtuen), ei hitaita aamuja, ei ajatusleikkejä, ei ideointeja eikä suunnitelmia tulevasta. Ehkä sitten joskus...
3.10.2012
Julkistuksen tuskaa
Olin eilen ystäväni luona kyläilemässä ja saunomassa. Ja toinenkin ystäväni tuli paikalle hieman myöhemmin. Nämä kaksi ovat siis ne läheisimmät mitkä minulla tässä kaupungissa ovat. Olin ajatellut että pääsen heille ilouutisen kertomaan, koska kerroin edelliselläkin kerralla vaikka kaikki mönkään menikin.
Mutta siinä illan edetessä asia vain jäi. Muutamaan tilanteeseen olin uutistani sanomassa, mutta sitten en saanut suunvuoroa ja keskustelu jo pikaisesti siirtyi toisaalle. Ja näinpä ilta kuluikin sitten kunnes tajusin etten halua tätä asiaa poislähtiessä alkaa kertomaan. Olisi tyhmää ollut kertoa silloin kun olin koko illan muhinut tiedon päällä kertomatta ja jakamatta sitä. Ja niinpä se sitten jäi kertomatta.
Illan aikana olin jotenkin niin ulkopuolinen ja poissaoleva että havahduin aika ajoin itsekin että mitä ihmettä minä täällä oikein teen. Olenko muuttunut persoonana niin paljon tässä hoitojen ja yrityksen aikana, etten enää kuulu mihinkään. Vai onko tämä odotustila nyt niin jotenkin fragiili ja erilainen kuin ystävieni elämäntilanne, etten vain pysty enää samaistumaan. Olen vuosia vanhempikin ja nyt se jotenkin paistoi läpi. Monessa asiassa. Vai olenko vain niin jotenkin väsynyt että paras paikka minulle olisi kotisohva ja miehen seura.
Ilta oli vähän pettymys. Odotin kovasti tapaavani ystäväni ja saavani asian sanottua kasvotusten enkä missään tekstiviestissä tai sähköpostissa mutta se ei nyt mennyt suunnitellusti. Tai ehkä se oli tiedostamaton suojelumekanismi olla kertomatta asiasta. Vielä, kun kaikki on jotenkin niin auki. Niin ne oli viimeksikin mutta silloin ei ollut tietoa että pahaakin voi sattua (tai oli muttei siihen uskonut).
Ehkä elämme siis tässä tietämättömyyden tilassa emmekä kerro ihmisille tästä sen enempää vielä aikoihin. Jotenkin tuntuu että olisi kiva jakaa läheisten kanssa tämä (isät äidit jne) mutta sitten taas ei. Siskoni tietävät, ehkä se riittää nyt.
Joskin haluaisin tämän asian tiedottaa iloisena kaikille :) mutta jokin pidättelee.
Miksi aika kuluu jotenkin niin hitaasti.
Mutta siinä illan edetessä asia vain jäi. Muutamaan tilanteeseen olin uutistani sanomassa, mutta sitten en saanut suunvuoroa ja keskustelu jo pikaisesti siirtyi toisaalle. Ja näinpä ilta kuluikin sitten kunnes tajusin etten halua tätä asiaa poislähtiessä alkaa kertomaan. Olisi tyhmää ollut kertoa silloin kun olin koko illan muhinut tiedon päällä kertomatta ja jakamatta sitä. Ja niinpä se sitten jäi kertomatta.
Illan aikana olin jotenkin niin ulkopuolinen ja poissaoleva että havahduin aika ajoin itsekin että mitä ihmettä minä täällä oikein teen. Olenko muuttunut persoonana niin paljon tässä hoitojen ja yrityksen aikana, etten enää kuulu mihinkään. Vai onko tämä odotustila nyt niin jotenkin fragiili ja erilainen kuin ystävieni elämäntilanne, etten vain pysty enää samaistumaan. Olen vuosia vanhempikin ja nyt se jotenkin paistoi läpi. Monessa asiassa. Vai olenko vain niin jotenkin väsynyt että paras paikka minulle olisi kotisohva ja miehen seura.
Ilta oli vähän pettymys. Odotin kovasti tapaavani ystäväni ja saavani asian sanottua kasvotusten enkä missään tekstiviestissä tai sähköpostissa mutta se ei nyt mennyt suunnitellusti. Tai ehkä se oli tiedostamaton suojelumekanismi olla kertomatta asiasta. Vielä, kun kaikki on jotenkin niin auki. Niin ne oli viimeksikin mutta silloin ei ollut tietoa että pahaakin voi sattua (tai oli muttei siihen uskonut).
Ehkä elämme siis tässä tietämättömyyden tilassa emmekä kerro ihmisille tästä sen enempää vielä aikoihin. Jotenkin tuntuu että olisi kiva jakaa läheisten kanssa tämä (isät äidit jne) mutta sitten taas ei. Siskoni tietävät, ehkä se riittää nyt.
Joskin haluaisin tämän asian tiedottaa iloisena kaikille :) mutta jokin pidättelee.
Miksi aika kuluu jotenkin niin hitaasti.
1.10.2012
Ihme/kumma
Minua pelottaa. Mutta samalla minut myös valtaa suunnaton onnen tunne, tai jokin tunne joka pistää hymyilyttämään. Sisällä ja ulkona.
Pelottaa kun vihlaisee ja jomottaa. Että tämä on nyt se huonon alku. Menen vessaan ja totean, ettei vielä sentään. Huh. Nyt tiedän että se on kohtu joka kasvaa ja vihloo ja jomottaa. Mutta siltikin minä vähän pelkään. Aika ajoin, en koko aikaa.
Välillä minä iloitsen ja haaveilen jo tulevasta. Tai oikeammin "panikoin" kun tätä ajatusta kaksin olosta on jo viety niin pitkälle, että nyt kun elämäämme onkin sitten tulossa kolmas...tätä pitää ihan miettiä! Onko asuntomme sittenkään sopiva lapsiperheelle, miten lapsen tavarat sopivat sinne kun omissakin on jo tekemistä ja tätä rataa. Hyviä kivoja ajatuksia :)
Eilisen siskon kanssa juttelin asiasta ja tuntui että seurasin keskustelua ulkopuolelta. Että se en ole minä joka tuossa kertoo olevansa raskaana ja kertoo raskausoireistaan. Se vain en voi olla minä. Mutta sittenkin, se olen MINÄ!
Ei tätä oikein osaa edes pukea sanoiksi tätä tilaa. Onnea ja pelkoa, epäuskoa ja todellisuuden tajua. Iloa ja pelkoa surusta. Välillä pitää ihan katsoa sitä tehtyä testiä kaksine viivoineen että "muistaa". Ei tämä siis unohtumaan pääse mutta että jotenkin alkaisi tämän nyt tajuta. Luen muista blogeista vastaavia kokemuksia raskautumisista ja yhäkään en tajua olevani samassa tilassa. Kunnes mahaan taas vihlaisee ja mietin hymyillen että taidanpa sittenkin olla :)
Kyllä minä vielä tämän omaksun ja ymmärrän. Viimeistään parin viikon päästä ultrassa. Jos vain kaikki siellä on kunnossa ja kaikki ennen sitä hyvin menee.
Elämä on ihmeellistä.
Pelottaa kun vihlaisee ja jomottaa. Että tämä on nyt se huonon alku. Menen vessaan ja totean, ettei vielä sentään. Huh. Nyt tiedän että se on kohtu joka kasvaa ja vihloo ja jomottaa. Mutta siltikin minä vähän pelkään. Aika ajoin, en koko aikaa.
Välillä minä iloitsen ja haaveilen jo tulevasta. Tai oikeammin "panikoin" kun tätä ajatusta kaksin olosta on jo viety niin pitkälle, että nyt kun elämäämme onkin sitten tulossa kolmas...tätä pitää ihan miettiä! Onko asuntomme sittenkään sopiva lapsiperheelle, miten lapsen tavarat sopivat sinne kun omissakin on jo tekemistä ja tätä rataa. Hyviä kivoja ajatuksia :)
Eilisen siskon kanssa juttelin asiasta ja tuntui että seurasin keskustelua ulkopuolelta. Että se en ole minä joka tuossa kertoo olevansa raskaana ja kertoo raskausoireistaan. Se vain en voi olla minä. Mutta sittenkin, se olen MINÄ!
Ei tätä oikein osaa edes pukea sanoiksi tätä tilaa. Onnea ja pelkoa, epäuskoa ja todellisuuden tajua. Iloa ja pelkoa surusta. Välillä pitää ihan katsoa sitä tehtyä testiä kaksine viivoineen että "muistaa". Ei tämä siis unohtumaan pääse mutta että jotenkin alkaisi tämän nyt tajuta. Luen muista blogeista vastaavia kokemuksia raskautumisista ja yhäkään en tajua olevani samassa tilassa. Kunnes mahaan taas vihlaisee ja mietin hymyillen että taidanpa sittenkin olla :)
Kyllä minä vielä tämän omaksun ja ymmärrän. Viimeistään parin viikon päästä ultrassa. Jos vain kaikki siellä on kunnossa ja kaikki ennen sitä hyvin menee.
Elämä on ihmeellistä.
28.9.2012
Ihmeitä tapahtuu.
Kyllä se on nyt kuulkaa vaan uskottava että raskaana tässä ollaan. Jollain tavalla ainakin.
hCG-arvo oli 1486 ja hoitaja siitä kovin tyyvyväinen.
Eilen ja tänä aamunakin vielä herättyäni mahakipuun, huoli oli kova. Siis lienee saavuttanut jonkin tajunnan tason se että totta tämä on, mutta että mikä huoli tästä nyt seuraa. Siis oikeasti pelottaa! Se edellinen menetys olikin ilmeisesti kertaluokkaa suurempi kuin olin osannutkaan arvioida. Sellaiset aukirevityt haavat se jätti.
Mutta tänään alan opetella myös sitä positiivista suhtautumista tähän asiaan. Että tämä tapahtuisi. Koetan alkaa uskomaan mahdollisuuteen että tämä kantaa hedelmää ensi keväänä. Ja että yksinkertaisesti onnen on vain potkittava joskus huono-onnisiakin.
Tänään olen raskaana. Tänään me olemme raskaana. JiHUU!
hCG-arvo oli 1486 ja hoitaja siitä kovin tyyvyväinen.
Eilen ja tänä aamunakin vielä herättyäni mahakipuun, huoli oli kova. Siis lienee saavuttanut jonkin tajunnan tason se että totta tämä on, mutta että mikä huoli tästä nyt seuraa. Siis oikeasti pelottaa! Se edellinen menetys olikin ilmeisesti kertaluokkaa suurempi kuin olin osannutkaan arvioida. Sellaiset aukirevityt haavat se jätti.
Mutta tänään alan opetella myös sitä positiivista suhtautumista tähän asiaan. Että tämä tapahtuisi. Koetan alkaa uskomaan mahdollisuuteen että tämä kantaa hedelmää ensi keväänä. Ja että yksinkertaisesti onnen on vain potkittava joskus huono-onnisiakin.
Tänään olen raskaana. Tänään me olemme raskaana. JiHUU!
26.9.2012
+
Tämmöistä tänään. Isoja juttuja. Työrintamalla ja kotona. Ihmekös tuo että vähän itkettää.
Ei tätä vielä vaan käsitä. Varmaan jokin käänne vielä tässäkin jutussa on johon pitäisi osata jo varautua.
Kaksi viivaa siinä on. Huh.
25.9.2012
Kun päähän koskee...
Tänään pääsin fysioterapeutin käsittelyyn taas niskaongelmien vuoksi. Alkaa vaikuttaa että tämä on jotain välilevyperäistäongelmaa, kuukauden päivät on jo menty enemmän tai vähemmän ongelmoidessa. Tulehdusta ei voi hoitaa nyt lääkkein eli manipulaatio on ainoa hoitokeino. Jotain apua tuosta on mutta sitten taas työ on niin staattisesti kuormittavaa, että ei tämä oikein parane/etene parempaan suuntaan.
Iltapäivästä / alkuillasta sitten sain orastavan päänsäryn. Olimme Ikealla ja siellä oli vaikka mitä outoja hajuja ja siinä laahustellessa pitkin putiikkia päänsärky alkoi voimistua. Ja hajut. Ja kotiin tullessa särky olikin jo aika kova. Otin särkylääkettä mutta ei sekään oikein toiminut. Nyt, parin tunnin kuluttua, silmät sai jo vähän auki. Outoa. Minulla ei migreeniä ole ollut. Päähän on koskenut silloin tällöin, mutta yleensä liiasta töllön katsomisesta tai sisällä olosta. Tai milloin mistäkin. Tämä oli uusi kokemus muiden uusien kokemusten joukossa. Mietin että johtuiko päänsärky siis fysioterapeutin käsittelystä vai ihan tyystin muusta. Ken tietää :)
En kyllä edes nyt tiedä miksi tätä tänne kirjoitan mutta siihenkin lienee ollut jokin ajatus kun aloin tätä kirjoittamaan. Se vain karkasi mielestä tässä kirjoittaessa ja samalla töllöä katsoessa :)
Positivismirintamalla ei mitään uutta. Tilasin pari testiä ja teen ne kunhan ne vain saapuvat. Siihen asti elämme perjantain tiedon varassa toivoen parasta. Ehkä jo vähän uskallusta on miettiä tulevaakin...
Iltapäivästä / alkuillasta sitten sain orastavan päänsäryn. Olimme Ikealla ja siellä oli vaikka mitä outoja hajuja ja siinä laahustellessa pitkin putiikkia päänsärky alkoi voimistua. Ja hajut. Ja kotiin tullessa särky olikin jo aika kova. Otin särkylääkettä mutta ei sekään oikein toiminut. Nyt, parin tunnin kuluttua, silmät sai jo vähän auki. Outoa. Minulla ei migreeniä ole ollut. Päähän on koskenut silloin tällöin, mutta yleensä liiasta töllön katsomisesta tai sisällä olosta. Tai milloin mistäkin. Tämä oli uusi kokemus muiden uusien kokemusten joukossa. Mietin että johtuiko päänsärky siis fysioterapeutin käsittelystä vai ihan tyystin muusta. Ken tietää :)
En kyllä edes nyt tiedä miksi tätä tänne kirjoitan mutta siihenkin lienee ollut jokin ajatus kun aloin tätä kirjoittamaan. Se vain karkasi mielestä tässä kirjoittaessa ja samalla töllöä katsoessa :)
Positivismirintamalla ei mitään uutta. Tilasin pari testiä ja teen ne kunhan ne vain saapuvat. Siihen asti elämme perjantain tiedon varassa toivoen parasta. Ehkä jo vähän uskallusta on miettiä tulevaakin...
24.9.2012
Huumaa....
Ihmettelen vähän lisää tälle päivää...oireitani.
Jonkinmoinen flunssan kaltainen tila on päällä koko ajan. Nuhattaa, koko ajan on vilun väreitä jonka jälkeen saattaa heti kohta olla kuuma (teetä varsin kun juo! tai syö lämmintä ruokaa). Yskittää, ja kurkkua karhentaa. Ja on muutenkin aika vetämätön olotila. Ajatuskin että pitäisi jaksaa lähteä urkkaamaan, se jo vaatii ponnistuksia (se ajatus). Väsyttää ja silmiä kangertaa.
Kaipa se flunssa yrittää kovasti iskeä päälle vain ei vaan pääse niskan päälle. Mikä lie. Mutta olenpahan ääneen ihmetellyt...Niin ja alavatsassa viiltelee ja välillä viiltää kovastikin. Erityisesti tuolla oikealla puolella. Ja joskus poikittain koko vatsan alueen läpi.
Ja pahan mielen tilaan sain tänään vähän apua kun harrastejutuissa oltiin hetki ulkona ja keskittyi kovasti hetkeksi ihan muuhun kuin tähän piinaamiseen. Heti parempi mieli ja valoisampi katsanto tulevaisuuteen (parisuhde alkoi ongelmoida omassa mielessä jo aika pahasti).
Aion siis nauttia tästä jäljellä olevasta illasta ja parhaasta mahdollisesta seurasta.
Jonkinmoinen flunssan kaltainen tila on päällä koko ajan. Nuhattaa, koko ajan on vilun väreitä jonka jälkeen saattaa heti kohta olla kuuma (teetä varsin kun juo! tai syö lämmintä ruokaa). Yskittää, ja kurkkua karhentaa. Ja on muutenkin aika vetämätön olotila. Ajatuskin että pitäisi jaksaa lähteä urkkaamaan, se jo vaatii ponnistuksia (se ajatus). Väsyttää ja silmiä kangertaa.
Kaipa se flunssa yrittää kovasti iskeä päälle vain ei vaan pääse niskan päälle. Mikä lie. Mutta olenpahan ääneen ihmetellyt...Niin ja alavatsassa viiltelee ja välillä viiltää kovastikin. Erityisesti tuolla oikealla puolella. Ja joskus poikittain koko vatsan alueen läpi.
Ja pahan mielen tilaan sain tänään vähän apua kun harrastejutuissa oltiin hetki ulkona ja keskittyi kovasti hetkeksi ihan muuhun kuin tähän piinaamiseen. Heti parempi mieli ja valoisampi katsanto tulevaisuuteen (parisuhde alkoi ongelmoida omassa mielessä jo aika pahasti).
Aion siis nauttia tästä jäljellä olevasta illasta ja parhaasta mahdollisesta seurasta.
Kysymyksiä ilman vastauksia
Voi tätä epätiedon ja piinan aikaa.
Milloin minun menkat piti alkaa? Onko ne nyt myöhässä vai eivätkö vaan pääse alkamaan kun on nuo Luget? Vai olenko raskaana, siis oikeasti?
Milloin on laskettu aika jos se edes edessä on? Mikä PP ja DPO ja vaikka mikä päivä lie menossa? Lasketaanko tämä kierto normaalisti, siis että KP 1 oli silloin ja seuraava KP1 on sitten jos alkaa menkat? Vai muuttuiko laskenta jotenkin nyt tässä piikitellessä ja teko-ovuloidessa?
Olenko nyt raskaana vai jotenkin kemiallisesti raskaana? Voi tässä tilassa olla kohdun ulkopuolisesti raskaana? Entäs nyt sitten JOS satuinkin onnistumaan raskautumisessa, mitä SITTEN! Meinaako tämä nyt pysyä kohdussa loppuun asti vai onko keskenmeno taas edessä?
Kestääkö parisuhde kaikkea tätä, tätä vuoristorataa, mielialan vaihteluita, apatiaa, epätietoisuutta, epätoivoisuutta? Kuka minä olen ja mitä minä haluan?
Miten minä jaksan vielä odottaa ilman sekoamista perjantaihin asti!?
Milloin minun menkat piti alkaa? Onko ne nyt myöhässä vai eivätkö vaan pääse alkamaan kun on nuo Luget? Vai olenko raskaana, siis oikeasti?
Milloin on laskettu aika jos se edes edessä on? Mikä PP ja DPO ja vaikka mikä päivä lie menossa? Lasketaanko tämä kierto normaalisti, siis että KP 1 oli silloin ja seuraava KP1 on sitten jos alkaa menkat? Vai muuttuiko laskenta jotenkin nyt tässä piikitellessä ja teko-ovuloidessa?
Olenko nyt raskaana vai jotenkin kemiallisesti raskaana? Voi tässä tilassa olla kohdun ulkopuolisesti raskaana? Entäs nyt sitten JOS satuinkin onnistumaan raskautumisessa, mitä SITTEN! Meinaako tämä nyt pysyä kohdussa loppuun asti vai onko keskenmeno taas edessä?
Kestääkö parisuhde kaikkea tätä, tätä vuoristorataa, mielialan vaihteluita, apatiaa, epätietoisuutta, epätoivoisuutta? Kuka minä olen ja mitä minä haluan?
Miten minä jaksan vielä odottaa ilman sekoamista perjantaihin asti!?
21.9.2012
Vähän positiivinenkin.
Ei sitten ihan totaalisen negatiivinenkaan. Verikokeista tutkitusti. Matala, tosi matala hCG-arvo, mutta arvo kumminkin. Tyrmistyneenä otin tiedon vastaan kun odotin koko ajan kuulevani jo suunnittelua tulevasta PASsista. Arvo on yksilöllinen eikä tästä voinut siis päätellä yhtään mitään.
Viikon päästä uusi testi. Jos ei vuoto ala jo aiemmin. Testataan ja toivotaan että arvot alkaisivat nousta. Apteekin herkkä raskaustesti ei ollut siis tarpeeksi herkkä nappaamaan näitä arvoja.
Emme usko tosin olevamme vielä selvillä vesillä, emmekä palaa pilvilinnan perustusten rakentamisen pariin. Vaan piinailemme siis ensi viikolle vielä toivoen parasta. Eilisen totaaliromahduksen jälkeen tämäkin tuntuu jo mukavalta toivon pilkahdukselta. Joskin eilinen rämpiminen syvissä, tummissa vesissä ei juurikaan luo uskoa yhtään mihinkään tässä jälkikasvun aikaansaamisen polulla. Pelastusrenkaan varassa pysymme pinnalla juuri ja juuri. Ja tiedostamme että tämä arvojen mataluus voi merkitä myös huonoja juttuja.
Viikon päästä uusi testi. Jos ei vuoto ala jo aiemmin. Testataan ja toivotaan että arvot alkaisivat nousta. Apteekin herkkä raskaustesti ei ollut siis tarpeeksi herkkä nappaamaan näitä arvoja.
Emme usko tosin olevamme vielä selvillä vesillä, emmekä palaa pilvilinnan perustusten rakentamisen pariin. Vaan piinailemme siis ensi viikolle vielä toivoen parasta. Eilisen totaaliromahduksen jälkeen tämäkin tuntuu jo mukavalta toivon pilkahdukselta. Joskin eilinen rämpiminen syvissä, tummissa vesissä ei juurikaan luo uskoa yhtään mihinkään tässä jälkikasvun aikaansaamisen polulla. Pelastusrenkaan varassa pysymme pinnalla juuri ja juuri. Ja tiedostamme että tämä arvojen mataluus voi merkitä myös huonoja juttuja.
20.9.2012
Negatiivinen.
Siinäpä se sitten. Faktaa pöytään. Tämän takia sinnittelin tänne asti ilman testaamista, koska nyt ei ole kovin hyvät fiilikset. Aika turta olo itse asiassa.
Lääkäri sanoi alkionsiirrossa että toivottavasti ei näissä merkeissä enää nähdä. No ikävä kyllä nähdään. Tai eipä sitä tiedä selviävätkö siirrokit sulatuksesta.
Onneksi pilvilinna ei ollut vielä valmis, vain perustukset vasta oli rakennettu.
19.9.2012
Kuumottaa
Minuun taitaa olla iskemässä flunssa. Mies sen jo sairasti. Minä yritän vähän kuumeilla ja köhistellä, mutta ei se pääse näköjään vauhtiin kunnolla. Mietinkin että onkohan tämä tätä flunssaa vai jotain muuta. Raskautta?
Kummasti sitä vain toivoo vaikka koko ajan silti toisaalla ruoskii itseään turhasta toivomisen viljelemisestä. Olen miettinyt sitäkin perjantain testipäivää. Aamulla siis verikokeeseen ja sitten iltapäivästä soittoaika klinikalle. Miten voi olla töissä sen jälkeen kun saan uutiset kuulla. Olivatpa ne kumpia tahansa. Miten pystyn edes olemaan siellä ja kuulemaan vastaukset. Vai laitanko miehen asialle ja kuulen vastaukset vasta illalla kotona. Vai menenkö ja ostan testin jo heti huomenna ja varmenna asian sitten verikokeella. Haluanko tietää siis jo huomenna jos tämä meni mönkään. En todella tiedä. Jos flussan ja kuumeen takia huomenna kotiin jään, niin ehkä se pitkä päivä kotona päätöksen teossa auttaa. Tyhmäähän tämä tosin on tämäkin, itsensä piinaaminen. Testaamalla selviäisi tämäkin. Huh.
Positiivienergiaa onneksi on sähköisesti blogimaailmassa ilmassa. Ihmeitä tapahtuu. Pieniä ihmeitä.
Kummasti sitä vain toivoo vaikka koko ajan silti toisaalla ruoskii itseään turhasta toivomisen viljelemisestä. Olen miettinyt sitäkin perjantain testipäivää. Aamulla siis verikokeeseen ja sitten iltapäivästä soittoaika klinikalle. Miten voi olla töissä sen jälkeen kun saan uutiset kuulla. Olivatpa ne kumpia tahansa. Miten pystyn edes olemaan siellä ja kuulemaan vastaukset. Vai laitanko miehen asialle ja kuulen vastaukset vasta illalla kotona. Vai menenkö ja ostan testin jo heti huomenna ja varmenna asian sitten verikokeella. Haluanko tietää siis jo huomenna jos tämä meni mönkään. En todella tiedä. Jos flussan ja kuumeen takia huomenna kotiin jään, niin ehkä se pitkä päivä kotona päätöksen teossa auttaa. Tyhmäähän tämä tosin on tämäkin, itsensä piinaaminen. Testaamalla selviäisi tämäkin. Huh.
Positiivienergiaa onneksi on sähköisesti blogimaailmassa ilmassa. Ihmeitä tapahtuu. Pieniä ihmeitä.
18.9.2012
Ihme ja kumma
Mahtavia uutisia ympäri blogimaailmaa. Pieniä "ihmeitä" voi siis tapahtua. Itse olen vähän sekavassa mielentilassa. Toisaalta muiden hyvät uutiset luovat uskoa myös itseeni, toisaalta taas alan pelätä päivä päivältä enemmän sitä negatiivista vastausta. Alavatsassa on ollut jo monta päivää sellaisia menkkamaisia kipuja, viiltelyä ja vihlontaa - jatkuvaa jomotustakin.
Klinikalta tuli hoidoista lääkärin sanelema selitys hoidon kulusta (alkion siirrosta lähinnä) ja sen loppulause oli että ennuste raskaudelle pitäisi olla hyvä. Pakosti hymyilytti mutta saman tien mietittiin miehen kanssa että mitähän ne tuumaa ja sanoo selitykseksi jos tämä ei onnistu. Jokohan tätä sitten tutkitaan enemmän vai taas vain lääkitään ja tehdään se PAS. No kumminkin, perjantai lähenee ja en oikein tiedä odotammeko sinne asti verikoetta kertomaan totuuden vai testaammeko jo tässä välissä omin avuin.
Ajatus pääsee välillä karkaamaan mahdolliseen raskautumiseen, lapseen, syntymään, tulevaisuuteenkin. Jotenkin haluaa vain nyt pysyä tyynen rauhallisena - ei halua tippua pilvilinnoista enää. Haluaisi tietää mutta toisaalta tämä tietämättömyystilakin on tänään ihan tyydyttävä. Tai ehkä se luo lohtua tähän kun kroppa alkaa oirehtia siihen väärään suuntaan. Niin monesti on luomukierrotkin päättyneet tähän jomotus/vihlomistunteisiin ja sitä seuraten kiertopäivä ykköseen. Nämä kivut voivat tosin johtua sadasta muustakin asiasta, kun kroppa ei ole ihan normaali nyt (lääkitykset, hormoonit jne). Kipukaan ei ole ihan samanlaista mutta samantyylistä kyllä.
Pitää vain nyt keskittyä johonkin ihan tyystin muuhun, kuten vaikka tähän työhön (turha luulo).
Klinikalta tuli hoidoista lääkärin sanelema selitys hoidon kulusta (alkion siirrosta lähinnä) ja sen loppulause oli että ennuste raskaudelle pitäisi olla hyvä. Pakosti hymyilytti mutta saman tien mietittiin miehen kanssa että mitähän ne tuumaa ja sanoo selitykseksi jos tämä ei onnistu. Jokohan tätä sitten tutkitaan enemmän vai taas vain lääkitään ja tehdään se PAS. No kumminkin, perjantai lähenee ja en oikein tiedä odotammeko sinne asti verikoetta kertomaan totuuden vai testaammeko jo tässä välissä omin avuin.
Ajatus pääsee välillä karkaamaan mahdolliseen raskautumiseen, lapseen, syntymään, tulevaisuuteenkin. Jotenkin haluaa vain nyt pysyä tyynen rauhallisena - ei halua tippua pilvilinnoista enää. Haluaisi tietää mutta toisaalta tämä tietämättömyystilakin on tänään ihan tyydyttävä. Tai ehkä se luo lohtua tähän kun kroppa alkaa oirehtia siihen väärään suuntaan. Niin monesti on luomukierrotkin päättyneet tähän jomotus/vihlomistunteisiin ja sitä seuraten kiertopäivä ykköseen. Nämä kivut voivat tosin johtua sadasta muustakin asiasta, kun kroppa ei ole ihan normaali nyt (lääkitykset, hormoonit jne). Kipukaan ei ole ihan samanlaista mutta samantyylistä kyllä.
Pitää vain nyt keskittyä johonkin ihan tyystin muuhun, kuten vaikka tähän työhön (turha luulo).
12.9.2012
Mielenkiintoisia aikoja...
Niska vaivaa yhä enemmän oikeastaan. Onneksi huomenna on viikon viimeinen päivä ja vähän pidempi viikonloppu (taas). Ja ensi alkuviikosta heti omt-terapiaa.
Paljon tuli lugen käytöstä kommentteja, toisilla sitä käytetään vähemmän aikaa kuin toisilla ja muutenkin eri tavoin. Mielenkiintoista miten hoitotavat vaihtelevat klinikoittain vai jopa lääkäreittäin (?). Oli myös kommenteissa puhetta että tässä voisi kohta alkaa vaikka asiaa testailemaan (en osaa edes kirjoittaa sanoiksi mitä asiaa, on se niin outo käsite jo) vaikka minä kyllä uskon että odottelemme sinne verikokeisiin asti. Tai ainakin lähes. Jotenkin tämän odottavan ja tietyllä tapaa onnellisenkin tilan haluaa pysyvän mahdollisimman pitkään. Tuntuu ettei voi hallita sitä tuskaa jos testi onkin negatiivinen, pitää nyt hieman siis vielä viettää näitä semionnellisia päiviä. Mies on ainakin kovin tyytyväisen oloinen, vaikka itse olenkin oikea raivotar. Motkotan joka asiasta ja räjähtelen. Olen väsynyt ja uupunut ja mikä pahinta, kävelevä pierukone! Kamala olla töissä ja istua se koko vaadittu aika ja koettaa saada nämä kaasut joko ulos tai olemaan muodostumatta että pystyisi tehtävistään suoriutumaan. Huh. Enkä tiedä että mitä söin vai onko tämä nyt vain hormonaalista vaivaa. Olen koettanut miettiä että miksi olen näin räjähdysaltis, mutta en saa syytä kiinni. Ahdistaako minua nyt olla tässä tilanteessa, että tästä nyt oikeasti voi tulla jotakin. Vai se että on taas laittanut uskon ja toivon peliin ja ehkä kenties luvassa on taas sitä pettymystä. Ja että vaikka alkuun selvittäisiinkin, niin kestääkö sitä onnea sitten pidempään. Niin monta asiaa mielessä ja niin monta hormonia kropassa.
Mielenkiintoista on myös miettiä (kiitos Jade tiedoista) että tänään tai huomenna alkio saattaa alkaa kiinnittyilemään, jos on siis sillä kannalla että aikoo sen tehdä. Ihmeellistä miettiä että siellä on nyt meistä alkunsa saanut jo todistetusti hedelmöittynyt alku yrittämässä selviytyä eteenpäin. Koska aiemminhan on vain ajatellut että ei ne siemenet ja munasolut nyt siellä edes kohdanneet, kun raskaus ei alkanut. Vaan nyt ne kohtasi, jo siellä petrimaljalla. Olivat elossa edes hetken yhdessä. Se, että selviääkö se alku alkua pidemmälle, jää nähtäväksi.
Paljon tuli lugen käytöstä kommentteja, toisilla sitä käytetään vähemmän aikaa kuin toisilla ja muutenkin eri tavoin. Mielenkiintoista miten hoitotavat vaihtelevat klinikoittain vai jopa lääkäreittäin (?). Oli myös kommenteissa puhetta että tässä voisi kohta alkaa vaikka asiaa testailemaan (en osaa edes kirjoittaa sanoiksi mitä asiaa, on se niin outo käsite jo) vaikka minä kyllä uskon että odottelemme sinne verikokeisiin asti. Tai ainakin lähes. Jotenkin tämän odottavan ja tietyllä tapaa onnellisenkin tilan haluaa pysyvän mahdollisimman pitkään. Tuntuu ettei voi hallita sitä tuskaa jos testi onkin negatiivinen, pitää nyt hieman siis vielä viettää näitä semionnellisia päiviä. Mies on ainakin kovin tyytyväisen oloinen, vaikka itse olenkin oikea raivotar. Motkotan joka asiasta ja räjähtelen. Olen väsynyt ja uupunut ja mikä pahinta, kävelevä pierukone! Kamala olla töissä ja istua se koko vaadittu aika ja koettaa saada nämä kaasut joko ulos tai olemaan muodostumatta että pystyisi tehtävistään suoriutumaan. Huh. Enkä tiedä että mitä söin vai onko tämä nyt vain hormonaalista vaivaa. Olen koettanut miettiä että miksi olen näin räjähdysaltis, mutta en saa syytä kiinni. Ahdistaako minua nyt olla tässä tilanteessa, että tästä nyt oikeasti voi tulla jotakin. Vai se että on taas laittanut uskon ja toivon peliin ja ehkä kenties luvassa on taas sitä pettymystä. Ja että vaikka alkuun selvittäisiinkin, niin kestääkö sitä onnea sitten pidempään. Niin monta asiaa mielessä ja niin monta hormonia kropassa.
Mielenkiintoista on myös miettiä (kiitos Jade tiedoista) että tänään tai huomenna alkio saattaa alkaa kiinnittyilemään, jos on siis sillä kannalla että aikoo sen tehdä. Ihmeellistä miettiä että siellä on nyt meistä alkunsa saanut jo todistetusti hedelmöittynyt alku yrittämässä selviytyä eteenpäin. Koska aiemminhan on vain ajatellut että ei ne siemenet ja munasolut nyt siellä edes kohdanneet, kun raskaus ei alkanut. Vaan nyt ne kohtasi, jo siellä petrimaljalla. Olivat elossa edes hetken yhdessä. Se, että selviääkö se alku alkua pidemmälle, jää nähtäväksi.
11.9.2012
Oireyhtymiä ja lääkkeitä
Niska-pääoireyhtymä. Niska siis jumissa ja sattuu eikä kärsi päätä kääntää. Tulehduskipulääkityskuuria ei voi nyt sattuneesta syystä syödä enkä enää iljennyt jäädä sairaslomallekaan parantelemaan. OMT-fysioterapiaa ja panadolia. Ja aika kai tän parantaa. Kun lääkitäkään ei oikein voi, muuta kuin kipua.
Lugesteroni-kaupassa sitten selvisi etteivät ne olekaan Kela-korvattavia lääkkeitä! Ja just kun tuli kotiin ilmoitus että lääkekatto on täynnä eikä tarvitsisi maksaa kuin omavastuu. Niin kas vain, ei ole tän lääkkeen kohdalla jota käytetään kenties se seitsemän viikkoa.
Tyhmää edes valittaa, alkio on kyydissä ja sitä rataa. Nyt pitäisi siis elämän olla mallillaan eikä tarvetta valitukselle. Mutta eipä tuo elämä tai olotila ole miksikään muuttunut. Toivoa ei uskalla eikä vain voi vielä ajatella että entäs jos sitten....suuntaan tai toiseen.
Eli positiivisen odotusta. Sanan kaikessa merkityksessä.
Lugesteroni-kaupassa sitten selvisi etteivät ne olekaan Kela-korvattavia lääkkeitä! Ja just kun tuli kotiin ilmoitus että lääkekatto on täynnä eikä tarvitsisi maksaa kuin omavastuu. Niin kas vain, ei ole tän lääkkeen kohdalla jota käytetään kenties se seitsemän viikkoa.
Tyhmää edes valittaa, alkio on kyydissä ja sitä rataa. Nyt pitäisi siis elämän olla mallillaan eikä tarvetta valitukselle. Mutta eipä tuo elämä tai olotila ole miksikään muuttunut. Toivoa ei uskalla eikä vain voi vielä ajatella että entäs jos sitten....suuntaan tai toiseen.
Eli positiivisen odotusta. Sanan kaikessa merkityksessä.
8.9.2012
Luget, hrrrrhh.
Onko miten yököttävää tämä Lugesteronien käyttö ja käyttäminen. ON! Yököttävää. Ja tätä pitäsi tehdä kahdesta seitsemään viikkoa. Kumihanskaostoksille lie lähettävä. Ja kaiketi vaikka mitä oireita on taas tiedossa. Mm. raivokohtaus jo tänään läpi käyty, kipuja ja turvotusta. En tosin tiedä onko vielä kyse punktio-oireista mutta jokin raastaa. Hermot on tiukalla ainakin.
...ei mulla nyt muuta valitettavaa ollutkaan.
...ei mulla nyt muuta valitettavaa ollutkaan.
7.9.2012
Liftari otettu kyytiin
Siellä se nyt on. Matkaaja kyydissä.
Viidestä hedelmöittyneestä oli tänään hyvin jakautuneita neljä, joista yksi siirrettiin ja kolme pakastettiin.
Nyt ei voi muuta kuin odottaa (ja vähän vielä potea punktiokipuja). Odottaa ja odottaa. Ja päivitellä tätä että nyt siellä on todellakin hedelmöittynyt kenties kiinnittymässä. Vielä ainakaan ei tunnu miltään, vieläkin on aika turta olo kaikesta. Kaikesta.
Viidestä hedelmöittyneestä oli tänään hyvin jakautuneita neljä, joista yksi siirrettiin ja kolme pakastettiin.
Nyt ei voi muuta kuin odottaa (ja vähän vielä potea punktiokipuja). Odottaa ja odottaa. Ja päivitellä tätä että nyt siellä on todellakin hedelmöittynyt kenties kiinnittymässä. Vielä ainakaan ei tunnu miltään, vieläkin on aika turta olo kaikesta. Kaikesta.
6.9.2012
5/5
Illalla asetin herätykseksi puol ysin ajatellen ettei ne sieltä solulabrasta soittele ainakaan ennen sitä. Ja että nukunpa kerrankin pidempään. No yllättäen en saanut paljon puolkasia pidempään nukuttua. Laitoin puhelimeen äänet ja loikoilin. Ja puhelin soikin 8.28! Solulabrasta! Mikä sattuma. Onneksi en nukkunut onneni ohi.
Uutiset nimittäin olivat hyviä tällä kertaa. 5 solua kun eilen siis saatiin niin ne kaikki olivat hedelmöittyneet! Uskomatonta. Ajattelin nimittäin eilen että kun niin vastatuulessa tämä meidän yritys on ollut, että tuskin saadaan yhtään elinkelpoista saalista. Hoitajakin varoitteli että joskushan käy ettei yhtään hedelmöity ja pessimistihän tarttui siihen heti.
Aion siis olla tuossa hyvän olon tunteessa tämän päivää ja aloittaa Luget tänään tässä päivällä ohjeiden mukaisesti. Huomenna siirretään siis "paras" alkio toivoen että se sinne vielä tarraisikin kiinni.
Voi tätä vuoristorataa! Ei meinaa mukana pysyä enää.
Uutiset nimittäin olivat hyviä tällä kertaa. 5 solua kun eilen siis saatiin niin ne kaikki olivat hedelmöittyneet! Uskomatonta. Ajattelin nimittäin eilen että kun niin vastatuulessa tämä meidän yritys on ollut, että tuskin saadaan yhtään elinkelpoista saalista. Hoitajakin varoitteli että joskushan käy ettei yhtään hedelmöity ja pessimistihän tarttui siihen heti.
Aion siis olla tuossa hyvän olon tunteessa tämän päivää ja aloittaa Luget tänään tässä päivällä ohjeiden mukaisesti. Huomenna siirretään siis "paras" alkio toivoen että se sinne vielä tarraisikin kiinni.
Voi tätä vuoristorataa! Ei meinaa mukana pysyä enää.
5.9.2012
5 solua
Punktioitu. Saaliina 5 solua. Sekä paljon pettymystä (solumäärästä ja ties mistä patoutumista) ja kipua.
Sattui, ei nyt niin pirusti että pyörtyä olis pitänyt mutta kumminkin. Lisäannos kipulääkettä laitettiin. Endon puolelta ei juuri saalista tullut, rakkulat eivät olleet siellä kehittyneet. Toiselta puolelta sitten kaiketi se neljä. En ihan muista kun olin aika tilassa. Sattui ja heti alusta asti kun lääkäri ei endon puolelta mitään oikein löytänyt, iski tajuntaan se että tsäänssit vain pienenee (saalismäärä siis). Sitten alko koskea ja itkettää josta ei tullut loppua. Merkintä taisi jäädä papereihin että komplikaatioita kivusta tuli ja että ensi kerralla tehtäneen kevyt nukutus (jos tulee seuraava kerta).
Aika rankka päivä. Jännitys, pelot, kivut...kaikki yhdessä. Onneksi se punktio itsessään ei pitkään kestänyt.
Huomenna odotetaan sitten soittoa onko mitään siirrettävää perjantaina alkionsiirrossa. Huomenna alkaa sitten myös Lugesteron jos on tarvetta aloittaa.
Sattui, ei nyt niin pirusti että pyörtyä olis pitänyt mutta kumminkin. Lisäannos kipulääkettä laitettiin. Endon puolelta ei juuri saalista tullut, rakkulat eivät olleet siellä kehittyneet. Toiselta puolelta sitten kaiketi se neljä. En ihan muista kun olin aika tilassa. Sattui ja heti alusta asti kun lääkäri ei endon puolelta mitään oikein löytänyt, iski tajuntaan se että tsäänssit vain pienenee (saalismäärä siis). Sitten alko koskea ja itkettää josta ei tullut loppua. Merkintä taisi jäädä papereihin että komplikaatioita kivusta tuli ja että ensi kerralla tehtäneen kevyt nukutus (jos tulee seuraava kerta).
Aika rankka päivä. Jännitys, pelot, kivut...kaikki yhdessä. Onneksi se punktio itsessään ei pitkään kestänyt.
Huomenna odotetaan sitten soittoa onko mitään siirrettävää perjantaina alkionsiirrossa. Huomenna alkaa sitten myös Lugesteron jos on tarvetta aloittaa.
4.9.2012
Hyvää Yötä!
Aamulla klo 8.45. Punktioon. Luin ohjetta tarkemmin ja siellä kerrottiin että käytetään ohutta neulaa ja apuna ultraa. Ehkä mä en sittenkään näe painajaisia ensi yönä ja ehkä minä sittenkin uskalla sinne huomenna mennä. Tämä itsensä pistely on nyt aiheuttanut tällaisen kummallisen pelkotilatulvan noita piikkejä ja pistelyitä ja sorkkimisia kohtaan.
Toivon niin että tämä vaihe elämästä olisi piakkoin ohi. Johonkin suuntaan liikettä pliis!
Toivon niin että tämä vaihe elämästä olisi piakkoin ohi. Johonkin suuntaan liikettä pliis!
3.9.2012
Piikitykset loppuu tänään \o/
Olo on aika valasmainen. Istuminen on jo nyt aamusta aika työlästä ja töitä edessä vielä koko päivä.
Mutta viimeinen Puregon eilen pistetty ja viimeinen annos Synarelaa aamulla supsuteltu (kamalan kuuloinen sana mutta tuota klinikalla käyttävät hrhhhrr). Irrotuspiikki illalla.
Tunnustettava on että minua alkaa pelottaa se punktio. Ei jännitä, vaan pelottaa.
Mutta viimeinen Puregon eilen pistetty ja viimeinen annos Synarelaa aamulla supsuteltu (kamalan kuuloinen sana mutta tuota klinikalla käyttävät hrhhhrr). Irrotuspiikki illalla.
Tunnustettava on että minua alkaa pelottaa se punktio. Ei jännitä, vaan pelottaa.
31.8.2012
Viimeinen check up
Viimeinen ultra käyty ennen punktiota. Odotettua kasvua ei vielä ollutkaan tapahtunut ja päätös oli jatkaa pistelyä vielä viikonlopun yli ja punktio siirretty keskiviikolle. Endometriooma estää kasvua kaiketi toisella puolella ja siksi kait sitten vielä pistellään ja toivotaan kasvun jatkuvan.
Olin taas aamupäivän verenluovuttajana tutkimuksiin ja kävin siinä välillä viereisessä huoneessa ultrattavana. Se syömättömyyskö (paasto ennen verikokeita) ja yksinolo klinikalla lie ahdistanut jotenkin niin paljon että oli tooooosi suuri pettymys kuulla ettei ne rakkulat olleet kehittyneet juurikaan tuolla endon takia (toisella puolella siis). Itkeskelin yksikseni vessassa alakuloissani. Kovin tuo muutenkin vei alamaihin. Rahanmeno apteekkiin (lisäannos Puregonia vielä), tieto että tämä endometrioosi nyt OIKEASTI on vahingollinen (kun on aina ajatellut että no ei se nyt oikeesti tee mitään hallaa ja ei ainakaan minulle, olenhan ollut raskaana jo kahdesti hetkisen) ja vaikeuttaa muutenkin elämää kuin vain kipujen muodossa.
Ehkä en ollutkaan vielä valmis siirtymään tästä vaiheesta eteenpäin, koska pahalta se tuntui ja tuntuu edelleen tajuta että homma ei vaan toimi kuten pitäisi (eikä kyllä auta yhtään kuunnella tätä Poetsien Cradled in Lovea tässä taustalla). Siis siirtymään olemaan lapseton. Niinkuin virallisesti. Nyt on kumminkin edes hitunen toivoa kun on vielä kategoriassa Yrittäjä, siis lapsentekokategoriassa. Että ehkä tässä salaa toivoo ja odottaa silti että tämä hoito toimisi kohdallamme, koska yhteisesti olemme siis päätymässä siihen että tämä on se kerta mitä tätä yritetään ja toista kertaa ei tule. Tälle yrityskerralle on ladattu sittenkin siis paljon odotuksia vaikkei niitä mukamas pitänyt ollakaan. Piti vain odottaa ja katsoa mitä tuleman pitää mutta tottahan tuota näkyy toivovan että tämä nyt onnistuisi. Ja sitten toisaalta käyn koko ajan päänsisäistä keskustelua itseni kanssa että mikä onni, etten ole vanhempi/äiti. Ei tarvitse taistella teinien kanssa eikä kasvattaa lasta ja ottaa vastuuta hänen tulevaisuudestaan ja siitä millainen se hänen kohdallaan tulisi kenties olemaan.
Kamala väittelyshow menossa päässä. Tämä kaunis aurinkoinen päivä ei nyt jaksa valaista sisälleni asti. Väsymys ja pettymys.
Olin taas aamupäivän verenluovuttajana tutkimuksiin ja kävin siinä välillä viereisessä huoneessa ultrattavana. Se syömättömyyskö (paasto ennen verikokeita) ja yksinolo klinikalla lie ahdistanut jotenkin niin paljon että oli tooooosi suuri pettymys kuulla ettei ne rakkulat olleet kehittyneet juurikaan tuolla endon takia (toisella puolella siis). Itkeskelin yksikseni vessassa alakuloissani. Kovin tuo muutenkin vei alamaihin. Rahanmeno apteekkiin (lisäannos Puregonia vielä), tieto että tämä endometrioosi nyt OIKEASTI on vahingollinen (kun on aina ajatellut että no ei se nyt oikeesti tee mitään hallaa ja ei ainakaan minulle, olenhan ollut raskaana jo kahdesti hetkisen) ja vaikeuttaa muutenkin elämää kuin vain kipujen muodossa.
Ehkä en ollutkaan vielä valmis siirtymään tästä vaiheesta eteenpäin, koska pahalta se tuntui ja tuntuu edelleen tajuta että homma ei vaan toimi kuten pitäisi (eikä kyllä auta yhtään kuunnella tätä Poetsien Cradled in Lovea tässä taustalla). Siis siirtymään olemaan lapseton. Niinkuin virallisesti. Nyt on kumminkin edes hitunen toivoa kun on vielä kategoriassa Yrittäjä, siis lapsentekokategoriassa. Että ehkä tässä salaa toivoo ja odottaa silti että tämä hoito toimisi kohdallamme, koska yhteisesti olemme siis päätymässä siihen että tämä on se kerta mitä tätä yritetään ja toista kertaa ei tule. Tälle yrityskerralle on ladattu sittenkin siis paljon odotuksia vaikkei niitä mukamas pitänyt ollakaan. Piti vain odottaa ja katsoa mitä tuleman pitää mutta tottahan tuota näkyy toivovan että tämä nyt onnistuisi. Ja sitten toisaalta käyn koko ajan päänsisäistä keskustelua itseni kanssa että mikä onni, etten ole vanhempi/äiti. Ei tarvitse taistella teinien kanssa eikä kasvattaa lasta ja ottaa vastuuta hänen tulevaisuudestaan ja siitä millainen se hänen kohdallaan tulisi kenties olemaan.
Kamala väittelyshow menossa päässä. Tämä kaunis aurinkoinen päivä ei nyt jaksa valaista sisälleni asti. Väsymys ja pettymys.
30.8.2012
Selontekoa
Maanantaina ultrassa 4 köllykkää molemmilla puolilla, kasvuvaiheessa siis. Samaa lääkitysannosta jatkettiin. Mutta mikä mysteerisintä, prolaktiiniarvot olivat jälleen normit! Erittäin outoa eikä lääkäri tähän nyt sitten osannut sanoa yhtään mitään.
Olen piikitellyt ja ollut munahautomona. Vielä ei kauhean tukala olo ole mutta selvästi jotain tuolla tapahtuu. Vihloo ja tuntuu täyteläiseltä, jos nyt niin voi ilmaista. Huomenna taas verikoepäivä ja tsekkausultra eli huomenna tietänee irrotuspiikin ajankohdan varmemmin. Lääkäri puhui että punktio olisi maanantaina tai tiistaina eli h-hetki lähestyy.
Olen elänyt jotenkin "viimeistä päivää" meiningillä. Pitää nyt urkata ja harrastaa kun ei sitten tiedä että pystyykö milloin seuraavan kerran ja jos tulee tukalakin olo vaikka. Mutta vielä ainakaan ei ole mitään valitettavaa joten vähän meinaa pelkokin hiipiä että toivottavasti olen osannut lääkitä Synarelalla ja Puregonilla itseäni oikein...että tämä nyt onnistuisi. Puregonista tulikin mieleeni että ampulli tyhjenee tänään ja jos huomisen ultran tuomiona on vielä jatkaa piikitystä (mikä nyt varmaankin tapahtuu) täytyy meidän käydä ostamassa VIELÄ yksi Puregon-annos ja päivän piikitysten takia! Argh :(
Huomista odotellessa. 12 tunnin paasto taas ennen aamuverikokeita joten ei niin mukavaa aikaa tiedossa. Pitänee tankata pitkin päivää :)
EDIT; niin ja juhlittiinhan me hääpäivääkin tuossa välissä. Aika erilaiset tunnelmat kuin viime vuonna tai saatikka silloin hääpäivänä. Silloin jaksoi vielä uskoa tulevaan ja olo oli niin iloisen odottava ja rakkauden täyttämä. Eli virallisesti tätä yritystäkin on nyt sitten kaksi vuotta takana kun heti häiden jälkeen tämä projekti alkoi.
Olen piikitellyt ja ollut munahautomona. Vielä ei kauhean tukala olo ole mutta selvästi jotain tuolla tapahtuu. Vihloo ja tuntuu täyteläiseltä, jos nyt niin voi ilmaista. Huomenna taas verikoepäivä ja tsekkausultra eli huomenna tietänee irrotuspiikin ajankohdan varmemmin. Lääkäri puhui että punktio olisi maanantaina tai tiistaina eli h-hetki lähestyy.
Olen elänyt jotenkin "viimeistä päivää" meiningillä. Pitää nyt urkata ja harrastaa kun ei sitten tiedä että pystyykö milloin seuraavan kerran ja jos tulee tukalakin olo vaikka. Mutta vielä ainakaan ei ole mitään valitettavaa joten vähän meinaa pelkokin hiipiä että toivottavasti olen osannut lääkitä Synarelalla ja Puregonilla itseäni oikein...että tämä nyt onnistuisi. Puregonista tulikin mieleeni että ampulli tyhjenee tänään ja jos huomisen ultran tuomiona on vielä jatkaa piikitystä (mikä nyt varmaankin tapahtuu) täytyy meidän käydä ostamassa VIELÄ yksi Puregon-annos ja päivän piikitysten takia! Argh :(
Huomista odotellessa. 12 tunnin paasto taas ennen aamuverikokeita joten ei niin mukavaa aikaa tiedossa. Pitänee tankata pitkin päivää :)
EDIT; niin ja juhlittiinhan me hääpäivääkin tuossa välissä. Aika erilaiset tunnelmat kuin viime vuonna tai saatikka silloin hääpäivänä. Silloin jaksoi vielä uskoa tulevaan ja olo oli niin iloisen odottava ja rakkauden täyttämä. Eli virallisesti tätä yritystäkin on nyt sitten kaksi vuotta takana kun heti häiden jälkeen tämä projekti alkoi.
27.8.2012
Tilannekatsaus
Tänään seurantaultraan. Sekä kuulemaan lisää prolaktiinitasoista.
Olotilat on melko neutraalit. Ei odotuksia eikä ajatuksiakaan paljolti. Viikonlopun juhlat lasten keskellä meni mainiosti, ei mitään kateuden pistoja eikä pahoja tuntemuksia. Mielessä vain että toisilla noita lapsia on ja meillä ei kenties koskaan - sen suuremmin sitä surematta. Ehkä tämä tosiaankin on se "tie", joka on minulle valittu. Että olen täti, kummi tai jotain muuta jollekin muiden lapsille. Vai enkä uskalla toivoa enää, koska olen näppini tässä jo polttanut. Vai olenko luovuttaja. En tiedä.
Muutama ikäväkin kommentti tuli ja känniääliö setäkin mahaa koskettaen totesi että no jokos se teillä täällä kasvaa...se oli jotenkin vähän liian tungettelevaa. Ukki sanoi ensimmäisenä kun puheltiin, että eikös se olisi teidänkin jo aika näitä pieniä tänne juhliin juoksentelemaan saattaa. Totesin vain että eikös näitä täällä jo aika monta ole ja ettei se asia aina ole meidän itsemme päätettävissä. Yli kasikymppiselle ei siinä tilanteessa ole mitään järkeä alkaa tilannetta selvittelemään. Enkä alkaisi sitä muutenkaan selvitellä, tämä on oma tilanne, oma päätös, oma elämä, oma kroppa. Muut osasivat ihmetellä hiljaa sivulta, meille mitään sen kummemmin sanomatta. Tai no, se samainen känniääliö-setä oli Miehellekin sanonut että milloinkas te, vai vieläkö vain harjoittelette. Just joo. Harjoitteluahan se kaipaakin. Eihän me osata.
Kaikkemme olemme omasta mielestämme tällä saralla tehneet. Nyt tämä asia on muiden (lääketieteen) käsissä. Jäämme siis odottamaan mitä tuleman pitää.
Olotilat on melko neutraalit. Ei odotuksia eikä ajatuksiakaan paljolti. Viikonlopun juhlat lasten keskellä meni mainiosti, ei mitään kateuden pistoja eikä pahoja tuntemuksia. Mielessä vain että toisilla noita lapsia on ja meillä ei kenties koskaan - sen suuremmin sitä surematta. Ehkä tämä tosiaankin on se "tie", joka on minulle valittu. Että olen täti, kummi tai jotain muuta jollekin muiden lapsille. Vai enkä uskalla toivoa enää, koska olen näppini tässä jo polttanut. Vai olenko luovuttaja. En tiedä.
Muutama ikäväkin kommentti tuli ja känniääliö setäkin mahaa koskettaen totesi että no jokos se teillä täällä kasvaa...se oli jotenkin vähän liian tungettelevaa. Ukki sanoi ensimmäisenä kun puheltiin, että eikös se olisi teidänkin jo aika näitä pieniä tänne juhliin juoksentelemaan saattaa. Totesin vain että eikös näitä täällä jo aika monta ole ja ettei se asia aina ole meidän itsemme päätettävissä. Yli kasikymppiselle ei siinä tilanteessa ole mitään järkeä alkaa tilannetta selvittelemään. Enkä alkaisi sitä muutenkaan selvitellä, tämä on oma tilanne, oma päätös, oma elämä, oma kroppa. Muut osasivat ihmetellä hiljaa sivulta, meille mitään sen kummemmin sanomatta. Tai no, se samainen känniääliö-setä oli Miehellekin sanonut että milloinkas te, vai vieläkö vain harjoittelette. Just joo. Harjoitteluahan se kaipaakin. Eihän me osata.
Kaikkemme olemme omasta mielestämme tällä saralla tehneet. Nyt tämä asia on muiden (lääketieteen) käsissä. Jäämme siis odottamaan mitä tuleman pitää.
23.8.2012
Piikki siellä, piikki täällä
Iiks. Olen onnistunut jo kahdesti pistämään itse itseäni. ITSE. ITSEÄNI. Melkoista. Ja onnistunut vielä siinä. Aika haparoivaa ohjeista lukemista se vielä on, mutta teen sen itse. Mies tosin tsemppaa vierestä. Jännityksellä odotan viikonlopun häähiminöiden pistoajankohtia/pistopaikkoja. Mitenkähän ne onnistutaan suht salassa tekemään ja suht puhtaassa paikassa.
Olen ollut huomaavinani jo tänään parempaa mieltä, matalalennon vaihtumista ehkä tasaiseen ylösnousuun syvän syvästä kuopasta. Tai ehkä vielä vaihtelua olotiloissa on vielä paljon mutta hämmästyin itsekin tänään miten moni asia ei ollutkaan enää niin pahaa kuin esim. eilen. Ehkä piikit vaikuttavat jo, ehkä tämä on vain pään sisällä tapahtuvaa. En tiedä.
Piikittelyt siis jatkuvat. Huomisesta lähtien hieman pienemmällä annoksella aina sitten sinne maanantain ultraan asti. Jolloin on muuten ne prolaktiinituloksetkin sitten selvillä. Selvinnee myös se tarviteeko sitäkin varten jotain lääkitystä vai mitä tässä tapahtuu seuraavaksi.
Olen ollut huomaavinani jo tänään parempaa mieltä, matalalennon vaihtumista ehkä tasaiseen ylösnousuun syvän syvästä kuopasta. Tai ehkä vielä vaihtelua olotiloissa on vielä paljon mutta hämmästyin itsekin tänään miten moni asia ei ollutkaan enää niin pahaa kuin esim. eilen. Ehkä piikit vaikuttavat jo, ehkä tämä on vain pään sisällä tapahtuvaa. En tiedä.
Piikittelyt siis jatkuvat. Huomisesta lähtien hieman pienemmällä annoksella aina sitten sinne maanantain ultraan asti. Jolloin on muuten ne prolaktiinituloksetkin sitten selvillä. Selvinnee myös se tarviteeko sitäkin varten jotain lääkitystä vai mitä tässä tapahtuu seuraavaksi.
22.8.2012
Prolaktiineja ja Puregoneja.
Päivä vietetty klinikalla. Osallistuin vapaaehtoisena tutkimuksiin estrogeenitasoista yms IVF-hoitojen aikana, joka siis tarkoittaa "verenluovutusta" noin 5 tunnin ajan, tunnin välein (olikohan 240 ml). Tein sen jo kerran ja tänään toisen. Ja vielä kerta edessä. Tänään myös siis seurantaultra, jossa todettiin Synarelan toimineen halutusti.
Viime kerran verikokeista selvisi että sokerit ja rasvat on ja oli kunnossa mutta prolaktiini on huimahkosti koholla (saan siis tuosta tutkimuksesta käyttöön itselleni nuo verikokeiden arvot ja tulokset ja lääkärin niitä vielä kai analysoimaan kun olisin vain muistanut tänään kysyä). Maantaina kun on taas seurantaultra, selviää sitten tämän hetken prolaktiinitasot, mutta lääkäri totesi ultrattuaan että toivottavasti tämä ei nyt sotke koko hoitoa. Minun järkytysilmeeni lie sitten saanut sanomaan että tämä hoito nyt viedään läpi kun on kerta aloitettukin.
Alkaa nyt tuntua että tämä meidän perheen lisääntyminen on niin pahassa vastatuulessa että tuleneko tästä yhtään mitään. Aiheuttiko tuo prolaktiini jo itsessään ongelmia raskautua ja nyt se tekee sitä yhä vai oliko se vain hetkellinen piikki (jos sellaista onkaan). Googlaamalla selvittelin oireita ja mitä se tarkoittaa. Ei ole mitään maidon eritystä rinnoista ollut, mutta muut oireet natsaa.
Ja sitten se kynän lataaminen vielä. Ja pistosten aloittaminen tänään. Laukku on täynnä lappuja ja lippuja ja muistettavaa. Ja neuloja sun muuta. Voi kuin muistaisin kaiken vielä illalla.
Viime kerran verikokeista selvisi että sokerit ja rasvat on ja oli kunnossa mutta prolaktiini on huimahkosti koholla (saan siis tuosta tutkimuksesta käyttöön itselleni nuo verikokeiden arvot ja tulokset ja lääkärin niitä vielä kai analysoimaan kun olisin vain muistanut tänään kysyä). Maantaina kun on taas seurantaultra, selviää sitten tämän hetken prolaktiinitasot, mutta lääkäri totesi ultrattuaan että toivottavasti tämä ei nyt sotke koko hoitoa. Minun järkytysilmeeni lie sitten saanut sanomaan että tämä hoito nyt viedään läpi kun on kerta aloitettukin.
Alkaa nyt tuntua että tämä meidän perheen lisääntyminen on niin pahassa vastatuulessa että tuleneko tästä yhtään mitään. Aiheuttiko tuo prolaktiini jo itsessään ongelmia raskautua ja nyt se tekee sitä yhä vai oliko se vain hetkellinen piikki (jos sellaista onkaan). Googlaamalla selvittelin oireita ja mitä se tarkoittaa. Ei ole mitään maidon eritystä rinnoista ollut, mutta muut oireet natsaa.
Ja sitten se kynän lataaminen vielä. Ja pistosten aloittaminen tänään. Laukku on täynnä lappuja ja lippuja ja muistettavaa. Ja neuloja sun muuta. Voi kuin muistaisin kaiken vielä illalla.
18.8.2012
KP2
KP2 tänään. Tulihan ne sieltä. Kun tarpeeksi odotti.
Mielialat on up&down. Yläilmoja ja heti kohta päälle ihan kympillä alalaaksoja. Hermot menee ja miesraukka saa kuulla kunniansa koko ajan. Inhoan itseäni kun olen tällainen justiina, mutta en osaa olla nyt muutakaan. Tympii.
Mielialat on up&down. Yläilmoja ja heti kohta päälle ihan kympillä alalaaksoja. Hermot menee ja miesraukka saa kuulla kunniansa koko ajan. Inhoan itseäni kun olen tällainen justiina, mutta en osaa olla nyt muutakaan. Tympii.
16.8.2012
Odottaa, odottaa...
Virallisesti ei vielä mitään KP1-aktiviteettia, muuta kuin kipua. Viime yönäkin heräsin kesken parhaan uniajan särkyyn. Piti käydä purkilla ja jatkaa taas niin kamalia unia (siis painajaisia). Oireet menkoista on, mutta mitään (juurikaan) ei vuoda. Mysteeristä mutta ilmeisesti ihan normaaliakin eli ei tässä mitään raskaushaaveita kannata kovin korkealla nostattaa. Ensi viikollahan on sitten se ensimmäinen ultra ja pistokset alkavat.
Jos en vielä tajunnut että tämä nyt tapahtuu niin varmaankin sen tajuan sitten viimeistään silloin. Apteekissa, kun tililtä vilahtaa rahat, jotka piti olla ruokaan ja muuhun (kuten tuleviin siskoni häihin valmistautumisiin). Tai viimeistään sitten siellä klinikalla kun saan pistosopetusta. Ensin kumminkin kärvistelen aamupäivän verenimijöiden kourissa kun lupauduin sellaiseen kokeeseen IVF-hoitojen ajaksi. Olen siis aivan uskomattoman huono säästämään ja hemmetin hyvä tuhlaamaan. Ei tämä ole kenenkään vika ettei rahaa ole jemmasa, paitsi tietenkin itsensä. Näin sitä on oppinut elämään ja täten kai sitä elääkin kun ei ole vielä muutakaan oivaltanut.
Ja mitä Matalapaineeseen tulee, varmaankin se Synarelakin osaltaan vaikuttaa ja muutenkin tämä ajankohta (KP1:n aika) ja se että kaikki on nyt niin sekaisin. Hormoonit. Ja muutenkin elämä. Voimat loppuu eikä osaa muuta kuin olla apaattinen. Ei tosin koko aikaa mutta aika paljon. Eilen oli ehkä vähään aikaan kamalin päivä. Yhteen jos toiseen suuntaan piti olla sanomassa mielipidettä ja vastauksia aionko osallistua siihen ja tähän ja miten meinasit sitten parin viikon päästä sen ja sen tehdä. MINÄ EN TIEDÄ! Minä en osaa enkä oikein uskalla suunnitella elämääni nyt yhtään. Tiedän ultrapäivät ja tiedän että niiden jälkeen tulee punktio ja kenties sekin alkionsiirto. Muuta en tiedä mutta ihmiset ympärillä eivät ymmärrä (mistäpä he voisivatkaan) ettei nyt vain voi tehdä suunnitelmia. Ei lähelle eikä kauas. Nyt vain oikeasti eletään tätä päivää ja muutamaa päivää eteenpäin. En minä tiedä miten pistokset elämääni vaikuttavat, miten punktio ja miten ennen kaikkea se alkionsiirto. Uskallanko liikkua kotoa vähään aikaan mihinkään etten vain vaaranna sitä kovalla vaivalla ja rahalla sinne saatua alkiota (jos sen sinne saa). Voinko vielä urheilla ja liikkua vai joudunko pakkolepoon. EN TIEDÄ.
Onneksi tänään oli parempi päivä. Palasin lomalta takaisin töihin ja se yllättikin positiivisesti. Panikoin sitäkin jo etukäteen kun viime vuonna töihin palaaminen aiheutti sen että oli pakko hakea apua, henkisesti siis. Keskenmeno oli käsittelemättä ja kaikki kaatui niskaan ja se jotenkin konkretisoitui siihen töihin palaamiseen. Mutta onneksi tänään olikin helpompaa. Jospa se kantaisi eikä alkaisikaan kuristaa. Koska nyt tämä raha-asia kuristaa ja pahasti. Niin ja jos olen tuhlaavainen niin olen myös raha-asiastressaaja. HUOH - mikä dilemma :)
Jos en vielä tajunnut että tämä nyt tapahtuu niin varmaankin sen tajuan sitten viimeistään silloin. Apteekissa, kun tililtä vilahtaa rahat, jotka piti olla ruokaan ja muuhun (kuten tuleviin siskoni häihin valmistautumisiin). Tai viimeistään sitten siellä klinikalla kun saan pistosopetusta. Ensin kumminkin kärvistelen aamupäivän verenimijöiden kourissa kun lupauduin sellaiseen kokeeseen IVF-hoitojen ajaksi. Olen siis aivan uskomattoman huono säästämään ja hemmetin hyvä tuhlaamaan. Ei tämä ole kenenkään vika ettei rahaa ole jemmasa, paitsi tietenkin itsensä. Näin sitä on oppinut elämään ja täten kai sitä elääkin kun ei ole vielä muutakaan oivaltanut.
Ja mitä Matalapaineeseen tulee, varmaankin se Synarelakin osaltaan vaikuttaa ja muutenkin tämä ajankohta (KP1:n aika) ja se että kaikki on nyt niin sekaisin. Hormoonit. Ja muutenkin elämä. Voimat loppuu eikä osaa muuta kuin olla apaattinen. Ei tosin koko aikaa mutta aika paljon. Eilen oli ehkä vähään aikaan kamalin päivä. Yhteen jos toiseen suuntaan piti olla sanomassa mielipidettä ja vastauksia aionko osallistua siihen ja tähän ja miten meinasit sitten parin viikon päästä sen ja sen tehdä. MINÄ EN TIEDÄ! Minä en osaa enkä oikein uskalla suunnitella elämääni nyt yhtään. Tiedän ultrapäivät ja tiedän että niiden jälkeen tulee punktio ja kenties sekin alkionsiirto. Muuta en tiedä mutta ihmiset ympärillä eivät ymmärrä (mistäpä he voisivatkaan) ettei nyt vain voi tehdä suunnitelmia. Ei lähelle eikä kauas. Nyt vain oikeasti eletään tätä päivää ja muutamaa päivää eteenpäin. En minä tiedä miten pistokset elämääni vaikuttavat, miten punktio ja miten ennen kaikkea se alkionsiirto. Uskallanko liikkua kotoa vähään aikaan mihinkään etten vain vaaranna sitä kovalla vaivalla ja rahalla sinne saatua alkiota (jos sen sinne saa). Voinko vielä urheilla ja liikkua vai joudunko pakkolepoon. EN TIEDÄ.
Onneksi tänään oli parempi päivä. Palasin lomalta takaisin töihin ja se yllättikin positiivisesti. Panikoin sitäkin jo etukäteen kun viime vuonna töihin palaaminen aiheutti sen että oli pakko hakea apua, henkisesti siis. Keskenmeno oli käsittelemättä ja kaikki kaatui niskaan ja se jotenkin konkretisoitui siihen töihin palaamiseen. Mutta onneksi tänään olikin helpompaa. Jospa se kantaisi eikä alkaisikaan kuristaa. Koska nyt tämä raha-asia kuristaa ja pahasti. Niin ja jos olen tuhlaavainen niin olen myös raha-asiastressaaja. HUOH - mikä dilemma :)
14.8.2012
Matalapainetta
Monta päivää on taas mennyt syvissä vesissä. Viikonloppukin lähes puhumattomana. Jostain nyt niin pieneltä näyttävästä asiasta möksähdin Miehelle ja aina eilisiltaan asti sitä jatkui. Miten raskasta muttei sille olotilalleen oikein voinut mitään. Ei vaan JAKSANUT. Puhua eikä tsempata, iloita eikä hymytä.
Eilisiltana sitten kun tultiin kotiin, tajusin pihaan tullessamme että oih, tämä on meidän oma koti ja tuo mies tuossa vierellä on minun oma rakas mieheni. Tätä minä haluan. Kun olin siis jo noiden muutaman päivän aikana alkanut miettiä pitääkö minun vain jatkaa omaa elämääni itsekseni ja kulkea omiksi valitsemiani polkujani omilla säännöilläni jne. Syvät ja tummat ovat nämä vedet mitä nyt taivalletaan, pitäisi vaan jaksaa aina jostain löytää se voima nostaa itsensä pois sieltä ja jatkaa eteenpäin. Vaikka kuinka tuntuu että on siirtynyt seuraavaan vaiheeseen tässä lapsettomuudessa, niin emmehän me onnettomat näe edes miten paljon tämä asia meihin vaikuttaa ja on jo vaikuttanut. Emme käy vieraissa eikä meillä käy ketään. Emme liiku missään, olemme kaksin. Ja mitä kaikkea muuta. Ja siltikin, vaikka on (mukamas) siirtynyt eteenpäin, ei tämä silti helpoksi tätä tee. Ehkä vähän valosuttaa, muttei tee yhtään helpommaksi. Erehdyin niin tuossa luulemaan jo aiemmin.
Mutta ehkä sitten loppusyksystä, alkutalvesta, joulun aikaan- ehkä sitten voi sanoa että yksi vaihe on kuljettu nyt läpi ja voimme alkaa elää elämäämme ja lopettaa tämän jatkuvan jossittelu että jos se lapsi meille tulee, niin sitten teemme näin ja noin. Tai jos se lapsi ei meille tule, niin sitten tapahtuu se ja tämä. Minä ainakin odotan jotain uutta elämässä. Opiskelua, uutta työtä, uutta asuinpaikkakuntaa - jotain. Elämänmuutosta. Tarpeeksi on tullut nyt kivistä tietä kuljettua, haluan sileän asfaltin alleni. Ja paljon valoisia polkuja ja tyyntä purjehtimista.
KP27. Pari aiempaa kiertoa on mennyt KP25 tahdissa. Joten onko tämä nyt merkki vain siitä että Synarela jotenkin viivästyttää kiertoa, onko tämä normaalia vaihtelua johon lapseton takertuu kuin viimeiseen oljenkorteen vai mitä. En edes uskalla ajatella saatika sanoa ääneen että olisiko tämä jotain muuta. Jatkan siis itseni piinaamista.
Niin- ja miten mukava on että täällä käy ihmisiä lukemassa ei niin positiviisia juttujani :) Ja mikä mukavinta, kommentoimassa myös! Tuntuu kuin minulla olisi monta uutta kaveria, kaveria jotka ymmärtävät mistä puhun eivätkä vain nyökyttele ja jaa-aattele kun puhut tästä elämäntilanteestasi. Siitä olen erittäin POSITIIVINEN ja onnellinen <3
Eilisiltana sitten kun tultiin kotiin, tajusin pihaan tullessamme että oih, tämä on meidän oma koti ja tuo mies tuossa vierellä on minun oma rakas mieheni. Tätä minä haluan. Kun olin siis jo noiden muutaman päivän aikana alkanut miettiä pitääkö minun vain jatkaa omaa elämääni itsekseni ja kulkea omiksi valitsemiani polkujani omilla säännöilläni jne. Syvät ja tummat ovat nämä vedet mitä nyt taivalletaan, pitäisi vaan jaksaa aina jostain löytää se voima nostaa itsensä pois sieltä ja jatkaa eteenpäin. Vaikka kuinka tuntuu että on siirtynyt seuraavaan vaiheeseen tässä lapsettomuudessa, niin emmehän me onnettomat näe edes miten paljon tämä asia meihin vaikuttaa ja on jo vaikuttanut. Emme käy vieraissa eikä meillä käy ketään. Emme liiku missään, olemme kaksin. Ja mitä kaikkea muuta. Ja siltikin, vaikka on (mukamas) siirtynyt eteenpäin, ei tämä silti helpoksi tätä tee. Ehkä vähän valosuttaa, muttei tee yhtään helpommaksi. Erehdyin niin tuossa luulemaan jo aiemmin.
Mutta ehkä sitten loppusyksystä, alkutalvesta, joulun aikaan- ehkä sitten voi sanoa että yksi vaihe on kuljettu nyt läpi ja voimme alkaa elää elämäämme ja lopettaa tämän jatkuvan jossittelu että jos se lapsi meille tulee, niin sitten teemme näin ja noin. Tai jos se lapsi ei meille tule, niin sitten tapahtuu se ja tämä. Minä ainakin odotan jotain uutta elämässä. Opiskelua, uutta työtä, uutta asuinpaikkakuntaa - jotain. Elämänmuutosta. Tarpeeksi on tullut nyt kivistä tietä kuljettua, haluan sileän asfaltin alleni. Ja paljon valoisia polkuja ja tyyntä purjehtimista.
KP27. Pari aiempaa kiertoa on mennyt KP25 tahdissa. Joten onko tämä nyt merkki vain siitä että Synarela jotenkin viivästyttää kiertoa, onko tämä normaalia vaihtelua johon lapseton takertuu kuin viimeiseen oljenkorteen vai mitä. En edes uskalla ajatella saatika sanoa ääneen että olisiko tämä jotain muuta. Jatkan siis itseni piinaamista.
Niin- ja miten mukava on että täällä käy ihmisiä lukemassa ei niin positiviisia juttujani :) Ja mikä mukavinta, kommentoimassa myös! Tuntuu kuin minulla olisi monta uutta kaveria, kaveria jotka ymmärtävät mistä puhun eivätkä vain nyökyttele ja jaa-aattele kun puhut tästä elämäntilanteestasi. Siitä olen erittäin POSITIIVINEN ja onnellinen <3
13.8.2012
Unohdin!
Heräsin aamulla painajaisiin -TAAS!
Ja kun sitten unenpöpperössä raahauduin vessaan, iski tajuntaan etten muistanut ottaa Synarelaa illalla! Voi hemmetinhemmetti.
Soitin klinikalle ja hoitaja oli sitä mieltä ettei se ole katastrofaalista jos yhden sumutteen tässä vaiheessa hoitoja unohtaa (siis kun ei pistellä vielä). Mutta silti jäi ikävä epäilys mieleen, että entäs jos nyt sitten jokin menee pieleen, niin onko se syy sitten tässä. Huoh, täytyy laittaa muistutukset ja muistilaput joka puolelle että muistaa!
Ja kun sitten unenpöpperössä raahauduin vessaan, iski tajuntaan etten muistanut ottaa Synarelaa illalla! Voi hemmetinhemmetti.
Soitin klinikalle ja hoitaja oli sitä mieltä ettei se ole katastrofaalista jos yhden sumutteen tässä vaiheessa hoitoja unohtaa (siis kun ei pistellä vielä). Mutta silti jäi ikävä epäilys mieleen, että entäs jos nyt sitten jokin menee pieleen, niin onko se syy sitten tässä. Huoh, täytyy laittaa muistutukset ja muistilaput joka puolelle että muistaa!
10.8.2012
Asian konkretisoituminen
Eilen oli hoitojen alkamisesta puhe appivanhempien kanssa. Sitä edellisenä päivänä kerroin pomolle, että poissaoloja on hoidoista johtuen luvassa. Paria päivää aiemmin oli puhetta asiasta jopa äidinkin kanssa.
Tietyllä tapaa haluaisi tämän asian pitää itsellään ja omana tietonaan mutta on taas tuntunut luontevalta myös kertoa nyt kun näitä toimenpiteitä ja lääkityksiä on luvassa. Ehkä "ärsyttävintä" on tässä nyt se että muillakin on ajankohta tiedossa milloin voi alkaa kysellä ja odottaa tietoa hoidon onnistumisesta/epäonnistumisesta, sen ajan kun haluisin olla vain kahdestaan. Ilman että kukaan tietäisi missä mennään. Onnistuttiinko vai epäonnistuuttinko. Ei paineita onnistumisesta eikä selkään taputtelijoita ja "kyllä se siitä, ei vain pidä stressata ja ajatella" -sanojista. Ja kaikista vähiten haluaisin jakaa sitä positiivista tietoa vielä ainakaan ensimmäisiin kuukausiin. Mutta siis, Synarelan niiskuttelun myötä tämä on myös nyt sitten julkista tietoa jo aika monen ihmisen osalta. Itse olen tietoista "unohtamista" koettanut tehdä tässä kesän aikana, siirtyä eteenpäin elämässä ja voivotteluelämänvaiheesta seuraavaan vaiheeseen - mikä se sitten onkin. Tietyllä tapaa koko raskaus alkaa vaikuttaa ihan utopistiselta. Toivoa ei halua turhia eikä jaksakaan, odottelee vain ajan kulumista ja asioiden eteenpäin menemistä.
Ehkä se siitä.
Tietyllä tapaa haluaisi tämän asian pitää itsellään ja omana tietonaan mutta on taas tuntunut luontevalta myös kertoa nyt kun näitä toimenpiteitä ja lääkityksiä on luvassa. Ehkä "ärsyttävintä" on tässä nyt se että muillakin on ajankohta tiedossa milloin voi alkaa kysellä ja odottaa tietoa hoidon onnistumisesta/epäonnistumisesta, sen ajan kun haluisin olla vain kahdestaan. Ilman että kukaan tietäisi missä mennään. Onnistuttiinko vai epäonnistuuttinko. Ei paineita onnistumisesta eikä selkään taputtelijoita ja "kyllä se siitä, ei vain pidä stressata ja ajatella" -sanojista. Ja kaikista vähiten haluaisin jakaa sitä positiivista tietoa vielä ainakaan ensimmäisiin kuukausiin. Mutta siis, Synarelan niiskuttelun myötä tämä on myös nyt sitten julkista tietoa jo aika monen ihmisen osalta. Itse olen tietoista "unohtamista" koettanut tehdä tässä kesän aikana, siirtyä eteenpäin elämässä ja voivotteluelämänvaiheesta seuraavaan vaiheeseen - mikä se sitten onkin. Tietyllä tapaa koko raskaus alkaa vaikuttaa ihan utopistiselta. Toivoa ei halua turhia eikä jaksakaan, odottelee vain ajan kulumista ja asioiden eteenpäin menemistä.
Ehkä se siitä.
6.8.2012
Ah mikä maanantai-aamu
Tänään ei ole paljon postattavaa. Iloista ainakaan.
Aamulla matkalla kuntoilemaan ajoin keltaisilla valoilla läpi liikennevalojen ja taustalla kyttäävä pollariyksikkö oli sitä mieltä että valot olivat punaiset ja lätkäisi mukaan 200€ sakot.
Oi tätä juuri tarvitsimmekin tähän - apteekki vie lähiaikoina kaikki rahat ja jos ei se, niin siskotytön tulevat häät sitten hoitaa sen (mekko-ostokset, hiukset, meikit jne). Tosin nyt varmaan joutuu jostain jäämään paitsi ja lääkkeistähän ei tässä vaiheessa enää "säästää". Synarelaa on mennyt nyt toista päivää eli hoitotiellä ollaan.
Eipä mulla muuta, kun että ottaa päähän ja kovasti.
Aamulla matkalla kuntoilemaan ajoin keltaisilla valoilla läpi liikennevalojen ja taustalla kyttäävä pollariyksikkö oli sitä mieltä että valot olivat punaiset ja lätkäisi mukaan 200€ sakot.
Oi tätä juuri tarvitsimmekin tähän - apteekki vie lähiaikoina kaikki rahat ja jos ei se, niin siskotytön tulevat häät sitten hoitaa sen (mekko-ostokset, hiukset, meikit jne). Tosin nyt varmaan joutuu jostain jäämään paitsi ja lääkkeistähän ei tässä vaiheessa enää "säästää". Synarelaa on mennyt nyt toista päivää eli hoitotiellä ollaan.
Eipä mulla muuta, kun että ottaa päähän ja kovasti.
3.8.2012
Positivismia.
Siinäpä on allekirjoittaneelle haastetta. Jaksan ehkä tsempata muita olemaan positiivinen mutten itse ole kovinkaan hyvä siinä. Mutta tähän projektiin liittyminen toivottavasti auttaa siinä.
Tänään pitää mennä apteekkiin ja ostaa Synarelaa sunnuntaina alkavaa sumuttelua varten. Tuntemukset ovat hieman sekavat, toisaalta eteenpäinhän tämä asia vie mutta toisaalta olisin niin mielelläni tämän elämänvaiheen jättänyt elämättä. Ja nyt kun on jotekin jo hyväksymässä sitä tosiasiaa, että emme ehkä koskaan lisäänny, tämä tuntuu jotenkin niin ristiriitaiselta. Lähteä tähän mukaan, tunkea itseensä hormooneja ja kärsiä niiden vaikutuksesta ja päästää kontrolli oman kroppansa hallitsemisesta pois käsistään. Näin on nyt vain tehtävä ja tämä tie on kuljettava että pääsee jollain asteella elämässään eteenpäin.
Tänään positiivista oli että vaikka olen todella väsähtänyt reissaamisesta ja juoksemisesta ja huonosti nukkumisesta, en menettänyt hermojani rakkaan harrastukseni parissa vaikka epäonnistumisiakin tuli. Eli positivismia päivään - accomplished tänään :)
Tänään pitää mennä apteekkiin ja ostaa Synarelaa sunnuntaina alkavaa sumuttelua varten. Tuntemukset ovat hieman sekavat, toisaalta eteenpäinhän tämä asia vie mutta toisaalta olisin niin mielelläni tämän elämänvaiheen jättänyt elämättä. Ja nyt kun on jotekin jo hyväksymässä sitä tosiasiaa, että emme ehkä koskaan lisäänny, tämä tuntuu jotenkin niin ristiriitaiselta. Lähteä tähän mukaan, tunkea itseensä hormooneja ja kärsiä niiden vaikutuksesta ja päästää kontrolli oman kroppansa hallitsemisesta pois käsistään. Näin on nyt vain tehtävä ja tämä tie on kuljettava että pääsee jollain asteella elämässään eteenpäin.
Tänään positiivista oli että vaikka olen todella väsähtänyt reissaamisesta ja juoksemisesta ja huonosti nukkumisesta, en menettänyt hermojani rakkaan harrastukseni parissa vaikka epäonnistumisiakin tuli. Eli positivismia päivään - accomplished tänään :)
31.7.2012
Long time no hear.
Olen ollut poissa. Näistä kuvioista ja kaikesta lapsettomuusasioista. Ja se on tehnyt toisaalta hyvääkin. On saanut vähän etäisyyttä tähän tilaan ja ehkä tulevaisuudenkin suunnitelmiin.
Alamme pikkuhiljaa hyväksyä sen faktan että olemmekin loppuelämämme kaksin. Vain me eikä ketään muuta huollettavana. Kun ei tämä asia etene "normaalisti" niin tuntuu että minusta ainakaan ei ole kovin monen vuoden odotuksiin ja hoitokuvioihin. Sen päätimme että tämä tuleva hoitokierros läpi käydään, mutta jatko onkin sitten punnittava erikseen kun sen aika on.
Ovulaation aikaa eletään vaan en jaksa sitäkään oikein nyt miettiä. Enkä laskea päiviä. Joskin tosin toivon salaa sisälläni että jos vaikka tästä vielä viime hetkillä ihmeenkaupalla sikiäisin, niin pahemmin ei tarvitsisi itseään piikitellä ja punktioida. Vain Synarelaa suihkuttaa (joka tosin sekin tuntuu juuri nyt tosi vastenmieliseltä). Olen kärttyinen ja herkkä, herkkä itkemään ja herkkä raivostumaan.
Ja loman loppuminen alkaa ahdistaa jo nyt, vaikka siihen on vielä melkein pari viikkoa. Oikein kunnolla ahdistaa. :(
Alamme pikkuhiljaa hyväksyä sen faktan että olemmekin loppuelämämme kaksin. Vain me eikä ketään muuta huollettavana. Kun ei tämä asia etene "normaalisti" niin tuntuu että minusta ainakaan ei ole kovin monen vuoden odotuksiin ja hoitokuvioihin. Sen päätimme että tämä tuleva hoitokierros läpi käydään, mutta jatko onkin sitten punnittava erikseen kun sen aika on.
Ovulaation aikaa eletään vaan en jaksa sitäkään oikein nyt miettiä. Enkä laskea päiviä. Joskin tosin toivon salaa sisälläni että jos vaikka tästä vielä viime hetkillä ihmeenkaupalla sikiäisin, niin pahemmin ei tarvitsisi itseään piikitellä ja punktioida. Vain Synarelaa suihkuttaa (joka tosin sekin tuntuu juuri nyt tosi vastenmieliseltä). Olen kärttyinen ja herkkä, herkkä itkemään ja herkkä raivostumaan.
Ja loman loppuminen alkaa ahdistaa jo nyt, vaikka siihen on vielä melkein pari viikkoa. Oikein kunnolla ahdistaa. :(
18.7.2012
Infoa
Tänään, KP1:n kunniaksi, saimme kuulla siis myös infon tulevasta IVF-hoidostamme. Se tullaan toteuttamaan pitkällä kaavalla ja lääkitys alkaa jo ihan kohta, reilun parin viikon kuluttua.
Synarelaa ja sitten myöhemmin Puregonia. Ja mitä kaikkea muuta...puoletkaan ei tuosta infosta mieleen jäänyt. Muuta kuin se että ultraa ja seurantaa, piikkiä ja sumutetta. Vaihdevuosioireita ja munarakkuloiden kypsytystä.
Muisteltiin miehen kanssa vuoroamme odotellessa, että pari vuotta sitten oli puhetta, että jos lapsi tulee niin hyvä niin, mutta lääkityksillä sitä ei aleta haluamaan. Mutta kas, tässä ollaan. Lääkitystä rankemman kaavan kautta. Auttamista luonnonasioissa ja kaukana luomujutuista. Niin se vain elämä kuljettaa ja sitä ajautuu tilanteisiin missä ei kuvittele koskaan olevansa. Vieläkin tämä arveluttaa...että onko tämä kaikki sen arvoista. Kuinka kauan tätä jaksaa ja kuinka kauan me tätä yhdessä jaksamme. Minä ainakin tunnun murenevan joka lomapäivä enemmän ja enemmän. Pelottaakin ajatus tulevasta syksystä hoitoineen ja odotuksineen ja varmasti edessä olevine pettymyksineenkin.
Mutta siis, "kesätauko" on osaltamme ohi. Lilluminen haaleassa vedessä lakkaa ja on taas elettävä tätä todellisuutta jonka jo tahtoi unohtaa ja jonka jo ehkä alkoi hyväksyä, jollakin tajunnan tasolla. Että olemme kaksin ja pärjäämme näin. Meidän elämä onkin ihan hyvä näin, pelkästään me kaksi aikuista toisiamme rakastaen ja täydentäen. Tänään olin jopa ärtynyt siitä että nytkö tässä oikeasti on kohta joku kolmas tätä meidän arkeamme jakamassa. Että taasko suunnitelmat on laitettava uusiksi. Kun ensin halutaan ja sitten saadaan. Sitten se viedään pois ja taas päätetään haluta muttei saada. Tyydytään kohtaloon ja sitten alkaakin taas se uskon ja toivon vaihe, vaihe josta ei ole mitään takuita mutta johon on vain heittäydyttävä mukaan uskomaan ja toivomaan.
Synarelaa ja sitten myöhemmin Puregonia. Ja mitä kaikkea muuta...puoletkaan ei tuosta infosta mieleen jäänyt. Muuta kuin se että ultraa ja seurantaa, piikkiä ja sumutetta. Vaihdevuosioireita ja munarakkuloiden kypsytystä.
Muisteltiin miehen kanssa vuoroamme odotellessa, että pari vuotta sitten oli puhetta, että jos lapsi tulee niin hyvä niin, mutta lääkityksillä sitä ei aleta haluamaan. Mutta kas, tässä ollaan. Lääkitystä rankemman kaavan kautta. Auttamista luonnonasioissa ja kaukana luomujutuista. Niin se vain elämä kuljettaa ja sitä ajautuu tilanteisiin missä ei kuvittele koskaan olevansa. Vieläkin tämä arveluttaa...että onko tämä kaikki sen arvoista. Kuinka kauan tätä jaksaa ja kuinka kauan me tätä yhdessä jaksamme. Minä ainakin tunnun murenevan joka lomapäivä enemmän ja enemmän. Pelottaakin ajatus tulevasta syksystä hoitoineen ja odotuksineen ja varmasti edessä olevine pettymyksineenkin.
Mutta siis, "kesätauko" on osaltamme ohi. Lilluminen haaleassa vedessä lakkaa ja on taas elettävä tätä todellisuutta jonka jo tahtoi unohtaa ja jonka jo ehkä alkoi hyväksyä, jollakin tajunnan tasolla. Että olemme kaksin ja pärjäämme näin. Meidän elämä onkin ihan hyvä näin, pelkästään me kaksi aikuista toisiamme rakastaen ja täydentäen. Tänään olin jopa ärtynyt siitä että nytkö tässä oikeasti on kohta joku kolmas tätä meidän arkeamme jakamassa. Että taasko suunnitelmat on laitettava uusiksi. Kun ensin halutaan ja sitten saadaan. Sitten se viedään pois ja taas päätetään haluta muttei saada. Tyydytään kohtaloon ja sitten alkaakin taas se uskon ja toivon vaihe, vaihe josta ei ole mitään takuita mutta johon on vain heittäydyttävä mukaan uskomaan ja toivomaan.
5.7.2012
Ajatusmaailman tuuletusta
Kaipa sitä on jollain tapaa itsekin "kesätauolla". Niin kuin tuntuu olevan moni muukin. Tauolla Yrittämisestä ja tästä asiasta huolehtimisesta. Vai tapahtuiko nyt vain sitten muutos asiaan suhtautumisessa...vai onko taas se kierron vaihe että toivo vielä elää. En ole halunnut murehtia kun tuntuu että surun sumuverho on päällä muutenkin. Ei oikein jaksa iloita eikä osaa olla edes ihmisten seurassa. Tuntee jotenkin itsensä niin ulkopuoliseksi. Kaikesta ja kaikkeen.
KP12 ja parin viikon päästä IVF-info. Eiköhän se siitä taas asia palaa agendalle ja setvittäväksi, mieliin pyörimään ja askarruttamaan. Siihen asti vietän tätä aikaa itseni kanssa ja olen murjottamatta enempää. Ja yhäkin toivon että edes vaikka ne yöunet alkaisivat normalisioitua, jos pää ja kroppa vielä eivät siihen kykenekään.
KP12 ja parin viikon päästä IVF-info. Eiköhän se siitä taas asia palaa agendalle ja setvittäväksi, mieliin pyörimään ja askarruttamaan. Siihen asti vietän tätä aikaa itseni kanssa ja olen murjottamatta enempää. Ja yhäkin toivon että edes vaikka ne yöunet alkaisivat normalisioitua, jos pää ja kroppa vielä eivät siihen kykenekään.
1.7.2012
Ai niin se ovulaation aika
Kiertopäivä jotain ehkä yhdeksän. Pitäisi alkaa toimia vaan elämä on jotenkin niin kiireistä ja ahdistavaakin samalla, ettei pätkääkään kiinnosta. Olen sen myös tässä oppinut jo kytättyjen kiertojen aikana että luontaiset halut ja himot on näihin aikoihin kun sitten ovulaatio on vasta silloin neljännentoista päivän aikoihin, jolloin ei pätkääkään kiinnosta tämä touhu. Tehtävä on vain suoritettava. Mistähän tämäkin johtuu? Kroppani koettaa kertoa jotain? En tiedä, kun en osaa tulkita. Tämä taitaisi sitten olla viimeinen tai toiseksi viimeinen luomuyritys ennen käynnistyviä IVF-kuvioita. Tähän asti tultiin vaikka aina alusta asti olin kumminkin sitä mieltä (ja siis toivoin) ettei tänne saakka tulla. Mutta meiltä ei kysytty. Tällaiset kortit jaeltiin ja niitä me tässä kesä nyt katsellaan ja odotellaan tulevaa ja syyskuun seutuja jolloin hoidon kai on määrä käynnistyä.
Hirveän kärttyinen olen. Ja kovin väsynyt. Kovin kovin väsynyt. Missä on se oma aika ja ajanhallinnan taito! Minä niin kaipaa kiirettömiä aamuja ja vapaita päiviä ilman sovittuja tekemisiä. Ja yksinoloa. Omia ajatuksiani ilman ulkoisia ärsykkeitä.
Eilen pitelin sylissäni noin kahden viikon ikäistä tosi pientä tyttöstä. Enkä oikein tiedä mikä tunnelma ja tunne oli. Tietynlaista haikeutta ja surua, onnea toisten puolesta ja huolta kun toinen oli vielä niin pieni. Ja samalla hieman huoli että osaisinko minä edes sellaista hoitaa ja hoivata. Mietin myös siinä hän sylissäni, että miltä tuntuisi kun oma olisi mahassa kasvamassa ja saisin hänet syliini ja paijattavaksi ja kasvatettavaksi. Elämä on jotenkin niin ristiriitaista juuri nyt. Pidän vapaudestani mutta se ei oikein tunnu vapaudelta kun olemme jumineet tähän ajanjaksoon joka ei vie eteen eikä taakse (no sinne kai ei kannata haikaillakaan). Jumi - elämässä - työssä - kaikessa. Tahtoisin vain olla ja miettiä ja juoda teetä rauhassa tuijottaen ikkunasta ulos. Ja voi kuinka tahtoisin nukkua edes yhden yön kunnolla. Siitä olisin erittäin kiitollinen.
Hirveän kärttyinen olen. Ja kovin väsynyt. Kovin kovin väsynyt. Missä on se oma aika ja ajanhallinnan taito! Minä niin kaipaa kiirettömiä aamuja ja vapaita päiviä ilman sovittuja tekemisiä. Ja yksinoloa. Omia ajatuksiani ilman ulkoisia ärsykkeitä.
Eilen pitelin sylissäni noin kahden viikon ikäistä tosi pientä tyttöstä. Enkä oikein tiedä mikä tunnelma ja tunne oli. Tietynlaista haikeutta ja surua, onnea toisten puolesta ja huolta kun toinen oli vielä niin pieni. Ja samalla hieman huoli että osaisinko minä edes sellaista hoitaa ja hoivata. Mietin myös siinä hän sylissäni, että miltä tuntuisi kun oma olisi mahassa kasvamassa ja saisin hänet syliini ja paijattavaksi ja kasvatettavaksi. Elämä on jotenkin niin ristiriitaista juuri nyt. Pidän vapaudestani mutta se ei oikein tunnu vapaudelta kun olemme jumineet tähän ajanjaksoon joka ei vie eteen eikä taakse (no sinne kai ei kannata haikaillakaan). Jumi - elämässä - työssä - kaikessa. Tahtoisin vain olla ja miettiä ja juoda teetä rauhassa tuijottaen ikkunasta ulos. Ja voi kuinka tahtoisin nukkua edes yhden yön kunnolla. Siitä olisin erittäin kiitollinen.
23.6.2012
KP1
Tässä taas.
Luulin olleeni puolitoista päivää myöhässä kunnes tsekkaus kalenterista paljasti että olin just ajoissa. Sen puolentoista päivän ajan ehdin jo ajatella vaikka mitä, ehdin jo takertua pienen pieniin toivon jyväsiin. Niihin oikein pienen pieniin jotka tuntuvat valuvan hukkaan kuukausi kuukaudelta.
Luulin olleeni puolitoista päivää myöhässä kunnes tsekkaus kalenterista paljasti että olin just ajoissa. Sen puolentoista päivän ajan ehdin jo ajatella vaikka mitä, ehdin jo takertua pienen pieniin toivon jyväsiin. Niihin oikein pienen pieniin jotka tuntuvat valuvan hukkaan kuukausi kuukaudelta.
20.6.2012
FYI
On minulla jo hieman parempi olo. Töissä oleminen (vaikka se onkin raskasta tavallaan) näyttää tietyllä tavalla myös auttavan. Pakko on puhella ihmisten kanssa ja pahin tuska laukeaa. Tai se painuu taka-alalle, joka kyllä kotiin tultua taas löytyy mutta ehkä tasaisempana kuin esim. aamulla.
Tämä on niin kummallista, pelottavaakin. Ilosta apatiaan ja tosi pohjamutiin. Pohjamudista taas ylämäkeen ja ihan vähässä ajassa. Jatkuvaa vuoristorataa ja minä en edes tykkää mistään härveleistä huvipuistoissa. Ihme kun on paha olo koko ajan!
Huomenna saan olla yksin. Jos vain siis osaan olla. Sekin vähän opetteluttaa. Mutta tsäänssit siihen olisi. Ehkä otan siitä kaiken irti ja fiilistelen täysillä ja annan ajatusten tulvia ja mennä poiskin. Varsinkin ne huonot ja apaattiset.
Jos nyt siis ketään kiinnostikaan kuulla. Kerroinpa ainakin itselle, näin "ääneen".
Tämä on niin kummallista, pelottavaakin. Ilosta apatiaan ja tosi pohjamutiin. Pohjamudista taas ylämäkeen ja ihan vähässä ajassa. Jatkuvaa vuoristorataa ja minä en edes tykkää mistään härveleistä huvipuistoissa. Ihme kun on paha olo koko ajan!
Huomenna saan olla yksin. Jos vain siis osaan olla. Sekin vähän opetteluttaa. Mutta tsäänssit siihen olisi. Ehkä otan siitä kaiken irti ja fiilistelen täysillä ja annan ajatusten tulvia ja mennä poiskin. Varsinkin ne huonot ja apaattiset.
Jos nyt siis ketään kiinnostikaan kuulla. Kerroinpa ainakin itselle, näin "ääneen".
Tässä taas...
Eilen piti jo kirjoittaa vaan en ehtinyt. Eilen KP 23 ja tuhrua. Pelkoa mutta toivoa vielä. Tänään KP24 ja kipua ja enemmän kuin tuhrua ja toivo taitaa taas olla mennyttä.
Ei paljon jaksa puhua tai sanoa mitään. En pysty. Tuntuu ettei ole sanottavaa. Selitteleminen ja asoiden läpikäyminen on suuri ponnistus. Haluaisin vain olla yksin ja tehdä asioita itselleni. Enkä jaksaisi teeskennellä olevani iloinen tulevasta juhannuksesta ja ihmisten kanssa olemisesta. Kun en sitä ole, iloinen. Vaan olen hemmetin surullinen ja mustamielinen. Ei ole aikaa itselle eikä suremiselle eikä millekään. Aina pitää olla jossain muualla missä haluaisi olla ja aina on kiire. Ja tämä asia on aina mielessä. Ystävien seurassa, perheen keskellä, töissä. Miksi, miksi emme onnistu. Miksi. Kuuliaisesti kaikkea ohjeistusta noudatetaan ja toimitaan kuten pitää, eikä silti onnistuta. Pelko alkavista hoidoista alkaa kasvaa suuremmaksi ja suuremmaksi.
Herkistelen ja olen herkkä. Herkkänahkainen, satutan itseni pienistä asioista ja luen rivien väleistä asioita joita ei siellä välttämättä ole. En kestä kilpailua enkä vertailuja. En viihdy työssäni enkä osaa tehdä asialle mitään. Halua vain mennä johonkin koloon ja murehtia. Edes hetken ajan. Onko se liikaa pyydetty. Kuinka paljon pitää jaksaa ja kuinka paljon pitää tehdä velvollisuuden tunteista. Onko aika jolloin teet asioita vain silloin kun itse parhaaksi näet ja tunnet ja koet. Milloin opin itsestäni sen verran että teen asioita siihen pisteeseen että jaksan enkä siten kuten nyt. Teen ja teen ja teen ja huomaan kotona etten jaksa. Tehdä enää mitään itselleni kun olen tehnyt asioita muille.
Eilen katsoimme ohjelmaa ruotsalaisista lapsettomista. Pitääkö meidänkin alkaa miettiä jotain dramaattisempia vaihtoehtoja lapselle (kohdunvuokrausta Intiasta) vai toteutuuko tämä meidän "projektimme" hoidoilla. Vai toteammeko vain että me kuuluumme juuri luetun "Ei kenenkään äiti" -kirjan kertomusten joukkoon, jossa on vain opeteltu elämään ilman lasta. Myönnetty itselle ettei tässä onnistuta ja on pystyttävä menemään eteenpäin ilman jälkeläisiä. Olisi pystyttävä repimään onni esim. sisarten lapsista ja keskityttävä itse johonkin muuhun. Vaikka niin viime viikolla jo ajattelin, että pystyisin varmaan tuohonkin kirjan luettuani mutta nyt sekin tuntuu vain tuomiolta. Ei vaihtoehdolta eikä tulevaisuudelta.
Voi tätä tunteiden vuoristorataa.
Mutta koska aina pitää olla positiivinenkin, niin onneksi sentään on KESÄ.
Ei paljon jaksa puhua tai sanoa mitään. En pysty. Tuntuu ettei ole sanottavaa. Selitteleminen ja asoiden läpikäyminen on suuri ponnistus. Haluaisin vain olla yksin ja tehdä asioita itselleni. Enkä jaksaisi teeskennellä olevani iloinen tulevasta juhannuksesta ja ihmisten kanssa olemisesta. Kun en sitä ole, iloinen. Vaan olen hemmetin surullinen ja mustamielinen. Ei ole aikaa itselle eikä suremiselle eikä millekään. Aina pitää olla jossain muualla missä haluaisi olla ja aina on kiire. Ja tämä asia on aina mielessä. Ystävien seurassa, perheen keskellä, töissä. Miksi, miksi emme onnistu. Miksi. Kuuliaisesti kaikkea ohjeistusta noudatetaan ja toimitaan kuten pitää, eikä silti onnistuta. Pelko alkavista hoidoista alkaa kasvaa suuremmaksi ja suuremmaksi.
Herkistelen ja olen herkkä. Herkkänahkainen, satutan itseni pienistä asioista ja luen rivien väleistä asioita joita ei siellä välttämättä ole. En kestä kilpailua enkä vertailuja. En viihdy työssäni enkä osaa tehdä asialle mitään. Halua vain mennä johonkin koloon ja murehtia. Edes hetken ajan. Onko se liikaa pyydetty. Kuinka paljon pitää jaksaa ja kuinka paljon pitää tehdä velvollisuuden tunteista. Onko aika jolloin teet asioita vain silloin kun itse parhaaksi näet ja tunnet ja koet. Milloin opin itsestäni sen verran että teen asioita siihen pisteeseen että jaksan enkä siten kuten nyt. Teen ja teen ja teen ja huomaan kotona etten jaksa. Tehdä enää mitään itselleni kun olen tehnyt asioita muille.
Eilen katsoimme ohjelmaa ruotsalaisista lapsettomista. Pitääkö meidänkin alkaa miettiä jotain dramaattisempia vaihtoehtoja lapselle (kohdunvuokrausta Intiasta) vai toteutuuko tämä meidän "projektimme" hoidoilla. Vai toteammeko vain että me kuuluumme juuri luetun "Ei kenenkään äiti" -kirjan kertomusten joukkoon, jossa on vain opeteltu elämään ilman lasta. Myönnetty itselle ettei tässä onnistuta ja on pystyttävä menemään eteenpäin ilman jälkeläisiä. Olisi pystyttävä repimään onni esim. sisarten lapsista ja keskityttävä itse johonkin muuhun. Vaikka niin viime viikolla jo ajattelin, että pystyisin varmaan tuohonkin kirjan luettuani mutta nyt sekin tuntuu vain tuomiolta. Ei vaihtoehdolta eikä tulevaisuudelta.
Voi tätä tunteiden vuoristorataa.
Mutta koska aina pitää olla positiivinenkin, niin onneksi sentään on KESÄ.
17.6.2012
Voi mitä draamaa (off topic-postaus)
Eilen oli erilaista. Ajatus oli tavata suvun kesken ja siinä samalla lähimpien kesken. Odotin jokseenkin paljon näkemiseltä mutta nyt minulla on paskista paskin fiilis. Näkeminen sinänsä latistui, odotukset tapaamisesta olivat erilaiset ja toiset olivat tulleet kaukaakin sitä varten. Mutta näiden läheisimpien tapaaminen se eniten satuttaakin. Kun tuntee jotenkin itsessään että elämä lipsuu pois omista käsistä. Asioita vain tapahtuu etkä mitään voi. Menetät läheisiä ihmisiä vaikka kuin yrität rimpuilla sitä menetystä vastaan. Ja sitten kärsit tätä pahaa oloa ja tuskaa. Halusin kertoa missä tilassa nyt tällä hetkellä olemme ja mitä meille kuuluuu. Sainkin sen kerrottua mutta itselle jäi jotenkin tunne että minä olin koko ajan äänessa "ongelmieni" kanssa (siinä missä nyt sain sanan sinne, sanan tänne sanottua kun sen seitsämän lasta rääkyy ja ravaa ympärillä). Mietinkin että seuraavaa kertaa ei tule, en tästä jaksa enää puhua ja toivoa saavani jotain myötätuntoa tai välittämisen tunnetta aikaiseksi. Jokainen meistä läheisistä näkyy kehittäneen "omat elämänsä" niin jotenkin tiiviiksi ympyräksi ettei siihen enää mahdu muita. Eniten surettaa se lähin sisko, jonka kanssa on aina ollut se läheisin yhteys. Mutta nyt tuntuu että saan vaan tiuskintaa ja ala-arvoisia kommentteja kun mistä vaan asioista puhutaan. Varsin jos ei olla kahden, tuntuu että mitä vaan sanon, niin se on aina väärin ja se lytätään kriittisesti ja alentavasti maan rakoon. Viesteihin ja puheluihin ei vastata eikä muutenkaan elämänmenosta enää kerrota (on tietysti omat elämänsä ja lapsiperheen arjet ja muut mutta tämä alkaa jo mennä henkkohtaiseksi jatkuvuudellaan). Pohdinta lähti siis siitä että pitikö tämän elämänvaiheen, tämän lapsettomuuden, vielä jotenkin muuttaa minua ihmisenäkin että ajaudun kauemmas ja kauemmas läheisistäni. En ole enää sama minä kuin olin pari vuotta, vuosikin, sitten. Että onko minun tarkoituskin muuttua kyyniseksi ja erakoituneeksi vai olenko menossa kohti sitä kuka minusta "aikuisena" pitääkin tulla ja ympäristö sitä vain ei osaa sulattaa. Äiti, siskot jne. Äiti varsinkin. Ei voinut asiasta hänkään kysyä, odotti vain hiljaa että ilmeisesti alan asiasta puhua mutten ala. Jos jotain haluaa tietää, niin kysykööt eikä odottaisi ja vahtaisi tekemisiä facebookista.
Ja että kun henkisesti on jotenkin ollut kepeämpää olla nyt viime viikko tai pari, niin oliko sekin vain itsensä huijaamista, että oikeasti sisukset onkin ihan rikki ja myllääntyneet. Me jotenkin kahdestaan olemme ihan oukei, miehen kanssa. Me tehdään ja harrastetaan ja mennään ja tullaan (varmaan luodaan sitä kiirettä ettei jouda liikaa enää miettimään) ja sitten kun olemme muiden seurassa, tätä tapahtuu. Pahoitan mieltäni mitä pienimmistä asioista ja koko seuraava päivä/päivät on ihan matalaliitoa ja surua kun mietin ja vatvon että missä vika, mikä kiikastaa ja miten tää tunne on taas täällä kun tapaan rakkaita ihmisiä. Vetäydynkö siis tyystin heistä erilleen ja en enää mene itseäni satuttamaan...vai mitä ihmettä. Voimia ei ole mihinkään tappeluun ja välien selvittelyyn, siskoni kanssa ei olla koskaan osattu puhua rakentavasti vaan se on joko tätä tai "huutamista".Tai toisen myöntymistä toisen tahtoon tai vaikenemista. Mutta nyt tuntuu etten jaksa kumpaakaan. Tuskin tämäkään "vaihe" vain tästä lapsettomuudesta johtuu, mutta nyt on vain jaksamaton enää tätä kestämään ja katsomaan. Kaksin on nyt parempi.
Ja että kun henkisesti on jotenkin ollut kepeämpää olla nyt viime viikko tai pari, niin oliko sekin vain itsensä huijaamista, että oikeasti sisukset onkin ihan rikki ja myllääntyneet. Me jotenkin kahdestaan olemme ihan oukei, miehen kanssa. Me tehdään ja harrastetaan ja mennään ja tullaan (varmaan luodaan sitä kiirettä ettei jouda liikaa enää miettimään) ja sitten kun olemme muiden seurassa, tätä tapahtuu. Pahoitan mieltäni mitä pienimmistä asioista ja koko seuraava päivä/päivät on ihan matalaliitoa ja surua kun mietin ja vatvon että missä vika, mikä kiikastaa ja miten tää tunne on taas täällä kun tapaan rakkaita ihmisiä. Vetäydynkö siis tyystin heistä erilleen ja en enää mene itseäni satuttamaan...vai mitä ihmettä. Voimia ei ole mihinkään tappeluun ja välien selvittelyyn, siskoni kanssa ei olla koskaan osattu puhua rakentavasti vaan se on joko tätä tai "huutamista".Tai toisen myöntymistä toisen tahtoon tai vaikenemista. Mutta nyt tuntuu etten jaksa kumpaakaan. Tuskin tämäkään "vaihe" vain tästä lapsettomuudesta johtuu, mutta nyt on vain jaksamaton enää tätä kestämään ja katsomaan. Kaksin on nyt parempi.
13.6.2012
Vuosipäivä
Se oli vuosi sitten kun tähän aikaan aamulla menin päivystykseen lähetteen kanssa. Se oli näitä aikoja kun ultrassa tarkastettiin ettei sydän lyö eikä muuta vaihtoehtoa ollut kuin tyhjennys.
Siitäpä alkoikin yksi elämäni henkisesti raskaimmista jaksoista. Jota vieläkin eletään, ei niin matalalentoisena mutta matalalla. Eikä lentämällä vaan eteenpäin raahautumalla. Mutta eteenpäin menemällä.
Eilen varasin ajan myös IVF-infoon. Johonkin suuntaan tässä siis edetään. Mutta tänään vielä varmasti mietitään vuoden takaisia tapahtumia ja sen seurauksia. Ja varmaankin myös muina päivinä.
Siitäpä alkoikin yksi elämäni henkisesti raskaimmista jaksoista. Jota vieläkin eletään, ei niin matalalentoisena mutta matalalla. Eikä lentämällä vaan eteenpäin raahautumalla. Mutta eteenpäin menemällä.
Eilen varasin ajan myös IVF-infoon. Johonkin suuntaan tässä siis edetään. Mutta tänään vielä varmasti mietitään vuoden takaisia tapahtumia ja sen seurauksia. Ja varmaankin myös muina päivinä.
4.6.2012
Itkua
Itkettää. Joka käänteessä. Itkettää Satu Taiveaho Inhimillisessä Tekijässä, itkettää Satu Taiveaho "Ei kenenkään äiti" -kirjassa. Itkettää lukea urheilijoista ja heidän hyvistä suorituksistaan, itkettää lukea elämän tarinoita sanomalehdestä. Itkettää katsella töissä lasten hoitolaitoksen pohjapiirustuksia. Itkettää vaan ja itkettää.
Ja vähän myös kyrsiikin. Tänään.
Tänään on tällainen päivä. (Tai on tätä kestänyt jo pidempäänkin).
Ja vähän myös kyrsiikin. Tänään.
Tänään on tällainen päivä. (Tai on tätä kestänyt jo pidempäänkin).
2.6.2012
Unimörköjä
KP6 ja vihloo. Kummallisesti. Munasarjoihin, erityisesti taas oikealle.
Ja niitä unia. Kahtena yönä olen jo seikkaillut sisarteni kanssa sellaiset seikkailut, että on ollut pakko herätä ja lakata uneksimasta kun niissä on alkanut tapahtua liikaa. Pahaakin. Unenlaatu on muutenkin taas huonontunut. Toivotaan ettei se romahda sinne viime syksyn tasolle josta sitten romahdusaika alkoihin. Herään aina ennen kellon soimista, alan pyöriä ja heräillä ja katson puhelinta ja totean, että onkin herätyksen aika kohta. Kun vielä olisi saanut nukkua hieman jos olisi osannut. Kaipaan hyviä yöunia. Kaipaan aikaa jolloin ei tarvitsisi herätä kellon pirinään. Saisi nukkua pitkään tai herätä ilman ärsykkeitä (eli vessahätää tai herätystä).
Huomasin tuossa että ovistestausaikahan on jo kohta käsillä eikä kaapissa yhtäkään testiä. Taasko sitä ollaan tässä kierronvaiheessa. Ugh.
Ja flunssa(ko) koettaa kaataa. Päähän koskee piiiiiiiitkästä aikaa. Sitä ei ole sattunut viimeisiin viikkoihin, jopa kuukausiin(?). Parempi siis mennä pötkölleen estääkseen pahemmat koskemiset.
Ja niitä unia. Kahtena yönä olen jo seikkaillut sisarteni kanssa sellaiset seikkailut, että on ollut pakko herätä ja lakata uneksimasta kun niissä on alkanut tapahtua liikaa. Pahaakin. Unenlaatu on muutenkin taas huonontunut. Toivotaan ettei se romahda sinne viime syksyn tasolle josta sitten romahdusaika alkoihin. Herään aina ennen kellon soimista, alan pyöriä ja heräillä ja katson puhelinta ja totean, että onkin herätyksen aika kohta. Kun vielä olisi saanut nukkua hieman jos olisi osannut. Kaipaan hyviä yöunia. Kaipaan aikaa jolloin ei tarvitsisi herätä kellon pirinään. Saisi nukkua pitkään tai herätä ilman ärsykkeitä (eli vessahätää tai herätystä).
Huomasin tuossa että ovistestausaikahan on jo kohta käsillä eikä kaapissa yhtäkään testiä. Taasko sitä ollaan tässä kierronvaiheessa. Ugh.
Ja flunssa(ko) koettaa kaataa. Päähän koskee piiiiiiiitkästä aikaa. Sitä ei ole sattunut viimeisiin viikkoihin, jopa kuukausiin(?). Parempi siis mennä pötkölleen estääkseen pahemmat koskemiset.
31.5.2012
Vapaapäivä
Eilen saimme molemmat irtioton tähän normiarkeen ja lapsettomuuteen ennen kaikkea. Tavoillemme poiketen otimme osa ihan erilaisiin aktiviteetteihin kuin normisti ja jopa melkein puoli päivää ajatusmaailma oli tyystin erilainen kun normaalisti. Ei mietteissä kiertopäivä 3 (jolloin olisi pitänyt kuuliaisesti lääkitys taas aloittaa, mutta en sitä tehnyt), ei mietteissä taas epäonnistuminen eikä adoptiokaan, jota myös aloin vaihtoehtoina tutkia. Ei mietteissä mikään noista. Tänäänkin varmaan eilisen jälkihuumassa vähän vähemmän.
Olinko siis saanut lähes vuorokauden "vapaapäivän" lapsettomuudesta! En täysin mutta ainakin osa-aikaisen sellaisen.
PS: Niin no joo. Olihan se asia mielessä (lapsettomuus). Just vasta muistin. Tänään piti tiedustella seurantaverikokeen tulokset kilpirauhasarvoista. Kai ne oli kohillaan, katsoo nyt mitä lääkäri tuumaa kunhan se ne tulokset näkee ja lausuu jonkinmoisen diagnoosin niiden pohjalta. Samassa puhelussa konkretisoitu myös IVF-aikataulu "joskus syksystä" viikolle 36. Asia alkaa olla siis konkretiaa ja edessä ja tapahtumassa. Jos nyt ei jotain ihmettä tapahdu ennen sitä. Mutta eipä tässä montaa kiertoa ole enää ennen sitä, eikä kyllä oikein uskoakaan luomuonnistumisiin. Niin jotta joo. No, puolikas vapaapäivä nyt sitten ainakin.
Olinko siis saanut lähes vuorokauden "vapaapäivän" lapsettomuudesta! En täysin mutta ainakin osa-aikaisen sellaisen.
PS: Niin no joo. Olihan se asia mielessä (lapsettomuus). Just vasta muistin. Tänään piti tiedustella seurantaverikokeen tulokset kilpirauhasarvoista. Kai ne oli kohillaan, katsoo nyt mitä lääkäri tuumaa kunhan se ne tulokset näkee ja lausuu jonkinmoisen diagnoosin niiden pohjalta. Samassa puhelussa konkretisoitu myös IVF-aikataulu "joskus syksystä" viikolle 36. Asia alkaa olla siis konkretiaa ja edessä ja tapahtumassa. Jos nyt ei jotain ihmettä tapahdu ennen sitä. Mutta eipä tässä montaa kiertoa ole enää ennen sitä, eikä kyllä oikein uskoakaan luomuonnistumisiin. Niin jotta joo. No, puolikas vapaapäivä nyt sitten ainakin.
28.5.2012
Pohdintapäivä
Paljon paljon mietteitä. Tänään illalla ja jatkossa mietittävänä. Jotenkin ajatus on nyt tällä hetkellä että tottakait hoitoja tehdään ja koetetaan. Kun ei siis ajatella enempää rahanmenoja, pistelyitä, hormooneja ja munarakkulahautomona olemisia. Eikä sitä mitä se kenties tekee nyt jo kireähkölle parisuhteelle. Tai kireille sen osapuolille, suhde sinänsä voi suht ookoo.
30% onnistumismahdollisuuksia raskautumisessa "lupailee" klinikka potilasohjeissaan jotka saatiin viime käynnillä. Ollaanko me sitten tuossa prosentuaalisessa osuudessa, sen tietää sitten. Vielä tätä pitää työstää, tätä haluamista jatkaa tahi olla jatkamatta. Tämä KP1 ajankohta on niin surullinen muistutus siitä epäonnistumisesta, ettei positivismia juuri jaksa viljellä eikä uskoa juurikaan mihinkään onnellisin loppuihin. Kivut ja vuoto muistuttaa niin siitä miten olet epäonnistuja. Olet nainen mutta et äiti. Olet yrittäjä muttet onnistuja.
Huomenna on uusi päivä ja lopummalla viikkoa mielikin kohenee. Pitää koettaa pitää itsensä kiireisenä jottei tätä liikaa tule mietittyä. Purkaa tarmonsa ja turhautumisensa vaikka tuohon urheiluun, jotta saisi taas itsensä peiliin katsomisesta hieman nautinnollisemman kokemuksen.
Jälleen kerran huomasin tänään tämän blogini voiman tai sen antaman voiman. Itsekseni en tässä asiassa olisi kovin pitkälle päässyt, olisin turhautunut ja tuskin olisin pystynyt kovinkaan hedelmällistä keskustelua miehen kanssa asiasta käymään kyseisessä mielentilassa. Mutta vuoropuhelu muiden kanssakärsijöiden kanssa avaa silmiä ja luo uusia näkökulmia ja ennenkaikkea - antaa tietoa! Miten tietämätön sitä onkaan. Minä olen edellämainitusta asiasta varsin kiitollinen jos en nyt muuten tänään oikein jaksa kiitollinen muuten ollakaan.
30% onnistumismahdollisuuksia raskautumisessa "lupailee" klinikka potilasohjeissaan jotka saatiin viime käynnillä. Ollaanko me sitten tuossa prosentuaalisessa osuudessa, sen tietää sitten. Vielä tätä pitää työstää, tätä haluamista jatkaa tahi olla jatkamatta. Tämä KP1 ajankohta on niin surullinen muistutus siitä epäonnistumisesta, ettei positivismia juuri jaksa viljellä eikä uskoa juurikaan mihinkään onnellisin loppuihin. Kivut ja vuoto muistuttaa niin siitä miten olet epäonnistuja. Olet nainen mutta et äiti. Olet yrittäjä muttet onnistuja.
Huomenna on uusi päivä ja lopummalla viikkoa mielikin kohenee. Pitää koettaa pitää itsensä kiireisenä jottei tätä liikaa tule mietittyä. Purkaa tarmonsa ja turhautumisensa vaikka tuohon urheiluun, jotta saisi taas itsensä peiliin katsomisesta hieman nautinnollisemman kokemuksen.
Jälleen kerran huomasin tänään tämän blogini voiman tai sen antaman voiman. Itsekseni en tässä asiassa olisi kovin pitkälle päässyt, olisin turhautunut ja tuskin olisin pystynyt kovinkaan hedelmällistä keskustelua miehen kanssa asiasta käymään kyseisessä mielentilassa. Mutta vuoropuhelu muiden kanssakärsijöiden kanssa avaa silmiä ja luo uusia näkökulmia ja ennenkaikkea - antaa tietoa! Miten tietämätön sitä onkaan. Minä olen edellämainitusta asiasta varsin kiitollinen jos en nyt muuten tänään oikein jaksa kiitollinen muuten ollakaan.
KP1
Se on täällä taas. Yllätti aamulla, muutaman päivän edellä. Mutta kivut kyllä tuli eikä muuten mitään ihmeellistä. Kuin että vain tympii ja vituttaa ja ahistaa. En todellakaan haluaisi olla ihmisten keskellä tänään. Kotona vaan laahustaisin säkkimäisissä vaatteissani ja murjottaisin. Siihen riittäisi innostusta tänään. Ei muuhun.
27.5.2012
No babies?
Turvotus. Alkavat menkkaoireet ja -ilmiöt. Jatkuva hermojen menetysuhka. Kivut siellä.
Ei tästä vain tule mitään Yrittämällä eikä "yrittämättäkään". Jälleenkö yksi kierto lähempänä Hoitoja, jotka alkavat pelottaa päivä päivältä enemmän.
Usko noihin hoitoihin on aika matalalla. Mitenkäköhän ne yleensä onnistuvat? Onnistuuko niissä kukaan kun tuntuu että tarinat mitä minä luen, ovat vain niitä kärsimysnäytelmiä ilman hiventäkään onnea ja onnistumisia. Olen tietty varmaan väärillä sivustoilla noiden onnellisten tarinoiden suhteen eikä halu yrittää niitä ainakaan tässä seuraillessa kasva. Olen jo muutaman kerran huomannut ajattelevani että josko niihin ei mennäkään. Entä mitäs sitten? Elämä ilman lapsia, adoptio, yrittämistä x ajan ja mitäs sitten.
Ei tästä vain tule mitään Yrittämällä eikä "yrittämättäkään". Jälleenkö yksi kierto lähempänä Hoitoja, jotka alkavat pelottaa päivä päivältä enemmän.
Usko noihin hoitoihin on aika matalalla. Mitenkäköhän ne yleensä onnistuvat? Onnistuuko niissä kukaan kun tuntuu että tarinat mitä minä luen, ovat vain niitä kärsimysnäytelmiä ilman hiventäkään onnea ja onnistumisia. Olen tietty varmaan väärillä sivustoilla noiden onnellisten tarinoiden suhteen eikä halu yrittää niitä ainakaan tässä seuraillessa kasva. Olen jo muutaman kerran huomannut ajattelevani että josko niihin ei mennäkään. Entä mitäs sitten? Elämä ilman lapsia, adoptio, yrittämistä x ajan ja mitäs sitten.
25.5.2012
Note to yourself
...seuraavan kerran kun katsot peilistä lihavaa itseäsi tai käyt vaa'alla ja huomaat sen näyttävän taas enemmän kiloja, muista että esim. tämän illan "iltapalapopcorneilla" voi olla jotain tekemistä asian kanssa.
Mutta myös lääkityksillä, elämäntilanteella, surulla, masentuneisuudella, epätoivolla ja ilottomuudella. Ja surusyömisen taidoilla. Tai jopa noilla kaikilla yhdessä.
Miksi sitä ei koskaan opi!
Mutta myös lääkityksillä, elämäntilanteella, surulla, masentuneisuudella, epätoivolla ja ilottomuudella. Ja surusyömisen taidoilla. Tai jopa noilla kaikilla yhdessä.
Miksi sitä ei koskaan opi!
Kirjastonkirja
Hain eilen kirjastosta kirjan. Kirjan nimeltä "Ei kenenkään äiti". Kävelin kirjastosta reippaana ulos, kirja kädessä ajatellen että jos joku tuttu tulee vastaan, en aio piilotella mikä minulla kädessä on vaan tulkoon asia julki. Oli jotenkin vapauttavaa kulkea tietynlainen merkki kädessään, merkki omasta tilastaan. Sitten illalla luin kirjasta kaksi ensimmäistä tarinaa. Ja olin vähemmän vapautunut. Eipä ollut enää hilpeää. Musertavia tarinoita jotka eivät siis ole tarinoita vaan totisinta totta. Ja jonkun elämää. Joka päivää ja arkea. Ja mikä pahinta, todennäköisimmin omaakin tulevaisuutta. Vaikka on kevät ja vaikken ajattele asiaa tänään enkä eilenkään, tulevaisuus ei näytä valoisalta. Vaan erittäin synkältä ja mustalta ja erittäin pelottavalta.
Niin että sellainen kirjaston kirja se.
Niin että sellainen kirjaston kirja se.
21.5.2012
Vertaistuen voima
Onneksi on tämä blogi. Ja kaikki muut täällä blogimaailmassa. En kyllä tiedä enää miten selviäisin pääni sisäisten seikkailujen kanssa ilman. Ilman vertaistukea ja ilman samoja tuntemuksia ja samaistumista.
Tänään viimeksi, läheisten vierailun jälkeen, tunsin etten minä heiltä mitään oikeaa ja konkreettista hyvän olon ja välittämisen tunnetta saa. Anoppi&appi kyseessä; mies tosin näytti silmiin nähden iloiselta vierailusta mutta itselle jäi niin tyhjä olo. Kun jotain odotti saavansa, muttei se sama ymmärtämyksen taso vain löydy. Pitäisi vaan kuulema hakeutua ihmisten ilmoille, ettei eristäydy tyystin. Ja tulla tuttuihin ympyröihin, tuttujen ihmisten keskelle, joissa sitten kumminkin on aina jotain jännitteitä ja pelkoja puheenaiheesta josta ei halua puhua kaikkien kuullen kahvipöydissä. Ja onhan siellä se viime kesän raskausuutisen kertominen eteenpäin, kun se nimenomaan pyydettiin olemaan kertomatta, kun pelättiin pahaa tapahtuvan. Ja kun sitten kävi niin kuin pelättiin. Ei ne selkään taputtelut enää oikein auta kun on jo sisältä alkanut pirstaloitua. Tunnen aika ajoin jonkinmoista iloa uloskin päin mutta sisällä on lähes vain surua ja alakuloa. Miehen kanssa on parasta, olla vaan kahden. Hänen kanssaan ei tarvitse teeskennellä eikä puhua jostain typerästä ruuanlaitosta ja keittiotaidoista yms. tyhjästä, kun olisi niin paljon syvällisempääkin keskusteltavaa. Eikä tarvitse kehua ja kilpailla saavutuksillaan vaan me vain ollaan me. Nuutuneet ja repaleiset. Mutta eipä sitä muut tiedä kun ei me jakseta tätä aina olla kertomassa ja jakamassa.
Itse otin asian puheeksi tänään, kun halusin sen asian esilletuomisen pois sydämeltä. Että se ei enää roiku pään yllä joka kerta kun nähdään. Vaan että he tietäisivät ettei me vaan jakseta. Ja että mikä meitä vaivaa, kun näyttää että vaivaa vaan eivät toimiinnu asiasta kyselemäänkään. Ja että mitä me käydään nyt läpi ja mitä tulevaisuudessa ehkä tulossa on (hoidot). Omat rakkaat läheiset ovat mieluummin puhumatta ja kyselemättä. Eipä tuollaisesta tietenkään ole mitenkään helpoin alkaa puhumaankaan. Enkä minä oikein tiedä mitä minä haluan läheisiltä-jotain joka konkreettisesti auttaisi. En tiedä.
Onneksi on ihmisiä jotka tätä läpikäyvät ja jotka raskaita tarinoitaan jaksavat täällä jakaa. Tai onneksi ja onneksi, liekkö tuo nyt ihan oikea ilmaisu. Mutta kiitos siis kanssakärsijät, ilman Teitä olisin hukassa.
<3
PS: ja kun sen aika tulee, että minun tarvitsee alkaa ymmärtämään mitä on PAS ja muutenkin IVF, sitten se vertaistuki vasta palkitseekin. Kun minen ymmärrä noista YHTÄÄN MITÄÄN. Lyhyet kaavat ja pitkät kaavat ja ties mitkä....
Tänään viimeksi, läheisten vierailun jälkeen, tunsin etten minä heiltä mitään oikeaa ja konkreettista hyvän olon ja välittämisen tunnetta saa. Anoppi&appi kyseessä; mies tosin näytti silmiin nähden iloiselta vierailusta mutta itselle jäi niin tyhjä olo. Kun jotain odotti saavansa, muttei se sama ymmärtämyksen taso vain löydy. Pitäisi vaan kuulema hakeutua ihmisten ilmoille, ettei eristäydy tyystin. Ja tulla tuttuihin ympyröihin, tuttujen ihmisten keskelle, joissa sitten kumminkin on aina jotain jännitteitä ja pelkoja puheenaiheesta josta ei halua puhua kaikkien kuullen kahvipöydissä. Ja onhan siellä se viime kesän raskausuutisen kertominen eteenpäin, kun se nimenomaan pyydettiin olemaan kertomatta, kun pelättiin pahaa tapahtuvan. Ja kun sitten kävi niin kuin pelättiin. Ei ne selkään taputtelut enää oikein auta kun on jo sisältä alkanut pirstaloitua. Tunnen aika ajoin jonkinmoista iloa uloskin päin mutta sisällä on lähes vain surua ja alakuloa. Miehen kanssa on parasta, olla vaan kahden. Hänen kanssaan ei tarvitse teeskennellä eikä puhua jostain typerästä ruuanlaitosta ja keittiotaidoista yms. tyhjästä, kun olisi niin paljon syvällisempääkin keskusteltavaa. Eikä tarvitse kehua ja kilpailla saavutuksillaan vaan me vain ollaan me. Nuutuneet ja repaleiset. Mutta eipä sitä muut tiedä kun ei me jakseta tätä aina olla kertomassa ja jakamassa.
Itse otin asian puheeksi tänään, kun halusin sen asian esilletuomisen pois sydämeltä. Että se ei enää roiku pään yllä joka kerta kun nähdään. Vaan että he tietäisivät ettei me vaan jakseta. Ja että mikä meitä vaivaa, kun näyttää että vaivaa vaan eivät toimiinnu asiasta kyselemäänkään. Ja että mitä me käydään nyt läpi ja mitä tulevaisuudessa ehkä tulossa on (hoidot). Omat rakkaat läheiset ovat mieluummin puhumatta ja kyselemättä. Eipä tuollaisesta tietenkään ole mitenkään helpoin alkaa puhumaankaan. Enkä minä oikein tiedä mitä minä haluan läheisiltä-jotain joka konkreettisesti auttaisi. En tiedä.
Onneksi on ihmisiä jotka tätä läpikäyvät ja jotka raskaita tarinoitaan jaksavat täällä jakaa. Tai onneksi ja onneksi, liekkö tuo nyt ihan oikea ilmaisu. Mutta kiitos siis kanssakärsijät, ilman Teitä olisin hukassa.
<3
PS: ja kun sen aika tulee, että minun tarvitsee alkaa ymmärtämään mitä on PAS ja muutenkin IVF, sitten se vertaistuki vasta palkitseekin. Kun minen ymmärrä noista YHTÄÄN MITÄÄN. Lyhyet kaavat ja pitkät kaavat ja ties mitkä....
19.5.2012
Lisää ärinää ja ikävä muisto
Niin ja kun nyt aloitettu tämä avautuminen, niin sekin mua oikeesti ärsyttää kun vaan lihoo. Liikkuu jo omassa mittakaavassakin ihan hulluna ja syö vähemmin/paremmin kuin aiemmin ja silti paino nousee. Lihas painaa enemmän kuin läski, I know, mutta silti. Voiko miten turhauttavaa olla ettei mitään tuloksia tule urheilusta ja syömisen tarkkailusta. Toki yläkroppa on kiinteytynyt ja lihastakin on tullut mutta tuo mahanseutu. Paino vaan nousee. Raivostuttaa.
Ja sekin raivostuttaa että tekisi oikeasti mieli huutaa ääneen ja avautua vaikka facebookissakin, saada ihmiset ymmärtämään mitä tämä tilanne elämässä on. Räyhätä ja selittää. Mutta, tuskin ne ymmärtäisivät. Tulisi vain kommentteja että voivoi, ikävää teille. Tai että elämähän on toisaalta teilläkin aika hyvin. Ja että jos ei välillä ottaisi päähän, niin ei voisi tunnistaa olevansa onnellinen. Tuo olisi koskettavaa mutta kun ei tämä nyt ole mitään perusketutusta, vaan pysyvä olotila joka odottaa sitä ratkeamistaan ja ei tämä taida poistua ennen kuin se on saavutettu. Tuntuu pahalta.
EDIT: Ja syvissä vesissä velloessa muistin vielä että noin viikko sitten oli vuosipäivä sille 7+1 viikolle, jolloin viime vuoden yritys päättyi. Uskoimme siis tähänkin aikaan viime vuonna olevamme onnellisesti tulossa vanhemmiksi mutta valheessahan siinä elettiin. Että eipä parantanut päivän fiiliksiä tuokaan muisto ei.
Ja sekin raivostuttaa että tekisi oikeasti mieli huutaa ääneen ja avautua vaikka facebookissakin, saada ihmiset ymmärtämään mitä tämä tilanne elämässä on. Räyhätä ja selittää. Mutta, tuskin ne ymmärtäisivät. Tulisi vain kommentteja että voivoi, ikävää teille. Tai että elämähän on toisaalta teilläkin aika hyvin. Ja että jos ei välillä ottaisi päähän, niin ei voisi tunnistaa olevansa onnellinen. Tuo olisi koskettavaa mutta kun ei tämä nyt ole mitään perusketutusta, vaan pysyvä olotila joka odottaa sitä ratkeamistaan ja ei tämä taida poistua ennen kuin se on saavutettu. Tuntuu pahalta.
EDIT: Ja syvissä vesissä velloessa muistin vielä että noin viikko sitten oli vuosipäivä sille 7+1 viikolle, jolloin viime vuoden yritys päättyi. Uskoimme siis tähänkin aikaan viime vuonna olevamme onnellisesti tulossa vanhemmiksi mutta valheessahan siinä elettiin. Että eipä parantanut päivän fiiliksiä tuokaan muisto ei.
18.5.2012
PRKL
Alko ottamaan päähän ihan pirusti. Olen ollut jotenkin räjähdysherkkä tänään muutenkin mutta viimeinen niitti oli lukea eräästä blogista kuinka heidän tulevat hoidot oli sössitty jotenkin aikataulutushässäköillä ja viivyttämällä ja lässyttämällä. Aarrgh. Jumankekka. Kun pariskunta päättää siihenkin hemmetin rumbaan alkaa, niin se ei tule helpolla. Se ei tule helpolla sekään itsensä muuntaminen munarakkulakoneeksi ja hautomisalustaksi. Ja sitten tuollaista...että ei meille nyt sovi kun otamme vain tietyn määrän hoidokkeja tietylle ajalle ja sinä et nyt siihen pääse. Ja sitten toiset lässyttäjät jossain toisessa yhteydesssä surffatessani hönkivät etteivät aio tehdä lapsia kun kengän kokokin kasvaa kaiken muun lisäksi! Anna mun kaikki kestää. Huutaisin ihan perkeleesti jos se jotain helvetti auttaisi. Mä heitän kohta hanskat tiskiin, pitäkää tunkkinne.
Ja sekin mua ärsyttää ettei voi vastata puhelimeen, tai ei voi vastata viesteihin ja muihin kuulumiskyselykontakteihin. Ihmiset mikä hemmetti teitä vaivaa! Oma elämänne siis varmaan, ymmärrän että muutakin tapahtuu kuin vain minä mutta KAMOON! Eikö se olisi jo kohteliastakin, vastata.
Ja sekin mua ärsyttää ettei voi vastata puhelimeen, tai ei voi vastata viesteihin ja muihin kuulumiskyselykontakteihin. Ihmiset mikä hemmetti teitä vaivaa! Oma elämänne siis varmaan, ymmärrän että muutakin tapahtuu kuin vain minä mutta KAMOON! Eikö se olisi jo kohteliastakin, vastata.
17.5.2012
Laastarin tarpeessa
Niin, se ovis varmaan oli ja meni. Testaukset meni niin sanotusti vituiks, eka testi reissunpäällä onnistui ookoo vaan seuraava näytti jotain erroria seuraavana aamuna ja mulla ei ollut ohjeita mukana. Tein samaan syssyyn vielä toisen testin joka ei näyttänyt mitään. Clearbluen digitestit siis. Ja niitä oli vain ne kolme jäljellä. Päätin etten enempää tähän kiertoon osta ja ne meni siis noin. Kovasti ei ole odotuksia onnistumisesta siis tällä rundilla (vaikka kumminkinhan sitä odottaa ja kovasti).
Seksielämä on...no on se olemassa muttei se voi kovin hyvin. Spontaania halua esiintyy hyvin harvoin ja muut kerrat onkin niitä ajastettuja akteja. Ystävät hyvät, jotka joskus sanoitte ääneen kadehtivanne seksin määrääni, voin kertoa että tämä tilanne ei ole kadehdittava. Ei himoja ei haluja. Pakollinen kuvio vain alta pois. Olemme muutenkin etääntyneet toisistamme. Johtuneeko se sitten tuosta edellä mainitusta vai muusta, mutta se on jotenkin huolestuttavaakin. Ei ole mitään konkreettista syytä, molemmat vain ovat jotenkin niin tympiintyneitä kaikkeen että omissa oloissa oleminen näyttää vetävän puoleensa. Ja sellainen iloinen kanssakäyminenkin puuttuu. Napunapu ja valivali ja en mä jaksa sua kuunnella -olotila on vähän nostanut päätään. En HALUA sitä, en.
Voi kesä ja aurinko, paranna haavat ja tee meistä ehjempiä.
Seksielämä on...no on se olemassa muttei se voi kovin hyvin. Spontaania halua esiintyy hyvin harvoin ja muut kerrat onkin niitä ajastettuja akteja. Ystävät hyvät, jotka joskus sanoitte ääneen kadehtivanne seksin määrääni, voin kertoa että tämä tilanne ei ole kadehdittava. Ei himoja ei haluja. Pakollinen kuvio vain alta pois. Olemme muutenkin etääntyneet toisistamme. Johtuneeko se sitten tuosta edellä mainitusta vai muusta, mutta se on jotenkin huolestuttavaakin. Ei ole mitään konkreettista syytä, molemmat vain ovat jotenkin niin tympiintyneitä kaikkeen että omissa oloissa oleminen näyttää vetävän puoleensa. Ja sellainen iloinen kanssakäyminenkin puuttuu. Napunapu ja valivali ja en mä jaksa sua kuunnella -olotila on vähän nostanut päätään. En HALUA sitä, en.
Voi kesä ja aurinko, paranna haavat ja tee meistä ehjempiä.
13.5.2012
Äitienpäivä.
Äitienpäivä. Paljon lapsia, sylissä ja vieressä ja lähellä ja kaukana. Erään äidin ja hänen lapsensa jälleennäkeminen vuosien jälkeen, sen pienen sylittely joka on lähes saman ikäinen kuin meidän pienen piti olla.
Niistä oli tämä pakomatka tehty. Ainiin ja jutut synnytyksistä ja lapsenlapsista ja lapsista ja vierestä kuullut kesälomasuunnittelut lasten ehdoilla. Ja se että ympärillä pyörii rakkaita ihmisiä joilta vaan ei sitä oikeanlaista tukea saa. Eikä kysymyksiä voinnista ja jaksamisesta. Kaiketi tämä on niin "vaikea" asia edes ottaa puheeksi, saatikka sitten osoittaa jotenkin tukea. En syytä vaan totean tajuten sen nyt paremmin kuin koskaan ennen, ettei tätä voi tietää miltä tämä tuntuu jos et itse sitä koe. PISTE.
Hermot oli mennä kun oli jo väsy ja oli koko päivän kuunnellut muiden lasten väninää ja huutamista ja katsellut juoksemista ja riehumista ja tottelemattomuutta ja sisarusten keskinäistä rankutusta. Olisin vain niin halunnut jo kotiin, kesken juhlien. Kaipa tämänkin kaltaiset hermot kasvavat sietämään paremmin ärsytystä kun olisi se oma joka siihen kasvattaisi.
Ja lapsettomien lauantaikin jäi juhlimatta. Ei, silloin sanailtiin puolison kanssa alkoholista ja tupakasta ja niiden käytöstä, väsyneenä ja illan pikkutunneilla. Silloin kun muut yleensä juhlissa pitävät hauskaa, silloin jolloin minä olen ihan ulkona tunnelmasta ja totean itselleni etten taida osata enää pitää hauskaa. Totean myös että miten paljon tämä kaikki (jo nyt) on minua muuttanut. Ja miten minusta tulee (taasko?) takakireä ja kontrollifriikki tyrannihallitsija.
Mutta myös toivoa (ei omalle kohdalle) siitä että vaikka asiat ovat vuosikymmenet olleet huonostikin, ne vaan voivat kääntyä päälaelleenkin, hyvään suuntaan. On saatu myös energiaa rakkaista ja saatu vietyä ajatuksia muualle, lasten ansiosta ja rakkaiden ihmisten. Mutta myös ovulaatiotikutusta epäonnistunein testein ja apaattisin mielialoin kun eriävät mielipiteet eivät ainakaan vie lähemmäksi, fyysisesti. Sitä on jotenkin rikki.
Jaa-a, olisiko tästä lääkkeeksi!
Olen katsonut dokkarin joskus brittiläisistä vastaavista naisista, joka silloin lähinnä nauratti. Nyt tämä on jo täällä Suomessakin eikä muutenkaan naurata enää.
Niistä oli tämä pakomatka tehty. Ainiin ja jutut synnytyksistä ja lapsenlapsista ja lapsista ja vierestä kuullut kesälomasuunnittelut lasten ehdoilla. Ja se että ympärillä pyörii rakkaita ihmisiä joilta vaan ei sitä oikeanlaista tukea saa. Eikä kysymyksiä voinnista ja jaksamisesta. Kaiketi tämä on niin "vaikea" asia edes ottaa puheeksi, saatikka sitten osoittaa jotenkin tukea. En syytä vaan totean tajuten sen nyt paremmin kuin koskaan ennen, ettei tätä voi tietää miltä tämä tuntuu jos et itse sitä koe. PISTE.
Hermot oli mennä kun oli jo väsy ja oli koko päivän kuunnellut muiden lasten väninää ja huutamista ja katsellut juoksemista ja riehumista ja tottelemattomuutta ja sisarusten keskinäistä rankutusta. Olisin vain niin halunnut jo kotiin, kesken juhlien. Kaipa tämänkin kaltaiset hermot kasvavat sietämään paremmin ärsytystä kun olisi se oma joka siihen kasvattaisi.
Ja lapsettomien lauantaikin jäi juhlimatta. Ei, silloin sanailtiin puolison kanssa alkoholista ja tupakasta ja niiden käytöstä, väsyneenä ja illan pikkutunneilla. Silloin kun muut yleensä juhlissa pitävät hauskaa, silloin jolloin minä olen ihan ulkona tunnelmasta ja totean itselleni etten taida osata enää pitää hauskaa. Totean myös että miten paljon tämä kaikki (jo nyt) on minua muuttanut. Ja miten minusta tulee (taasko?) takakireä ja kontrollifriikki tyrannihallitsija.
Mutta myös toivoa (ei omalle kohdalle) siitä että vaikka asiat ovat vuosikymmenet olleet huonostikin, ne vaan voivat kääntyä päälaelleenkin, hyvään suuntaan. On saatu myös energiaa rakkaista ja saatu vietyä ajatuksia muualle, lasten ansiosta ja rakkaiden ihmisten. Mutta myös ovulaatiotikutusta epäonnistunein testein ja apaattisin mielialoin kun eriävät mielipiteet eivät ainakaan vie lähemmäksi, fyysisesti. Sitä on jotenkin rikki.
Jaa-a, olisiko tästä lääkkeeksi!
Olen katsonut dokkarin joskus brittiläisistä vastaavista naisista, joka silloin lähinnä nauratti. Nyt tämä on jo täällä Suomessakin eikä muutenkaan naurata enää.
10.5.2012
Karkumatka
Viikonlopuksi matkaamme karkuun lähestyvää ovulaatiota (matkan tarkoitus on tosin aivan muu mutta tietenkin "ne päivät" sattuu juuri matkan ajaksi). Äsken juuri totesimme molemmat, että melkeinpä parhaat ajat olemme toistemme ulottumattomissa. Joskin toivo tähän kiertoon ei ole vielä menetetty, palattuamme on vielä aikaa. Kaiketi. Mutta luulen että molemmat ovat tästä lomasta vähän huojentuneitakin. Vähäksi aikaa irti Yrittämisen arjesta ja se että kerrankin saa tämän ovulaatioajan olla myös laskematta ja laskelmoimatta. Ainakin osittain.
Jotenkin tämä vanhemmuus ja lisääntyminen ajatuksena tuntuu karkaavan vain kauemmas ja kauemmas. Mitä me tässä yritetään, mikä on se "palkinto" mitä tässä jahdataan. Pitää ihan muistuttaa aina itseään kun tähän Yrittämiseen jotenkin niin uppoutuu ettei tahdo muistaa että mitä tässä oikeasti Yritetään aikaansaada ja minkä takia minua/meitä hoidetaan. Ja mikä se tulevaisuus sitten olisi, jos Yritys onnistuisikin. Tuolle ajatustielle ei tosin uskalla lähteä, sen aika on sitten ajatella, jos me sinne siirrymme (onnistujiksi siis). Vanhemmiksi. Hoitaen tai luomusti. Adoptio voi osaltamme olla jo ohimennyttä, huomioon ottaen minun ikäni. En kyllä säännöksiä ole niin tarkkaan tutkinut että voisin tuon allekirjoittaa vielä, mutta hunch asiasta on. Ja asiasta jo muutenkin se ettei se ole mikään tahtotila ja ehdottomuus, luulen ettei meistä sitten tule vanhempia jos adoptio on se ainoa vaihtoehto. Koska se on prosessina pitkä ja todella kivulias, koko elämäsi selität muille ihmisille, suurennuslasitarkkailussa olet ja odotat. Ei se käy niinkuin angelina jolieilla käy. Käsi pystyyn ja ilmottaudun vapaaehtoiseksi äidiksi ja tsup, paketti on sinulle lähetty (tuskin ihan noin helposti käy sielläkään mutta tuskin viisiä vuosia jonottaakaan tarvitsee).
Tänään kuulin taas uuden raskausuutisen. Lähipiiriin tulee perheeseen toinen. Asia ei oikeastaan tuntunut missään. Iloinen olen heidän puolestaan. Toisaalta samalla ajattelen että niin se siunaa toisia toisella lapsella jo kun meille (ja muillekin lapsettomille) se ensimmäinenkään ei osu kohdalle. Mutta ei mitään raivoa eikä katkeruutta, ei mustasukkaisuutta ja surua. Ei oikeastaan mitään. Kai tämä turtavaihe sitten vieläkin on päällä ja se oikeasti turruttaa. Tältä (lapsettomuusosilta) osin. Muuten olen mielestäni ihan ookoo ja pirteäkin jopa. Suojelumekanismikuorenko siis kasvatin kuorekseni että selviän. Tuon turtakuoren. Jos se auttaa, niin olkoon se haarniskani nyt tällä hetkellä.
(Kroppahuomio tältä viikolta: jos on munasarjoihin vihlonut niin on myös turvottanut. Ja pierettänyt (näyttää rumalta kirjoitettuna joskin on varsin rumaa ja ei niin yhtään naisellista koettunakin). Aivan kamalasti ja koko ajan. Istumatyössä on vitsit vähissä. Maha, endo ja mitkä kaikki muut tähän vaikuttavatkaan mutta kohta en enää tiedä mitä syön tai mitä teen, ettei tuosta tarvitsisi kärsiä. Tympii ihan pirusti jo koko asia kun se on vaivannut jo vuosikaudet)
Jotenkin tämä vanhemmuus ja lisääntyminen ajatuksena tuntuu karkaavan vain kauemmas ja kauemmas. Mitä me tässä yritetään, mikä on se "palkinto" mitä tässä jahdataan. Pitää ihan muistuttaa aina itseään kun tähän Yrittämiseen jotenkin niin uppoutuu ettei tahdo muistaa että mitä tässä oikeasti Yritetään aikaansaada ja minkä takia minua/meitä hoidetaan. Ja mikä se tulevaisuus sitten olisi, jos Yritys onnistuisikin. Tuolle ajatustielle ei tosin uskalla lähteä, sen aika on sitten ajatella, jos me sinne siirrymme (onnistujiksi siis). Vanhemmiksi. Hoitaen tai luomusti. Adoptio voi osaltamme olla jo ohimennyttä, huomioon ottaen minun ikäni. En kyllä säännöksiä ole niin tarkkaan tutkinut että voisin tuon allekirjoittaa vielä, mutta hunch asiasta on. Ja asiasta jo muutenkin se ettei se ole mikään tahtotila ja ehdottomuus, luulen ettei meistä sitten tule vanhempia jos adoptio on se ainoa vaihtoehto. Koska se on prosessina pitkä ja todella kivulias, koko elämäsi selität muille ihmisille, suurennuslasitarkkailussa olet ja odotat. Ei se käy niinkuin angelina jolieilla käy. Käsi pystyyn ja ilmottaudun vapaaehtoiseksi äidiksi ja tsup, paketti on sinulle lähetty (tuskin ihan noin helposti käy sielläkään mutta tuskin viisiä vuosia jonottaakaan tarvitsee).
Tänään kuulin taas uuden raskausuutisen. Lähipiiriin tulee perheeseen toinen. Asia ei oikeastaan tuntunut missään. Iloinen olen heidän puolestaan. Toisaalta samalla ajattelen että niin se siunaa toisia toisella lapsella jo kun meille (ja muillekin lapsettomille) se ensimmäinenkään ei osu kohdalle. Mutta ei mitään raivoa eikä katkeruutta, ei mustasukkaisuutta ja surua. Ei oikeastaan mitään. Kai tämä turtavaihe sitten vieläkin on päällä ja se oikeasti turruttaa. Tältä (lapsettomuusosilta) osin. Muuten olen mielestäni ihan ookoo ja pirteäkin jopa. Suojelumekanismikuorenko siis kasvatin kuorekseni että selviän. Tuon turtakuoren. Jos se auttaa, niin olkoon se haarniskani nyt tällä hetkellä.
(Kroppahuomio tältä viikolta: jos on munasarjoihin vihlonut niin on myös turvottanut. Ja pierettänyt (näyttää rumalta kirjoitettuna joskin on varsin rumaa ja ei niin yhtään naisellista koettunakin). Aivan kamalasti ja koko ajan. Istumatyössä on vitsit vähissä. Maha, endo ja mitkä kaikki muut tähän vaikuttavatkaan mutta kohta en enää tiedä mitä syön tai mitä teen, ettei tuosta tarvitsisi kärsiä. Tympii ihan pirusti jo koko asia kun se on vaivannut jo vuosikaudet)
9.5.2012
Kipuja.
Munasarjoihin vihloo. Ilman lääkkeitäkin. Mitä siellä nyt oikein tapahtuu? KP8 menossa eli lähestyykö ovulaatio vai mitä tämä nyt on. Mutta kun vihlomista on ollut jo pidempään (tässä kohtaa alkaa taas toivoa ihmeraskautta, tiedetääntiedetään, ei pitäisi mutta ajatukset aina sinne karkaavat).
Voisin jo niin mielelläni vaihtaa projektia. Tätä on nyt epäonnistuneesti koettu jo minun mittapuulla kauan, olisi aika uudelle aikakaudelle. Tilataan yksi sellainen siis kiitos!
Voisin jo niin mielelläni vaihtaa projektia. Tätä on nyt epäonnistuneesti koettu jo minun mittapuulla kauan, olisi aika uudelle aikakaudelle. Tilataan yksi sellainen siis kiitos!
8.5.2012
Arki
Arki alkoi taas. Töihin palattu. Kuristaa, kun tietää että ennen pitkää on taas siinä samassa jumiutuneessa olotilassa - kaipa sitä oravanpyöräksikin voisi vaikka nyt kutsua. Oli niin leppoisaa olla kotona viikkoja, ajatellen ja keskittyen vain hiljaisuuteen ja itseensä. Mutta nyt on taas kellonajat joita pitää noudattaa ja istua tunkkaisessa ja kuumassa toimistossa staattisesti paikallaan koko päivä. Ei ole aikaa omille ajatuksille enää missään välissä. Aina kun saa jostain ideasta/ajatuksesta kiinni, tulee jokin joka sysää sen sivuun ja sitten se unohtuu. Mutta paljon olen miettinyt mitä elämältäni haluaisin ja mitä haluaisin tehdä, elääkseni. Tiedän tuonkin ajatushyrrän pysähtyvän kunhan taas muutama viikko mennään tätä arkea eteenpäin. Tyytymättömyys kaikkeen säilyy ja on, mutten osaa nähdä mitä haluan tehdä sitä tukahduttaakseni.
Olen päivät pähkäillyt että tilaanko lisää Clearbluen digiovistestejä. Ne toimivat jotenkin niin kätevästi ja varman oloisesti viimeksi että olivat kyllä hintansa väärti. Mutta kun nyt ei noita lääkkeitä tullut otettua eikä testattua raskauttakaan, niin jotenkin tietenkin on taas vain sellainen olo, että entäs jos vaikka olisikin jostain ihmeen syystä raskaana (hullua, mutta tällaista toivotaan toivotaan elämää tämä nyt näyttää olevan). Menkoista huolimatta. Joskin nekin ovat muuttuneet siten että hyvä kun päivän sitä vuotoa tulee, ja sitten vähän rääppeitä muutaman päivän ajan. Hedelmällisyys siis alkanee kadota, vanhuus/vaihdevuodet lähentyä. Niin, asia siis mistä aloin puhua oli ne ovistestit. Taidan nyt kumminkin päätyä että käytän nuo kolme jäljellä olevaa (nekin reissun päällä, tosi kiva taas kantaa kaikki maailman pissikupit/testit mukana) ja jos niillä happy face saadaan, niin hyvä, mutta jos ei, niin olkoot hyvä sitten sekin. Tämä turta olo vain nyt jotenkin ei mene pois. Tai ehkä se on vain suojamekanismi tämän asian suhteen. En haluaisi ajatella koko asiaa kun siitä koko ajan vain pahaa mieltä ja masentavia ajatuksia tulee. Joten olen sysännyt sitä pois mielestä ja ajatuksista - ajattelematta.
Eli ovisaika ollaan sitten reissussa, jolloin ei päästäne paljon hyödyntämään sitä eli tämä kierto menenee ihan hukkaan. Ottaa päähän kun ei haluaisi kumminkaan tätä aikaa tuhlata. IVF-hoitojen aika vain lähenee tappavalla tahdillaan...minä kun niin toivoisin että raskaus alkaisi ennen sitä.
Aika sekavaahan tuo teksti näyttää olevan jo nyt, kahden arkipäivän jälkeen. Vai liene ollut sellaista aina. Ei säily ajatus kirkkaana ja mieli poukkoilee ajatuksesta toiseen. Varmaan tosi jännittävää lukea näitä minun tarinoitani, eihän näissä ole mitään päätä eikä häntää. Sensuuriin en ryhdy eli mitä on kirjoitettu, se pysyy kirjoitettuna. Vaikka kuin sekavaa olisikin. Koettakaa pysyä perässä :)
Olen päivät pähkäillyt että tilaanko lisää Clearbluen digiovistestejä. Ne toimivat jotenkin niin kätevästi ja varman oloisesti viimeksi että olivat kyllä hintansa väärti. Mutta kun nyt ei noita lääkkeitä tullut otettua eikä testattua raskauttakaan, niin jotenkin tietenkin on taas vain sellainen olo, että entäs jos vaikka olisikin jostain ihmeen syystä raskaana (hullua, mutta tällaista toivotaan toivotaan elämää tämä nyt näyttää olevan). Menkoista huolimatta. Joskin nekin ovat muuttuneet siten että hyvä kun päivän sitä vuotoa tulee, ja sitten vähän rääppeitä muutaman päivän ajan. Hedelmällisyys siis alkanee kadota, vanhuus/vaihdevuodet lähentyä. Niin, asia siis mistä aloin puhua oli ne ovistestit. Taidan nyt kumminkin päätyä että käytän nuo kolme jäljellä olevaa (nekin reissun päällä, tosi kiva taas kantaa kaikki maailman pissikupit/testit mukana) ja jos niillä happy face saadaan, niin hyvä, mutta jos ei, niin olkoot hyvä sitten sekin. Tämä turta olo vain nyt jotenkin ei mene pois. Tai ehkä se on vain suojamekanismi tämän asian suhteen. En haluaisi ajatella koko asiaa kun siitä koko ajan vain pahaa mieltä ja masentavia ajatuksia tulee. Joten olen sysännyt sitä pois mielestä ja ajatuksista - ajattelematta.
Eli ovisaika ollaan sitten reissussa, jolloin ei päästäne paljon hyödyntämään sitä eli tämä kierto menenee ihan hukkaan. Ottaa päähän kun ei haluaisi kumminkaan tätä aikaa tuhlata. IVF-hoitojen aika vain lähenee tappavalla tahdillaan...minä kun niin toivoisin että raskaus alkaisi ennen sitä.
Aika sekavaahan tuo teksti näyttää olevan jo nyt, kahden arkipäivän jälkeen. Vai liene ollut sellaista aina. Ei säily ajatus kirkkaana ja mieli poukkoilee ajatuksesta toiseen. Varmaan tosi jännittävää lukea näitä minun tarinoitani, eihän näissä ole mitään päätä eikä häntää. Sensuuriin en ryhdy eli mitä on kirjoitettu, se pysyy kirjoitettuna. Vaikka kuin sekavaa olisikin. Koettakaa pysyä perässä :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)