Viimeinen check up

Viimeinen ultra käyty ennen punktiota. Odotettua kasvua ei vielä ollutkaan tapahtunut ja päätös oli jatkaa pistelyä vielä viikonlopun yli ja punktio siirretty keskiviikolle. Endometriooma estää kasvua kaiketi toisella puolella ja siksi kait sitten vielä pistellään ja toivotaan kasvun jatkuvan.

Olin taas aamupäivän verenluovuttajana tutkimuksiin ja kävin siinä välillä viereisessä huoneessa ultrattavana. Se syömättömyyskö (paasto ennen verikokeita) ja yksinolo klinikalla lie ahdistanut jotenkin niin paljon että oli tooooosi suuri pettymys kuulla ettei ne rakkulat olleet kehittyneet juurikaan tuolla endon takia (toisella puolella siis). Itkeskelin yksikseni vessassa alakuloissani. Kovin tuo muutenkin vei alamaihin. Rahanmeno apteekkiin (lisäannos Puregonia vielä), tieto että tämä endometrioosi nyt OIKEASTI on vahingollinen (kun on aina ajatellut että no ei se nyt oikeesti tee mitään hallaa ja ei ainakaan minulle, olenhan ollut raskaana jo kahdesti hetkisen) ja vaikeuttaa muutenkin elämää kuin vain kipujen muodossa.

Ehkä en ollutkaan vielä valmis siirtymään tästä vaiheesta eteenpäin, koska pahalta se tuntui ja tuntuu edelleen tajuta että homma ei vaan toimi kuten pitäisi (eikä kyllä auta yhtään kuunnella tätä Poetsien Cradled in Lovea tässä taustalla). Siis siirtymään olemaan lapseton. Niinkuin virallisesti. Nyt on kumminkin edes hitunen toivoa kun on vielä kategoriassa Yrittäjä, siis lapsentekokategoriassa. Että ehkä tässä salaa toivoo ja odottaa silti että tämä hoito toimisi kohdallamme, koska yhteisesti olemme siis päätymässä siihen että tämä on se kerta mitä tätä yritetään ja toista kertaa ei tule. Tälle yrityskerralle on ladattu sittenkin siis paljon odotuksia vaikkei niitä mukamas pitänyt ollakaan. Piti vain odottaa ja katsoa mitä tuleman pitää mutta tottahan tuota näkyy toivovan että tämä nyt onnistuisi. Ja sitten toisaalta käyn koko ajan päänsisäistä keskustelua itseni kanssa että mikä onni, etten ole vanhempi/äiti. Ei tarvitse taistella teinien kanssa eikä kasvattaa lasta ja ottaa vastuuta hänen tulevaisuudestaan ja siitä millainen se hänen kohdallaan tulisi kenties olemaan.

Kamala väittelyshow menossa päässä. Tämä kaunis aurinkoinen päivä ei nyt jaksa valaista sisälleni asti. Väsymys ja pettymys.

Selontekoa

Maanantaina ultrassa 4 köllykkää molemmilla puolilla, kasvuvaiheessa siis. Samaa lääkitysannosta jatkettiin. Mutta mikä mysteerisintä, prolaktiiniarvot olivat jälleen normit! Erittäin outoa eikä lääkäri tähän nyt sitten osannut sanoa yhtään mitään.

Olen piikitellyt ja ollut munahautomona. Vielä ei kauhean tukala olo ole mutta selvästi jotain tuolla tapahtuu. Vihloo ja tuntuu täyteläiseltä, jos nyt niin voi ilmaista. Huomenna taas verikoepäivä ja tsekkausultra eli huomenna tietänee irrotuspiikin ajankohdan varmemmin. Lääkäri puhui että punktio olisi maanantaina tai tiistaina eli h-hetki lähestyy.

Olen elänyt jotenkin "viimeistä päivää" meiningillä. Pitää nyt urkata ja harrastaa kun ei sitten tiedä että pystyykö milloin seuraavan kerran ja jos tulee tukalakin olo vaikka. Mutta vielä ainakaan ei ole mitään valitettavaa joten vähän meinaa pelkokin hiipiä että toivottavasti olen osannut lääkitä Synarelalla ja Puregonilla itseäni oikein...että tämä nyt onnistuisi. Puregonista tulikin mieleeni että ampulli tyhjenee tänään ja jos huomisen ultran tuomiona on vielä jatkaa piikitystä (mikä nyt varmaankin tapahtuu) täytyy meidän käydä ostamassa VIELÄ yksi Puregon-annos ja päivän piikitysten takia! Argh :(

Huomista odotellessa. 12 tunnin paasto taas ennen aamuverikokeita joten ei niin mukavaa aikaa tiedossa. Pitänee tankata pitkin päivää :)

EDIT; niin ja juhlittiinhan me hääpäivääkin tuossa välissä. Aika erilaiset tunnelmat kuin viime vuonna tai saatikka silloin hääpäivänä. Silloin jaksoi vielä uskoa tulevaan ja olo oli niin iloisen odottava ja rakkauden täyttämä. Eli virallisesti tätä yritystäkin on nyt sitten kaksi vuotta takana kun heti häiden jälkeen tämä projekti alkoi.

Tilannekatsaus

Tänään seurantaultraan. Sekä kuulemaan lisää prolaktiinitasoista.

Olotilat on melko neutraalit. Ei odotuksia eikä ajatuksiakaan paljolti. Viikonlopun juhlat lasten keskellä meni mainiosti, ei mitään kateuden pistoja eikä pahoja tuntemuksia. Mielessä vain että toisilla noita lapsia on ja meillä ei kenties koskaan - sen suuremmin sitä surematta. Ehkä tämä tosiaankin on se "tie", joka on minulle valittu. Että olen täti, kummi tai jotain muuta jollekin muiden lapsille. Vai enkä uskalla toivoa enää, koska olen näppini tässä jo polttanut. Vai olenko luovuttaja. En tiedä.

Muutama ikäväkin kommentti tuli ja känniääliö setäkin mahaa koskettaen totesi että no jokos se teillä täällä kasvaa...se oli jotenkin vähän liian tungettelevaa. Ukki sanoi ensimmäisenä kun puheltiin, että eikös se olisi teidänkin jo aika näitä pieniä tänne juhliin juoksentelemaan saattaa. Totesin vain että eikös näitä täällä jo aika monta ole ja ettei se asia aina ole meidän itsemme päätettävissä. Yli kasikymppiselle ei siinä tilanteessa ole mitään järkeä alkaa tilannetta selvittelemään. Enkä alkaisi sitä muutenkaan selvitellä, tämä on oma tilanne, oma päätös, oma elämä, oma kroppa. Muut osasivat ihmetellä hiljaa sivulta, meille mitään sen kummemmin sanomatta. Tai no, se samainen känniääliö-setä oli Miehellekin sanonut että milloinkas te, vai vieläkö vain harjoittelette. Just joo. Harjoitteluahan se kaipaakin. Eihän me osata.
Kaikkemme olemme omasta mielestämme tällä saralla tehneet. Nyt tämä asia on muiden (lääketieteen) käsissä. Jäämme siis odottamaan mitä tuleman pitää.

Piikki siellä, piikki täällä

Iiks. Olen onnistunut jo kahdesti pistämään itse itseäni. ITSE. ITSEÄNI. Melkoista. Ja onnistunut vielä siinä. Aika haparoivaa ohjeista lukemista se vielä on, mutta teen sen itse. Mies tosin tsemppaa vierestä. Jännityksellä odotan viikonlopun häähiminöiden pistoajankohtia/pistopaikkoja. Mitenkähän ne onnistutaan suht salassa tekemään ja suht puhtaassa paikassa.

Olen ollut huomaavinani jo tänään parempaa mieltä, matalalennon vaihtumista ehkä tasaiseen ylösnousuun syvän syvästä kuopasta. Tai ehkä vielä vaihtelua olotiloissa on vielä paljon mutta hämmästyin itsekin tänään miten moni asia ei ollutkaan enää niin pahaa kuin esim. eilen. Ehkä piikit vaikuttavat jo, ehkä tämä on vain pään sisällä tapahtuvaa. En tiedä.

Piikittelyt siis jatkuvat. Huomisesta lähtien hieman pienemmällä annoksella aina sitten sinne maanantain ultraan asti. Jolloin on muuten ne prolaktiinituloksetkin sitten selvillä. Selvinnee myös se tarviteeko sitäkin varten jotain lääkitystä vai mitä tässä tapahtuu seuraavaksi.

Prolaktiineja ja Puregoneja.

Päivä vietetty klinikalla. Osallistuin vapaaehtoisena tutkimuksiin estrogeenitasoista yms IVF-hoitojen aikana, joka siis tarkoittaa "verenluovutusta" noin 5 tunnin ajan, tunnin välein (olikohan 240 ml). Tein sen jo kerran ja tänään toisen. Ja vielä kerta edessä. Tänään myös siis seurantaultra, jossa todettiin Synarelan toimineen halutusti.

Viime kerran verikokeista selvisi että sokerit ja rasvat on ja oli kunnossa mutta prolaktiini on huimahkosti koholla (saan siis tuosta tutkimuksesta käyttöön itselleni nuo verikokeiden arvot ja tulokset ja lääkärin niitä vielä kai analysoimaan kun olisin vain muistanut tänään kysyä). Maantaina kun on taas seurantaultra, selviää sitten tämän hetken prolaktiinitasot, mutta lääkäri totesi ultrattuaan että toivottavasti tämä ei nyt sotke koko hoitoa. Minun järkytysilmeeni lie sitten saanut sanomaan että tämä hoito nyt viedään läpi kun on kerta aloitettukin.

Alkaa nyt tuntua että tämä meidän perheen lisääntyminen on niin pahassa vastatuulessa että tuleneko tästä yhtään mitään. Aiheuttiko tuo prolaktiini jo itsessään ongelmia raskautua ja nyt se tekee sitä yhä vai oliko se vain hetkellinen piikki (jos sellaista onkaan). Googlaamalla selvittelin oireita ja mitä se tarkoittaa. Ei ole mitään maidon eritystä rinnoista ollut, mutta muut oireet natsaa.

Ja sitten se kynän lataaminen vielä. Ja pistosten aloittaminen tänään. Laukku on täynnä lappuja ja lippuja ja muistettavaa. Ja neuloja sun muuta. Voi kuin muistaisin kaiken vielä illalla.

KP2

KP2 tänään. Tulihan ne sieltä. Kun tarpeeksi odotti.

Mielialat on up&down. Yläilmoja ja heti kohta päälle ihan kympillä alalaaksoja. Hermot menee ja miesraukka saa kuulla kunniansa koko ajan. Inhoan itseäni kun olen tällainen justiina, mutta en osaa olla nyt muutakaan. Tympii.

Odottaa, odottaa...

Virallisesti ei vielä mitään KP1-aktiviteettia, muuta kuin kipua. Viime yönäkin heräsin kesken parhaan uniajan särkyyn. Piti käydä purkilla ja jatkaa taas niin kamalia unia (siis painajaisia). Oireet menkoista on, mutta mitään (juurikaan) ei vuoda. Mysteeristä mutta ilmeisesti ihan normaaliakin eli ei tässä mitään raskaushaaveita kannata kovin korkealla nostattaa. Ensi viikollahan on sitten se ensimmäinen ultra ja pistokset alkavat.

Jos en vielä tajunnut että tämä nyt tapahtuu niin varmaankin sen tajuan sitten viimeistään silloin. Apteekissa, kun tililtä vilahtaa rahat, jotka piti olla ruokaan ja muuhun (kuten tuleviin siskoni häihin valmistautumisiin). Tai viimeistään sitten siellä klinikalla kun saan pistosopetusta. Ensin kumminkin kärvistelen aamupäivän verenimijöiden kourissa kun lupauduin sellaiseen kokeeseen IVF-hoitojen ajaksi. Olen siis aivan uskomattoman huono säästämään ja hemmetin hyvä tuhlaamaan. Ei tämä ole kenenkään vika ettei rahaa ole jemmasa, paitsi tietenkin itsensä. Näin sitä on oppinut elämään ja täten kai sitä elääkin kun ei ole vielä muutakaan oivaltanut.

Ja mitä Matalapaineeseen tulee, varmaankin se Synarelakin osaltaan vaikuttaa ja muutenkin tämä ajankohta (KP1:n aika) ja se että kaikki on nyt niin sekaisin. Hormoonit. Ja muutenkin elämä. Voimat loppuu eikä osaa muuta kuin olla apaattinen. Ei tosin koko aikaa mutta aika paljon. Eilen oli ehkä vähään aikaan kamalin päivä. Yhteen jos toiseen suuntaan piti olla sanomassa mielipidettä ja vastauksia aionko osallistua siihen ja tähän ja miten meinasit sitten parin viikon päästä sen ja sen tehdä. MINÄ EN TIEDÄ! Minä en osaa enkä oikein uskalla suunnitella elämääni nyt yhtään. Tiedän ultrapäivät ja tiedän että niiden jälkeen tulee punktio ja kenties sekin alkionsiirto. Muuta en tiedä mutta ihmiset ympärillä eivät ymmärrä (mistäpä he voisivatkaan) ettei nyt vain voi tehdä suunnitelmia. Ei lähelle eikä kauas. Nyt vain oikeasti eletään tätä päivää ja muutamaa päivää eteenpäin. En minä tiedä miten pistokset elämääni vaikuttavat, miten punktio ja miten ennen kaikkea se alkionsiirto. Uskallanko liikkua kotoa vähään aikaan mihinkään etten vain vaaranna sitä kovalla vaivalla ja rahalla sinne saatua alkiota (jos sen sinne saa). Voinko vielä urheilla ja liikkua vai joudunko pakkolepoon. EN TIEDÄ.

Onneksi tänään oli parempi päivä. Palasin lomalta takaisin töihin ja se yllättikin positiivisesti. Panikoin sitäkin jo etukäteen kun viime vuonna töihin palaaminen aiheutti sen että oli pakko hakea apua, henkisesti siis. Keskenmeno oli käsittelemättä ja kaikki kaatui niskaan ja se jotenkin konkretisoitui siihen töihin palaamiseen. Mutta onneksi tänään olikin helpompaa. Jospa se kantaisi eikä alkaisikaan kuristaa. Koska nyt tämä raha-asia kuristaa ja pahasti. Niin ja jos olen tuhlaavainen niin olen myös raha-asiastressaaja. HUOH - mikä dilemma :)

Matalapainetta

Monta päivää on taas mennyt syvissä vesissä. Viikonloppukin lähes puhumattomana. Jostain nyt niin pieneltä näyttävästä asiasta möksähdin Miehelle ja aina eilisiltaan asti sitä jatkui. Miten raskasta muttei sille olotilalleen oikein voinut mitään. Ei vaan JAKSANUT. Puhua eikä tsempata, iloita eikä hymytä.

Eilisiltana sitten kun tultiin kotiin, tajusin pihaan tullessamme että oih, tämä on meidän oma koti ja tuo mies tuossa vierellä on minun oma rakas mieheni. Tätä minä haluan. Kun olin siis jo noiden muutaman päivän aikana alkanut miettiä pitääkö minun vain jatkaa omaa elämääni itsekseni ja kulkea omiksi valitsemiani polkujani omilla säännöilläni jne. Syvät ja tummat ovat nämä vedet mitä nyt taivalletaan, pitäisi vaan jaksaa aina jostain löytää se voima nostaa itsensä pois sieltä ja jatkaa eteenpäin. Vaikka kuinka tuntuu että on siirtynyt seuraavaan vaiheeseen tässä lapsettomuudessa, niin emmehän me onnettomat näe edes miten paljon tämä asia meihin vaikuttaa ja on jo vaikuttanut. Emme käy vieraissa eikä meillä käy ketään. Emme liiku missään, olemme kaksin. Ja mitä kaikkea muuta. Ja siltikin, vaikka on (mukamas) siirtynyt eteenpäin, ei tämä silti helpoksi tätä tee. Ehkä vähän valosuttaa, muttei tee yhtään helpommaksi. Erehdyin niin tuossa luulemaan jo aiemmin.

Mutta ehkä sitten loppusyksystä, alkutalvesta, joulun aikaan- ehkä sitten voi sanoa että yksi vaihe on kuljettu nyt läpi ja voimme alkaa elää elämäämme ja lopettaa tämän jatkuvan jossittelu että jos se lapsi meille tulee, niin sitten teemme näin ja noin. Tai jos se lapsi ei meille tule, niin sitten tapahtuu se ja tämä. Minä ainakin odotan jotain uutta elämässä. Opiskelua, uutta työtä, uutta asuinpaikkakuntaa - jotain. Elämänmuutosta. Tarpeeksi on tullut nyt kivistä tietä kuljettua, haluan sileän asfaltin alleni. Ja paljon valoisia polkuja ja tyyntä purjehtimista.

KP27. Pari aiempaa kiertoa on mennyt KP25 tahdissa. Joten onko tämä nyt merkki vain siitä että Synarela jotenkin viivästyttää kiertoa, onko tämä normaalia vaihtelua johon lapseton takertuu kuin viimeiseen oljenkorteen vai mitä. En edes uskalla ajatella saatika sanoa ääneen että olisiko tämä jotain muuta. Jatkan siis itseni piinaamista.


Niin- ja miten mukava on että täällä käy ihmisiä lukemassa ei niin positiviisia juttujani :) Ja mikä mukavinta, kommentoimassa myös! Tuntuu kuin minulla olisi monta uutta kaveria, kaveria jotka ymmärtävät mistä puhun eivätkä vain nyökyttele ja jaa-aattele kun puhut tästä elämäntilanteestasi. Siitä olen erittäin POSITIIVINEN ja onnellinen <3

Unohdin!

Heräsin aamulla painajaisiin -TAAS!
Ja kun sitten unenpöpperössä raahauduin vessaan, iski tajuntaan etten muistanut ottaa Synarelaa illalla! Voi hemmetinhemmetti.
Soitin klinikalle ja hoitaja oli sitä mieltä ettei se ole katastrofaalista jos yhden sumutteen tässä vaiheessa hoitoja unohtaa (siis kun ei pistellä vielä). Mutta silti jäi ikävä epäilys mieleen, että entäs jos nyt sitten jokin menee pieleen, niin onko se syy sitten tässä. Huoh, täytyy laittaa muistutukset ja muistilaput joka puolelle että muistaa!

Asian konkretisoituminen

Eilen oli hoitojen alkamisesta puhe appivanhempien kanssa. Sitä edellisenä päivänä kerroin pomolle, että poissaoloja on hoidoista johtuen luvassa. Paria päivää aiemmin oli puhetta asiasta jopa äidinkin kanssa.

Tietyllä tapaa haluaisi tämän asian pitää itsellään ja omana tietonaan mutta on taas tuntunut luontevalta myös kertoa nyt kun näitä toimenpiteitä ja lääkityksiä on luvassa. Ehkä "ärsyttävintä" on tässä nyt se että muillakin on ajankohta tiedossa milloin voi alkaa kysellä ja odottaa tietoa hoidon onnistumisesta/epäonnistumisesta, sen ajan kun haluisin olla vain kahdestaan. Ilman että kukaan tietäisi missä mennään. Onnistuttiinko vai epäonnistuuttinko. Ei paineita onnistumisesta eikä selkään taputtelijoita ja "kyllä se siitä, ei vain pidä stressata ja ajatella" -sanojista. Ja kaikista vähiten haluaisin jakaa sitä positiivista tietoa vielä ainakaan ensimmäisiin kuukausiin. Mutta siis, Synarelan niiskuttelun myötä tämä on myös nyt sitten julkista tietoa jo aika monen ihmisen osalta. Itse olen tietoista "unohtamista" koettanut tehdä tässä kesän aikana, siirtyä eteenpäin elämässä ja voivotteluelämänvaiheesta seuraavaan vaiheeseen - mikä se sitten onkin. Tietyllä tapaa koko raskaus alkaa vaikuttaa ihan utopistiselta. Toivoa ei halua turhia eikä jaksakaan, odottelee vain ajan kulumista ja asioiden eteenpäin menemistä.

Ehkä se siitä.

Ah mikä maanantai-aamu

Tänään ei ole paljon postattavaa. Iloista ainakaan.
Aamulla matkalla kuntoilemaan ajoin keltaisilla valoilla läpi liikennevalojen ja taustalla kyttäävä pollariyksikkö oli sitä mieltä että valot olivat punaiset ja lätkäisi mukaan 200€ sakot.
Oi tätä juuri tarvitsimmekin tähän - apteekki vie lähiaikoina kaikki rahat ja jos ei se, niin siskotytön tulevat häät sitten hoitaa sen (mekko-ostokset, hiukset, meikit jne). Tosin nyt varmaan joutuu jostain jäämään paitsi ja lääkkeistähän ei tässä vaiheessa enää "säästää". Synarelaa on mennyt nyt toista päivää eli hoitotiellä ollaan.

Eipä mulla muuta, kun että ottaa päähän ja kovasti.

Positivismia.

Siinäpä on allekirjoittaneelle haastetta. Jaksan ehkä tsempata muita olemaan positiivinen mutten itse ole kovinkaan hyvä siinä. Mutta tähän projektiin liittyminen toivottavasti auttaa siinä.

Tänään pitää mennä apteekkiin ja ostaa Synarelaa sunnuntaina alkavaa sumuttelua varten. Tuntemukset ovat hieman sekavat, toisaalta eteenpäinhän tämä asia vie mutta toisaalta olisin niin mielelläni tämän elämänvaiheen jättänyt elämättä. Ja nyt kun on jotekin jo hyväksymässä sitä tosiasiaa, että emme ehkä koskaan lisäänny, tämä tuntuu jotenkin niin ristiriitaiselta. Lähteä tähän mukaan, tunkea itseensä hormooneja ja kärsiä niiden vaikutuksesta ja päästää kontrolli oman kroppansa hallitsemisesta pois käsistään. Näin on nyt vain tehtävä ja tämä tie on kuljettava että pääsee jollain asteella elämässään eteenpäin.

Tänään positiivista oli että vaikka olen todella väsähtänyt reissaamisesta ja juoksemisesta ja huonosti nukkumisesta, en menettänyt hermojani rakkaan harrastukseni parissa vaikka epäonnistumisiakin tuli. Eli positivismia päivään - accomplished tänään :)