Vuosi.

Pitkään olen ollut täältä nurkilta poissa. Olen työntänyt nämä asiat jonnekin toooodella kauas takaraivoon. Elänyt itsekästä aikuisen ihmisen elämää. Harrastanut ja tehnyt mitä huvittaa.
Uppoutunut työhöni ja samalla kehittänyt siitä kamalan stressivyyhden itselleni. Kun uppouduin liikaa (sen olen tässä prosessi oppinut itsestäni, että olen siis tyyppi ihmisenä, joka joko tekee täysillä tai ei tee ollenkaan). Koettanut parantaa itseäni fyysisesti kun henkinen parannus on se vaikeampi laji. Koettanut jäsennellä ajatuksia ja etsiä syitä tapahtumille, joita elämä on eteen tuonut.
Miettinyt että pitikö tämän tapahtua minulle, jotta alan kasvaa ihmisenä. Alkaisin olla se joka minun kuuluukin olla, eikä se jota ympäristö ja universumi minun odottaa olevan. Ja jota minun on luultu olevan.

"Everything happens for a reason" - olen sitä miettinyt mutta en voi sitä allekirjoittaa. Tyystin. Joltain osin kyllä. Se on tappavan kova lausahdus kun koet surua ja menetystä. Mutta ehkä se jossain mittakaavassa on tottakin. Ehkä siis minä tarvitsin tällaisen tien jotta voin mennä eteenpäin. Enkä vain ikääntyä ja levitä atomeiksi löytämättä sitä omaa polkuani. Ehkä tarvitsin oikein kunnon wake up callin että havahduin ja tajusin olevani menossa väärään suuntaan. Ehkä minun tarvitsi alkaa tämä itseni löytämisprosessi, että pystyisin edes olemaan vanhempana lapselle. Jos sellaiseksi joskus vielä päädyn/päädytään.

Opettelen uusia elämäntapoja, luen Tunne Lukkosi -kirjoja ja koetan tehdä vaikka mitä, taas sata lasissa -menttaliteetilla. Mutta tämä tuntuu, että antakaa tätä lisää minulle, tämä tuntuu oikealta tieltä. Enemmän oikealta kuin se että menisimme klinikalle ja aloittaisimme lapsettomuushoitokeskustelut uudestaan.

Olemme toisaalta tyytyväisiä tähän. Toisaalta tällaiset päivät kuten tänään, ISÄNPÄIVÄ, saa taas herkistymään ja miettimään asioita loppuelämänkin kannalta. Neljäskymmenes syntymäpäiväkin on vuoden päästä, sekin mietityttää. Ja valtavan moni muukin asia.

Tällaista minulle nyt. Jos jotakuta vielä kiinnostaa tietää :)

Itsekäs

Kamala väsymys. Huonot ajatukset. Tulin tänne maailmaan pakoon normimaailmaa ja paljon täällä on tapahtunut sitten viime notkumisen. Paljon. Raskauksiakin. Ja moni on jättämässä tämän virtuaalisen "elämän". Itselläkin tämä on ollut sivujuonteena jo aika kauan. Toivoa ei kai uskalla, yrittää ei halua (juuri nyt), on liian kiireinen ja väsynyt miettimäänkään koko asiaa. Paripsykologikäynnit ovat oikeastaan ainoita aikoja jolloin tätä aihepiiriä tulee edes sivuttua, kunnolla. Muuten se on muutama lause viikossa (ehkä), ilmaan heitetty ajatus jolle ei tehdä mitään. Joka ei ratkea, ei selviä, ei mene eteenpäin. Tieto siitä että pakkasessa on alkioita, jotka on tehty meistä...se on jotenkin tuskainenkin tieto. Voiko oikeasti olla niin itsekäs että jättää ne käyttämättä. Voiko? Vai onko se itsekkyyttä vai vain itsesuojelua. Onko sekään toisaalta väärin jos elän nyt elämääni, keskityn itseeni ja teen juuri niitä juttuja mitä itse haluan. Tai mitä me haluamme.

Kukaan ei painosta. Paitsi minä itse ja omat ajatukseni. Kamalan vieras on ajatus että olisikin yhtäkkiä raskaana ja tulossa äidiksi. Mutta on myös kamalan suuri suunnaton surumöykky sekin ajatus ettei me koskaan oltaisi vanhempia. Vai onko se, vai onko se vain ettei jossain onnistunut eikä sitä saanut, niin ei vain voi myöntää epäonnistuneensa. Ja onko tässä nyt vain myönnettävä ja annettava periksi. Saako tässä kohdin antaa periksi. Ja siirtyä seuraavaan vaiheeseen.

Elän ja hengitän mutta pinnallisesti. Suoritan ja teen töitä aivan liian paljon ollakseni täysin järjissäni edes tekemään minkäänlaisia päätöksiä loppuelämästäni. Olisi niin helpottavaa jos "joku" tai jokin tämän asian puolestamme ratkaisisi. Ehkä tarvitsen irtioton pois oravanpyörästä ja aikaa itselleni, että ajatuksetkin alkaisivat kirkastumaan. Haluaisin vain urheilla ja puuhailla omia rakkaita juttujani. Matkustella ja harrastaa. Mutta onnistun noistakin haalimaan itselleni osittaisen huonon omantunnon, että mietipä kun aikaa taas tässä vaan kuluu "hukkaan" kun vain itsekkäästi toteutat itseäsi.

Sitäpä jään taas miettimään.

Epäilys

Giving up is just too permanent.
Hyvin sanottu Impatietn Female

Sitä on mietitty, sitä on harkittu. Sitä on pyöritelty mielessä. Mutta se on vielä niin lopullista, ettei sitä voi vielä tietää/päättää. Miksi tarvitsisikaan, joku kysyisi. En tiedä...jotta pääsisi eteenpäin elämässä? En tiedä.

Kevät

Mahdotonta! sanoi epäilys.
Vaarallista! sanoi pelko.
Turhaa! sanoi järki.
Yritä kuitenkin, kuiskasi sydän.

Tällaisen kommentin sain ja tätä olen miettinyt viime aikoina. Samalla kun mietin olevani mihinkään kuulumaton, väsynyt ja tietämätön. Kykenemätön päättämään tulevaisuudesta. Kykenemätön silti täysillä nauttimaan tästä "tauosta" vai miksi tätä välitilaa elämässä nyt kutsuisikaan. Hetken olin suhteellisen huoleton, sitten yksi jos toinen ongelma alkoi pulpahdella taas pintaan ja mieleen.
Mielessä pelko ryhtyä taas tuntemattomaan. Kaikki langat ovat poissa käsistä. Pelkoa siitä että entäs jos tämä onnistuukin tai jos tämä epäonnistuu, taas. Mitä sitten jos minusta yhtäkkiä se äiti tuleekin. Olenko minä äitimateriaalia. Huomaan itkeskeleväni ajatuksesta etten olisi koskaan äiti kenellekään ja silti ajattelen toisaalla ettei minusta siihen enää edes olekaan. Itku on herkässä kun tätä tilannetta yleisestikin ajattelee tai siitä puhuu, mutta päivät kuluvat kyllä kun pitää itsensä tarpeeksi kiireisenä.

Joten jään epäilemään, pelkäämään, järkeilemään. 

Taukoko?

Takana on pari tooosi pitkää viikkoa töissä. Uuvuttaa. KP2 tuntuu alamahassa ja mielikin on väsymyksestä aika matalalla. Tai no, sitäpähän se on ollut viime aikoina ihan ilman kiertopäiviä ja pitkiä työviikkojakin. 

Caudensia blogissaan kertoi omasta yritystauostaan. Aloin sitten itsekin sitä enemmän ajatella, ihan reilusti ajatella. Olimme kyllä tästä jo puhuneet. Yrittämystauosta. Että nyt on hyvä hetki se pitää ja että se pidetään ja otetaan tästä taukoa määräämättömäksi ajaksi (ehkä lopullisesti - who knows). Mutta silti menkkoja odotellessa ajattelin että entäs jos olenkin nyt yhtäkkiä luomusti ja odottamatta raskaana. Entäs sitten. Tai että jos me se tauko nyt virallisesti päätetään pitää niin tietenkin se raskaus sitten pamahtaa alkaa hetimiten. Niin että tauko jää saamatta. Eli onko tässä nyt tultu sitten oikeasti siihen että pitää aloittaa ehkäisy ettei täysin vieraannuta raskaaksi tulemisen "pelossa" toisistamme. Ja ettei siitä taas tule sitten sitä salaa yrittämistä jos sitä ehkäisyä ei ole. Ja ovulaation kyttäystä ja päivien metsästystä. En jaksaisi sitä nyt enkä kohtakaan. En taas. En en ja en. Haluaisin että meillä kahdella aikuisella olisi vihdoinkin se aika olla kahdestaan ja olla vaikka niitä honeymoonereita kun tämä yrityshän virallisesti lähti käyntiin heti häidemme jälkeen. Onko se itsekästä tällä iällä. Voinko tehdä ratkaisun nyt tyystin omaa itseäni kuunnellen ja ennen kaikkea niin etten sitten kadu sitä jälkeenpäin. Tyhmää ajatella noin, koska aina jää jossiteltavaa asiasta jos toisesta mutta noita asioita mielessäni nyt pyörii. Että jos nyt tauottaa niin onko se sitten kohta liian myöhäistä haluta. Onko se sitten vain vaikeampaa. Vai auttaako se jos ei ole niin stressaantunut ja lamaantunut, onneton ja tuskissaan.

Ehkä tässä onnena kumminkin on se ettei tässä tarvitse nyt päättää vielä yhtään mitään. Verikoetulokset on vieläkin saamatta eli mahdollisia syitä keskenmenoille ei ole. Eikä varmaankaan tulekaan mutta odotellaan niitä silti. Jännittyneinä. Että josko ne kumminkin jotain kertoisivat. Syitä. Seurauksia. Jotain. Ehkä nyt vain urheilen ja suoritan, teen urani eteen hetken jotain ja koetan löytää jonkinlaista onnellisuutta ja iloisuutta elämääni. Jollain tapaa.

Sain hienon blogimaailmatunnustuksenkin jolle en oikein osaa tehdä mitään :) Minä vain urpona luen ja joskus jotain kommentoinkin. Ja kirjoitan. Mutta tässä minä nyt siis kiitän Marvinea tunnustuksesta. Olen otettu.

1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi tunnustuksen sinulle.
2. Valitse 5 ihanaa blogia (joilla on alle 200 lukijaa) ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa.
3. Toivo, että ihmiset joille jätit tunnustuksen antavat sen eteenpäin.

Minä nyt valitsen 5 ihanaa blogia tähän joita luen.Muuta en osaa tähän tehdä :)
Rowan , Toiveikas,  Ainu, Caudensia ja Jadekivi.

Ihmiskuori

En laske päiviä. En tiedä mikä KP on menossa (muuta kuin sen että menkat lähestyvät, endo-oireilu on alkanut). Koetan pitää koko asian poissa mielestäni mutta silti se vain jostain nostaa päätään. Se mahdollinen äitiys ja uudelleen yrittämään ryhtyminen.

Teeskentelen itselleni olevani kunnossa. Teen pirusti töitä ettei minulla olisi aikaa ajatella MITÄÄN. Silti huomaan nyyhkyttäväni vähän päästä ja laskevani sataan kerran jos toisenkin, etten menettäisi hermojani yhdestä tai toisesta vähäpätöisestäkin asiasta. En nuku kunnolla. Elän vain tällaisessa itseni näköisessä kuoressa ja koetan selvitä päivästä toiseen, viikosta toiseen ja toivoen että aika parantaisi ja osoittaisi suunnan. Ihmiskuori siis. Siltikin olen iloinen niistäkin vähäisistä onnen tarinoista joita täälläkin blogimaailmassa on. En tunne katkeruutta enkä muutenkaan negatiivisia ajatuksia. Ajattelen vain että jotkut ovat jaksaneet yrittää ja antautua kerta toisensa jälkeen yrittäjäksi. Mistä minä löydän sen voiman ja ennen kaikkea, haluanko minä enää? Olenko tullut sieto- ja kipukynnyksieni rajamaille? Pystynkö minä enää yrittämään ja yhäkin, haluanko minä?

Kysymyksiä - ilman vastauksia. Silloin kun ehtii ajatella. Tai haluaa ajatella.

Uusi polku

Tänään olen ottanut askeleen oman elämän hallinnassani. Askeleen parempaan suuntaan siis. Ja askeleen eteenpäin. Vuodet olen valittanut ja ollut tyytymätön ja tänään olin reipas ja avasin suuni ja tein asioille jotain.

Viime perjantain paripsykologitapaamisella on ollut uskomaton vaikutus. En olekaan niin low life ja huono ja ruma ihminen. Ehkä saankin tässä elämässä vielä jotain aikaiseksi. Ehkä menen eteenpäin sittenkin. Sitä en vielä tiedä teenkö sen lapsettomana vai perheellisenä vai miten. Sille ajatuspolulle en ole vielä valmis astumaan. Siltä risuiselta tieltä haluan vielä pysyä hetken poissa, kävellä tasaista ja sileää polku. Mutta kumminkin uudenlaista polkua joka tarjoaa minulle jotain uudenlaista reitillään. Haasteita, motivaatiota, onnistumisen tunteita ja ongelmia ratkottavaksi. Sitä reittiä kuljen nyt hetken, ehkä se sitten viitoittaa polkua myös Lapsettomuuden Polulla.

Maybe tomorrow is a better day

Hetkellinen tyyneys saavutettu eilen. Paripsykologikäynnin jälkeen. Olotila oli niin kevyt että olisin voinut leijua.
Itsesyytökset saivat toisenlaisen näkökannan ja ehkä minä en olekaan niin ruma ihmisenä kuin itse annoin itseni uskoa. Ehkä lapsen kanssa huutotapahtuma (sattuma joka oli syöstä minut kuilun reunalta alas) olikin vain tapahtuma, jossa tapahtui asia ja jonka minä olen dramatisoinut päässäni tietämättä toisen puolen tunteita ja ajatuksia. Asioita kun voi nähdä ja tuntea niin monelta kantilta. Sain myös tukea/ymmärtämystä tähän asioiden vyyhtiin päässäni. Se riitti että joku vain totesi että onpa sinulla ollut paljon kannettavana. Suurta taakkaa. Ja sitten itsekin tajuaa kuinka suurta. Ja ettei ihme että haluaa elää omassa kuplassaan ja olla omissa oloissaa. Miettiä asioita ja koettaa löytää niihin ratkaisua. Ja murehtia ja itkeä. Ja olla huomioimatta puolisoa, jonka tajuaa muttei kykene siihen huomiointiin. Tajuaa vaan tekevänsä "hallaa" mutta on niin mustissaan, ettei kykene parempaan.

Tänään, huonosti nukutun yön jälkeen taas elämä on suht normia. Ei niin kevyttä kuin sen hetken eilen, mutta ehkä ei enää niin mustaakaan. Katsoimme juuri eilen tai toissa päivänä Avalta tulleen suomalaisen elokuvan lapsettomuudesta, nimeä en muista. Jotenkin se oli niin tragikoominen kertomus kokemuksista joita itsekin kokee, mutta vain osin. Ei sitä voi mitenkään näytellä ja näyttää ihmisille elokuvan muodossa mitä on olla LAPSETON ja mitä elämä on kun sitä polkua kulkee. Se vain pitää kokea ymmärtääkseen ja tietääkseen.

Ehkä huominen, ylihuominen, ensi viikko, seuraava kuukausi, ensi kesä...ehkä ne ovat paremmat.