Mahdotonta! sanoi epäilys.
Vaarallista! sanoi pelko.
Turhaa! sanoi järki.
Yritä kuitenkin, kuiskasi sydän.
Tällaisen kommentin sain ja tätä olen miettinyt viime aikoina. Samalla kun mietin olevani mihinkään kuulumaton, väsynyt ja tietämätön. Kykenemätön päättämään tulevaisuudesta. Kykenemätön silti täysillä nauttimaan tästä "tauosta" vai miksi tätä välitilaa elämässä nyt kutsuisikaan. Hetken olin suhteellisen huoleton, sitten yksi jos toinen ongelma alkoi pulpahdella taas pintaan ja mieleen.
Mielessä pelko ryhtyä taas tuntemattomaan. Kaikki langat ovat poissa käsistä. Pelkoa siitä että entäs jos tämä onnistuukin tai jos tämä epäonnistuu, taas. Mitä sitten jos minusta yhtäkkiä se äiti tuleekin. Olenko minä äitimateriaalia. Huomaan itkeskeleväni ajatuksesta etten olisi koskaan äiti kenellekään ja silti ajattelen toisaalla ettei minusta siihen enää edes olekaan. Itku on herkässä kun tätä tilannetta yleisestikin ajattelee tai siitä puhuu, mutta päivät kuluvat kyllä kun pitää itsensä tarpeeksi kiireisenä.
Joten jään epäilemään, pelkäämään, järkeilemään.
Moikka!
VastaaPoistaKiva kun kirjotit. On samat tunnelmat. Jokainen kuukausi toistaa samaa kaavaa, tulee jännitys, ilo, epäröinti.. ja alkaa oikeesti miettimään onko valmis ja olisko hyvä äitä jne jne.. mutta sitten mietin nykyään asioita niin että jos minut on tarkoitettu äidiksi niin se tulee tapahtumaan.
Vaikka en usko paljon yliluonnolliseen, niin tässä lapsen yrittämisen kanssa on ollut helpotus antaa itselleen mahdollisuuden uskoa siihen että tää ei ole omissa käsissä, kuitenkin suuremman osan ajasta käyttää itsensä syyttämiseen niin on kiva että oliskin totta se että se ei johdu meistä.
Miksi joku muu ansaitsisi sen enemmän kuin sinä? Minun mielestä joku joka todella haluaa äidiksi, rakastaa ja välittää. Se on epäitsekästä ja antoisaa ja semmoinen ihminen todella ansaitsee lapsen.
-Susan