Long time no hear.

Olen ollut poissa. Näistä kuvioista ja kaikesta lapsettomuusasioista. Ja se on tehnyt toisaalta hyvääkin. On saanut vähän etäisyyttä tähän tilaan ja ehkä tulevaisuudenkin suunnitelmiin.
Alamme pikkuhiljaa hyväksyä sen faktan että olemmekin loppuelämämme kaksin. Vain me eikä ketään muuta huollettavana. Kun ei tämä asia etene "normaalisti" niin tuntuu että minusta ainakaan ei ole kovin monen vuoden odotuksiin ja hoitokuvioihin. Sen päätimme että tämä tuleva hoitokierros läpi käydään, mutta jatko onkin sitten punnittava erikseen kun sen aika on.
Ovulaation aikaa eletään vaan en jaksa sitäkään oikein nyt miettiä. Enkä laskea päiviä. Joskin tosin toivon salaa sisälläni että jos vaikka tästä vielä viime hetkillä ihmeenkaupalla sikiäisin, niin pahemmin ei tarvitsisi itseään piikitellä ja punktioida. Vain Synarelaa suihkuttaa (joka tosin sekin tuntuu juuri nyt tosi vastenmieliseltä). Olen kärttyinen ja herkkä, herkkä itkemään ja herkkä raivostumaan.

Ja loman loppuminen alkaa ahdistaa jo nyt, vaikka siihen on vielä melkein pari viikkoa. Oikein kunnolla ahdistaa. :(

Infoa

Tänään, KP1:n kunniaksi, saimme kuulla siis myös infon tulevasta IVF-hoidostamme. Se tullaan toteuttamaan pitkällä kaavalla ja lääkitys alkaa jo ihan kohta, reilun parin viikon kuluttua.
Synarelaa ja sitten myöhemmin Puregonia. Ja mitä kaikkea muuta...puoletkaan ei tuosta infosta mieleen jäänyt. Muuta kuin se että ultraa ja seurantaa, piikkiä ja sumutetta. Vaihdevuosioireita ja munarakkuloiden kypsytystä.

Muisteltiin miehen kanssa vuoroamme odotellessa, että pari vuotta sitten oli puhetta, että jos lapsi tulee niin hyvä niin, mutta lääkityksillä sitä ei aleta haluamaan. Mutta kas, tässä ollaan. Lääkitystä rankemman kaavan kautta. Auttamista luonnonasioissa ja kaukana luomujutuista. Niin se vain elämä kuljettaa ja sitä ajautuu tilanteisiin missä ei kuvittele koskaan olevansa. Vieläkin tämä arveluttaa...että onko tämä kaikki sen arvoista. Kuinka kauan tätä jaksaa ja kuinka kauan me tätä yhdessä jaksamme. Minä ainakin tunnun murenevan joka lomapäivä enemmän ja enemmän. Pelottaakin ajatus tulevasta syksystä hoitoineen ja odotuksineen ja varmasti edessä olevine pettymyksineenkin.

Mutta siis, "kesätauko" on osaltamme ohi. Lilluminen haaleassa vedessä lakkaa ja on taas elettävä tätä todellisuutta jonka jo tahtoi unohtaa ja jonka jo ehkä alkoi hyväksyä, jollakin tajunnan tasolla. Että olemme kaksin ja pärjäämme näin. Meidän elämä onkin ihan hyvä näin, pelkästään me kaksi aikuista toisiamme rakastaen ja täydentäen. Tänään olin jopa ärtynyt siitä että nytkö tässä oikeasti on kohta joku kolmas tätä meidän arkeamme jakamassa. Että taasko suunnitelmat on laitettava uusiksi. Kun ensin halutaan ja sitten saadaan. Sitten se viedään pois ja taas päätetään haluta muttei saada. Tyydytään kohtaloon ja sitten alkaakin taas se uskon ja toivon vaihe, vaihe josta ei ole mitään takuita mutta johon on vain heittäydyttävä mukaan uskomaan ja toivomaan.

Ajatusmaailman tuuletusta

Kaipa sitä on jollain tapaa itsekin "kesätauolla". Niin kuin tuntuu olevan moni muukin. Tauolla Yrittämisestä ja tästä asiasta huolehtimisesta. Vai tapahtuiko nyt vain sitten muutos asiaan suhtautumisessa...vai onko taas se kierron vaihe että toivo vielä elää. En ole halunnut murehtia kun tuntuu että surun sumuverho on päällä muutenkin. Ei oikein jaksa iloita eikä osaa olla edes ihmisten seurassa. Tuntee jotenkin itsensä niin ulkopuoliseksi. Kaikesta ja kaikkeen.

KP12 ja parin viikon päästä IVF-info. Eiköhän se siitä taas asia palaa agendalle ja setvittäväksi, mieliin pyörimään ja askarruttamaan. Siihen asti vietän tätä aikaa itseni kanssa ja olen murjottamatta enempää. Ja yhäkin toivon että edes vaikka ne yöunet alkaisivat normalisioitua, jos pää ja kroppa vielä eivät siihen kykenekään.

Ai niin se ovulaation aika

Kiertopäivä jotain ehkä yhdeksän. Pitäisi alkaa toimia vaan elämä on jotenkin niin kiireistä ja ahdistavaakin samalla, ettei pätkääkään kiinnosta. Olen sen myös tässä oppinut jo kytättyjen kiertojen aikana että luontaiset halut ja himot on näihin aikoihin kun sitten ovulaatio on vasta silloin neljännentoista päivän aikoihin, jolloin ei pätkääkään kiinnosta tämä touhu. Tehtävä on vain suoritettava. Mistähän tämäkin johtuu? Kroppani koettaa kertoa jotain? En tiedä, kun en osaa tulkita. Tämä taitaisi sitten olla viimeinen tai toiseksi viimeinen luomuyritys ennen käynnistyviä IVF-kuvioita. Tähän asti tultiin vaikka aina alusta asti olin kumminkin sitä mieltä (ja siis toivoin) ettei tänne saakka tulla. Mutta meiltä ei kysytty. Tällaiset kortit jaeltiin ja niitä me tässä kesä nyt katsellaan ja odotellaan tulevaa ja syyskuun seutuja jolloin hoidon kai on määrä käynnistyä.

Hirveän kärttyinen olen. Ja kovin väsynyt. Kovin kovin väsynyt. Missä on se oma aika ja ajanhallinnan taito! Minä niin kaipaa kiirettömiä aamuja ja vapaita päiviä ilman sovittuja tekemisiä. Ja yksinoloa. Omia ajatuksiani ilman ulkoisia ärsykkeitä.

Eilen pitelin sylissäni noin kahden viikon ikäistä tosi pientä tyttöstä. Enkä oikein tiedä mikä tunnelma ja tunne oli. Tietynlaista haikeutta ja surua, onnea toisten puolesta ja huolta kun toinen oli vielä niin pieni. Ja samalla hieman huoli että osaisinko minä edes sellaista hoitaa ja hoivata. Mietin myös siinä hän sylissäni, että miltä tuntuisi kun oma olisi mahassa kasvamassa ja saisin hänet syliini ja paijattavaksi ja kasvatettavaksi. Elämä on jotenkin niin ristiriitaista juuri nyt. Pidän vapaudestani mutta se ei oikein tunnu vapaudelta kun olemme jumineet tähän ajanjaksoon joka ei vie eteen eikä taakse (no sinne kai ei kannata haikaillakaan). Jumi - elämässä - työssä - kaikessa. Tahtoisin vain olla ja miettiä ja juoda teetä rauhassa tuijottaen ikkunasta ulos. Ja voi kuinka tahtoisin nukkua edes yhden yön kunnolla. Siitä olisin erittäin kiitollinen.