Rikki

Rikki minä menin. Vaikka ulkoisesti jaksan nauraakin, töissä nyt ainakin, niin huomaan että jokin vain ei ole niin kuin ennen. Tai mikään. Huomaan olevani seurassa ja ajattelen vain omiani ja tuijottelen seiniä ja rehellisesti sanottuna toivon olevani jossain muualla. Ei jaksaisi kuunnella vähäpätöisiä keskusteluita yhtään mistään, haluaisi puhua "syvällisesti" sen kerran jos kerta puhuu. Tai sitten ei haluaisi puhua ollenkaan.

Rikki. Tänään ainakin. Jostain tämä rikkoinaisuuspahamieli tänään löytyi. Ja mukaan tarttui.

Takaraivossa jo vähän siintää että mitä tapahtuu tulevaisuudessa. HCG-arvo lähes nollissa, hemoglobiini vähän noussut. Voi olla yhteyksissä klinikkaan heti ensimmäisten kuukautisten alettua, sanoo hoitaja. Ja jatkaa, että tai sitten kun itse siltä tuntuu että jaksaa. Sitä olenkin nyt päivän taas miettinyt. Että jaksaako. Entäs jos ei jaksakaan. En vain halua vielä alkaa tuota miettiä...ja laskea päiviä ja miettiä kiertoja ja siirtoja ja alkioita ja raskaustestejä. Odotuksia ja turhautumisia. Poliklinikkamaksuja ja ultrauksia. Haluaisin tämän vuodon loppuvan ja elämän normalisoituvan.

Tänään täten. Huomenna jotenkin muuten.

miksi

Sen verran tässä on kai eheytynyt että pystyy taas täällä blogeissa oleilemaan. Mutta samalla valtaa outo tunne, etten kuulu enää mihinkään. En koe olevani lapseton ja tuskissani siitä enkä koe enää siis olevani sekään odottava äiti. Ja olevani onnellinen ja hätääntynyt siitä odotuksen alkamisesta vihdoinkin. Mitä ihmettä minä nyt olen ja mihin kategoriaan minä jatkossa tulen kuuluumaan. Mihin minä ennen kaikkea haluan kuulua. Tuntui tyystin vieraalta lukea blogia jossa odotetaan ja valmistaudutaan tulevaan. Että tuotako taas kohta pitäisi alkaa miettiä ja tuotako taas kohta pitäisi elää. En ole tällä hetkellä oikein mikään tai mitään. Ihmiskuori, joka ei ole raskaana, jolla ei ole lapsia, joka on rikki sisältä mutta ehjän näköinen ulkoa. Ja mihin tässä enää pystyy, tulevaisuuden osalta. Miksi lapsia, miksi jälkikasvua. Miksi? Olemmeko kaksihenkinen perhe nyt sitten kuitenkin. Jaksanko joskus vielä nauraa ja olla iloinenkin. Ja jaksaako mieheni.

En tunne katkeruutta, en kateutta. Olen iloinen toisten puolesta että heillä on onni. Joskin kyllä raskausmahan näkeminen metrin päästä työelämässä oli eilen aika tuskainen ensireaktioltaan mutta ei se ole minulta pois jos jollakulla muulla perhe kasvaa. En tunne enää varmaan kohta mitään. Paitsi suuren suurta rakkautta sisaruksieni lapsia kohtaan. Ja miestäni.

miksi.

Tsemppiä!

Kaksi viikkoa tapahtuneesta. Päivästä ja ajasta jota en halunnut enää kokea. Mutta mahtavat ovat ylempien tahojen voimat ja tutkimattomat ovat tiet. Näin minun ja meidän kohdalle oli kirjoitettu ja se pitää sitten meidän kestämän ja kärsimän. Tai sitten meillä oli vain huono tuuri (joka on minusta ihan älytön ilmaisu, huono tuuri on jos ei voita lotossa tms).

Eilen kävimme pariskuntatapaamisessa. Juttelemassa mitä mielissämme liikkuu. Se oli helpottavaa ja sitä ehdottomasti jatkamme, varmaan sen mitä meille tarjotaan.

Jatkosta en osaa sanoa enää yhtään mitään. Ajatukset ovat olleet aika itsekeskeisiä tarkoettaen että minulle alkaa pikku hiljaa jotenkin riittää tämä elämänvaihe, tämä lapsettomuus. Tämä vaihe josta ei ole mitään takuita mistään. Muusta kuin surusta ja epäonnesta ja odottamisesta ja odottamisesta. Minä haluan nyt tauon. Tauon jonka aikana jatko varmaankin piirtyy mieliimme selvempänä kuin se nyt on. Nyt on vain paljon tukahdettua vihaa ja pahaa mieltäkin. Ihmiset, läheiset ovat ympäriltä jotenkin kaikonneet. Osa ilmeisesti siksi koska eivät ole kykeneväisiä tähän suhtautumaan mitenkään, osaa haluaa itse karkottaa koska tuntuu olevan käynnissä jokin kilpailu kummalla on enemmän elämässä nyt koettelemuksia ja kumpi sen kisan voittaa. "Tsemppiä" - se kuulostaa täysin tyhmältä. Tähän ei mitkään tsempit nyt auta. Parhaat tsempit olen saanut tuomioultran jälkeen klinikalta hoitajalta, joka sanoi että te saatte surra, ei tarvitse esittää että kaikki on hyvin vaan että nyt on lupa tuntea surua ja olla surullinen. Ja tuota aion nyt hieman aikaa noudattaa. Ottaa ajan surulle ja katsoa sitten miten eteenpäin jaksaa suuntautua. Minä en enää jaksaisi palata tähän lapsettomuudessa rypemiseen, päivien laskemiseen ja KP1-tunnelmiin. Minä haluaisin että elämässä voisi olla jo onnellinen ja minä haluaisin niin kovin olla onnellinen oman mieheni kanssa ja rakastaa häntä enkä vain surra ja onneton.
Kunhan tämän akuutin suruvaiheen nyt vain saisi surra eikä ulkopuolista painostusta tulisi enää yhtään enempää työntämään ja potkimaan pakolla eteenpäin, kun en ole vielä valmis. En vielä, ehkä kumminkin joskus.

Erilainen Äiti

Minusta tuntuu niin uskomattomalle olla TAAS tässä. Kirjoittamassa lapsettomuudesta ja olemassa oikeasti surullinen eikä enää peloissaan raskauden puolesta. Se juna meni jo. Tämä on kovin musertavaa.

Reilu viikko sitten, maanantaiyönä, lapsenalkumme alkoi tulla pois kohdun hellästä huomasta. Perjantaina olin klinikalla saanut Mifegynen, jonka piti siis pysäyttää keltarauhashormonin tuotanto (tai tehdä sille jotain anyways). Heti sen jälkeen kun ruudulta ei enää sykettä näkynyt eikä kasvua ollut tapahtunut edellisestä kerrasta. Ei todellakaan, pikemminkin surkastumista. Heti sen jälkeen kun jatkosuunnitelmat tutkimuksista oli meille kerrottu, siis näiden jatkuvien keskenmenojen selvittämiseksi. Ja heti sen jälkeen kun meille oli kerrottu että 50-75% tapauksista mitään syytä ei keskenmenoille löydy. Maanantai-aamuksi minun oli tarkoitus osastolle mennä raskauteni keskeyttämään (joka siis oli kyllä jo keskeytynyt ihan itsestään), mutta lapsenalkumme siis päätti tulla pois jo täällä kotona. Neljä-viisi tuntia tein "synnytystä" kylpyhuoneessa. Istuen pöntöllä ja maaten lattialla. Kävellen edes takas kivuissani yrittäen olla herättämättä Miestä jonka piti aamulla olla töihin menossa. Seuraten kuinka kaikki odotuksemme ja tulevaisuuden suunnitelmamme valuivat norona viemäriin. Ennen virallista herätysaikaa ehdin nukkua puolisen tuntia luullen että tämä nyt oli tässä kunnes soitettuani osastolle sain kumminkin käskyn tulla sinne. Alkuperäissuunnitelman mukaisesti.

Helvetillinen päivä alkoi odottelulla ja ultralla. Ja Cytotecilla. Ja tunti siitä, kamalalla vuodolla. Jota riitti ja riitti ja riitti. Niin etten enää pysynyt tolpillani. Kaikki se menetetty äitiys ja särkylääkkeet ja syömättömyys - ja olin aika huonossa kunnossa. Tiputusta päälle että sain suoloja ja vähän sokereita kun syödähän ei saanut. Välillä juttelin psykan kanssa pedistä kun hän kyseli että miten jaksan kun samalla housut kastuvat verestä (ja mieli muuttui mustemmaksi). Tuon päivän aikana ultrattiin kolme kertaa, vuotojen välillä ja aikana (miten nöyryyttävää), joista viimeisimmällä kerralla päivystävä lääkäri oli sitä mieltä että yritetään vielä Cytotecillä ja tarkkaillaan yön yli ja mietitään aamulla/aamupäivällä hoitosuunnitelma ja mahdollinen kaavinta. Yön nukuin suhteellisen hyvin, joskin heräsin aamuyöstä kipuun mutta koska sairaalassa olin, apu ei ollut kaukana. Ja yhäkäänhän mitään en ollut saanut syödä sitten sunnuntai-illan klo kahdeksan. Aamu ja aamupäivä meni lääkäriä odotellessa jonka aikana selvisi verikokeista että hemoglobiinini oli tipahtanut 88:an. Kun se viikko sitten neuvolassa oli ollut 135. Ilmanko ei pysynyt tolpillaan. Meni iltapäivään kolmeen ennen kuin kukaan lääkäreistä minua jouti ihmettelemään eli taas ultraan jossa todettiin että pääsen kotiin jos hemoglobiini on yhtään noussut. Sain syödä! Klo 16 tiistaina! Ja hemoglobiini oli noussut 91:en joten pääsin kotiin ilman punasoluhoitoja joita olisi pitänyt alkaa antamaan jos arvo olisi ollut alle 80.

Viikko kotona parantelua ja pää huterana oloa. Kunto on huono, päähän koskee, mahaan koskee, vuotaa silloin tällöin, ruokahalua ei ole. Olo tuntuu välillä tyystin välinpitämättömältä mutta suurimman osan ajasta siltä ettei tästä taas pääse ihan heti eteenpäin. Vaan että jumiudutaan taas siihen kuukautiseen yrittämishelvettiin. Usko/toivo - epätoivo/murhe/suru ja taas koeta nousta sieltä uuteen yritykseen. Tai PAS-yritys jahka tutkimukset selviävät (kromosomitutkimukset vie pari kuukautta). Vuoden alusta tehdään lisätestejä ja ennen sitä ei ole mitään järkeä käyttää pakastealkioita saatikka yrittää luomuraskauttakaan. Lääkäri siis näin sanoi ettei kauniita alkoitamme kannata tuhlata nyt kun ei ole vielä tiedossa jos on jotain mihinkä voidaan vaikuttaa. Ja tottapa se onkin. Kun en tiedä onko mitään järkeä tässä muutenkaan. Mikä se on taas se syy miksi tässä kärsitään. Mikä! Vaikka katsoin juuri uusimman Erilaiset äidit -jakson, ei se siltikään välity se että miksi tätä Yritystä tehdään. Tottahan itku tuli kun heillekin tuossa ohjelmassa pieni vihdoin syntyi ja tajusi ettei omaa olekaan enää tulossa. Se on jokin kaukainen haave ja jokin jota kohti yritetään rämpiä tässä suossa. Jota ei vaan pääse käsin koskettelemaan eikä tuntemaan. Vähän matkaa pääset jo sieltä suosta ikään kuin polulle vaeltamaan kunnes se sitten taas vie sinut mennessään tarjoten vain pimeää ja syvää pahaa oloa ja pahaa mieltä. Pakollinen hengähdystauko on tarpeeseen mutta samalla pelkää että taas kuluu aikaa hukkaan johonkin jonka voisin jo olla vaikka raskaana. Jos enää siis edes ikinä sitä haluan. Kun tämähän lisääntymisyritys lähti liikkeelle molempien vakaista aikomuksista olla vanhempia ilman mitään, yhtään mitään, hoitoja. Ja tässä sitä ollaan.

Huomenna palaan arkeen. Ahdistavaa on mennä takaisin työpaikalle jossa melkein kaikki tiesivät että olen/olin raskaana. Se tuska muiden silmissä, se myötätunto - se on musertavaa. Ja samalla oma häpeä epäonnistumisesta ja muutenkin tuska ja pelko tulevasta. Ja se etteihän heistä taas kukaan oikeasti tiedä miltä tuntuu kun parin vuoden yrittämisen jälkeen olet toisen kerran raskaana ja menetät senkin pienen mahdollisuutesi siihen onnistumiseen. Ei sitä vaan korvata millään lässytyksellä tulevasta ja uusista yrityksistä. Tai pakkasessa olevista alkioista. Ei ne pyyhi pois yöllisiä painajaisia parisuhteen särkymisestä,, ei peloista, perheriidoista yms. mieltä askarruttavista aiheista, joita varten haluaa tankata itsensä täyteen särkylääkettä illalla että saisi nukkua mahdollisimmaan pitkään heräämättä mihinkään paniikkiin mistään pahasta (onneksi vain unesta tosin).

Kunpa vain löytäisi sen jonkin punaisen langan taas tästä elämästään.

Isänpäivä

Ei vaan tunnu siltä. Ei mitään juhlatunnelmaa. Tekstiviestionnittelu (enkä saanut edes mainittua mitä on tapahtunut) isälle, jonka kanssa on ensimmäistä kertaa keskustelu avattu "ongelmista" joista olisi pitänyt puhua jo 20 vuotta sitten. Keskustelu avattu mutta puheenvuoroja ei ole käytetty enkä minä jaksa nyt säätää jotain tämmöistä kun on muitakin asioita mielessä. Liikaakin.

Kuten esim mistä saan lisää sairaslomaa koska tuntuu etten vain pysty enkä kykene vielä huomenna töihini palaamaan. Viime yönä heräsin raastavaan alavatsakipuun. Näin unta että synnytin ja tajusin että se koskee kunnes oikeasti tajusin että miksi näin unta synnytyksestä (kivun takia siis). En ole valmis kohtaamaan myötätuntoisia työkavereita tai toisaalta menemään töihin teeskentelemään että kykenisin toimimaan normaalisti. Fyysinen kunto on heikko, hemoglobiini tooosi matalalla ja mieli on pikimusta. Ja tänään pitäisi "juhlia" isänpäivää. Juhliapa tosiaankin.

Tyhjyys

Kohtuni on tyhjennetty. Lukuunottamatta pieniä rippeitä materiaalia joiden ulostumista odotellaan. Kaavitaanko vai lääkitäänkö vielä. Pitkä on aika odottaa, hoitosuunnitelmaa, seuraavaa ruokailua, tulevaa. Mieli on aika tyhjä. Vähän välinpitämätönkin. Suru ja itkut tulee yllättäen, ei ylitsevyöryen ja jatkuvasti. Keskusteluapua on saatu ja tulossa pariskuntatapaaminenkin.

Kiitos sanoistanne ja myötätunnostanne. Jokainen sana on auttanut.

Jatkan odottelua.

Black Friday

Tänään on ollut erittäin musta päivä. Tänään ei sydän enää lyönyt. Tänään ei sikiö vastannut viikkoja. Tänään lääkäri totesi tilanteen ja tänään aloitin lääkityksen tulevaa tyhjennystä varten.
Tänään olen vielä raskaana. Lapsenalkuni vain ei ole enää elävä.