Pahaa oloa ja syviä mietteitä

Raskausrintamalla kaikki (kai) hyvin. Ei tietoa muustakaan. Paha olo jatkuu, eikä vain aamuisin vaan pitkin päivää/koko päivän. Turvotus&kaasu lienee se pahin josta tuntuu ettei selviä. Huolestuttavan paljonkin jopa, tuota kaasua. Mietinkin että onko se jo jokin muukin "ongelma" kuin vain tämä hormoonimyrskyaika.

Mutta se mikä askarruttaa mieltä on nyt työpaikka. Viittasin ohimennen tuossa aikaisemmin että työpaikalla myllertää. Muutoksia ja ihmisvaihdoksia on paljon ja epävarmuus nakertaa. Lisäksi olen jo pitkään ollut aika tyytymätön tuolla työpaikassa olemiseeni. Ihmiset tosin siellä ovat minulle se toinen perhe, kun oma on toisella paikkakunnalla. Siis sen minkä nyt työkaverit voi perhettä korvata, mutta siis kumminkin. Joustavat työajat ja mennä voi ja tulla kuten haluaa-kunhan työt tulee tehdyksi. On etuisuuksia ja ergonomiat kunnossa jne. Mutta sitten, se sisältö. Tuntuu että koko koulutus valuu hiekan tavoin viemäriin ja tyhmyys valtaa. Eikä rahallinenkaan korvaus ole kovin kummoinen. No ehkä se vastaa noita "haasteita" mitä nyt teen, joskaan niistä ei ole haasteita, ei vastuita ei motivaatioita. Ja nyt sitten olisi yksi varteen otettava vaihtoehto tarjolla. Tämä työmyllerrys on nyt ollut sitten käynnissä lähes punktiosta asti ja tähänkö nyt tultiin. Että vihdoinkin löytyi sellainen paikka jossa sisältö/raha kohtaisivat, nyt kun olen RASKAANA. Nytkö minun pitäisi alkaa vaihtamaan paikkaa? Hypätä tuntemattomaan ja kenties tyhjän päälle. Ja miten se edes käytännössä olisi järkevääkään, vaihtaa nyt työtä kun olisi jäämässä pois, äitiysvapaille. 6 kuukauden koeaikakin joka ei edes tulisi täyteen ennen h-hetkeä. Onko mitään järkeä?!

Jäänkö siis paikalleni, lähden toivottavasti keväällä äitiyslomille ja katson mitä tuleman pitää poissaoloni aikana ja mihin suuntaan ajatukset työasioista muutenkin muovautuvat kotona ollessa. Vai otanko haasteen vastaan ja koetan hakea paikkaa josta saisi jo lähes sen mitä tällä työkokemuksella opiskelujen jälkeen pitäisi alkaa samaan ja joka tarjoaisi vaihtelua ja haasteita. Jätänkö tutun ja turvallisen ja mukavat ja lokoisat oltavat (vapaus elää elämääkin työn ohessa) vai jäänkö sijoilleni. Siinäpä ensi yöksi miettimistä muiden utopististen unien seuraksi.

Kun päähän koskee...

Tänään pääsin fysioterapeutin käsittelyyn taas niskaongelmien vuoksi. Alkaa vaikuttaa että tämä on jotain välilevyperäistäongelmaa, kuukauden päivät on jo menty enemmän tai vähemmän ongelmoidessa. Tulehdusta ei voi hoitaa nyt lääkkein eli manipulaatio on ainoa hoitokeino. Jotain apua tuosta on mutta sitten taas työ on niin staattisesti kuormittavaa, että ei tämä oikein parane/etene parempaan suuntaan.

Iltapäivästä / alkuillasta sitten sain orastavan päänsäryn. Olimme Ikealla ja siellä oli vaikka mitä outoja hajuja ja siinä laahustellessa pitkin putiikkia päänsärky alkoi voimistua. Ja hajut. Ja kotiin tullessa särky olikin jo aika kova. Otin särkylääkettä mutta ei sekään oikein toiminut. Nyt, parin tunnin kuluttua, silmät sai jo vähän auki. Outoa. Minulla ei migreeniä ole ollut. Päähän on koskenut silloin tällöin, mutta yleensä liiasta töllön katsomisesta tai sisällä olosta. Tai milloin mistäkin. Tämä oli uusi kokemus muiden uusien kokemusten joukossa. Mietin että johtuiko päänsärky siis fysioterapeutin käsittelystä vai ihan tyystin muusta. Ken tietää :)

En kyllä edes nyt tiedä miksi tätä tänne kirjoitan mutta siihenkin lienee ollut jokin ajatus kun aloin tätä kirjoittamaan. Se vain karkasi mielestä tässä kirjoittaessa ja samalla töllöä katsoessa :)

Positivismirintamalla ei mitään uutta. Tilasin pari testiä ja teen ne kunhan ne vain saapuvat. Siihen asti elämme perjantain tiedon varassa toivoen parasta. Ehkä jo vähän uskallusta on miettiä tulevaakin...

Oireyhtymiä ja lääkkeitä

Niska-pääoireyhtymä. Niska siis jumissa ja sattuu eikä kärsi päätä kääntää. Tulehduskipulääkityskuuria ei voi nyt sattuneesta syystä syödä enkä enää iljennyt jäädä sairaslomallekaan parantelemaan. OMT-fysioterapiaa ja panadolia. Ja aika kai tän parantaa. Kun lääkitäkään ei oikein voi, muuta kuin kipua.

Lugesteroni-kaupassa sitten selvisi etteivät ne olekaan Kela-korvattavia lääkkeitä! Ja just kun tuli kotiin ilmoitus että lääkekatto on täynnä eikä tarvitsisi maksaa kuin omavastuu. Niin kas vain, ei ole tän lääkkeen kohdalla jota käytetään kenties se seitsemän viikkoa.

Tyhmää edes valittaa, alkio on kyydissä ja sitä rataa. Nyt pitäisi siis elämän olla mallillaan eikä tarvetta valitukselle. Mutta eipä tuo elämä tai olotila ole miksikään muuttunut. Toivoa ei uskalla eikä vain voi vielä ajatella että entäs jos sitten....suuntaan tai toiseen.

Eli positiivisen odotusta. Sanan kaikessa merkityksessä.

Piikitykset loppuu tänään \o/

Olo on aika valasmainen. Istuminen on jo nyt aamusta aika työlästä ja töitä edessä vielä koko päivä.
Mutta viimeinen Puregon eilen pistetty ja viimeinen annos Synarelaa aamulla supsuteltu (kamalan kuuloinen sana mutta tuota klinikalla käyttävät hrhhhrr). Irrotuspiikki illalla.

Tunnustettava on että minua alkaa pelottaa se punktio. Ei jännitä, vaan pelottaa.

Positivismia.

Siinäpä on allekirjoittaneelle haastetta. Jaksan ehkä tsempata muita olemaan positiivinen mutten itse ole kovinkaan hyvä siinä. Mutta tähän projektiin liittyminen toivottavasti auttaa siinä.

Tänään pitää mennä apteekkiin ja ostaa Synarelaa sunnuntaina alkavaa sumuttelua varten. Tuntemukset ovat hieman sekavat, toisaalta eteenpäinhän tämä asia vie mutta toisaalta olisin niin mielelläni tämän elämänvaiheen jättänyt elämättä. Ja nyt kun on jotekin jo hyväksymässä sitä tosiasiaa, että emme ehkä koskaan lisäänny, tämä tuntuu jotenkin niin ristiriitaiselta. Lähteä tähän mukaan, tunkea itseensä hormooneja ja kärsiä niiden vaikutuksesta ja päästää kontrolli oman kroppansa hallitsemisesta pois käsistään. Näin on nyt vain tehtävä ja tämä tie on kuljettava että pääsee jollain asteella elämässään eteenpäin.

Tänään positiivista oli että vaikka olen todella väsähtänyt reissaamisesta ja juoksemisesta ja huonosti nukkumisesta, en menettänyt hermojani rakkaan harrastukseni parissa vaikka epäonnistumisiakin tuli. Eli positivismia päivään - accomplished tänään :)

Arki

Arki alkoi taas. Töihin palattu. Kuristaa, kun tietää että ennen pitkää on taas siinä samassa jumiutuneessa olotilassa - kaipa sitä oravanpyöräksikin voisi vaikka nyt kutsua. Oli niin leppoisaa olla kotona viikkoja, ajatellen ja keskittyen vain hiljaisuuteen ja itseensä. Mutta nyt on taas kellonajat joita pitää noudattaa ja istua tunkkaisessa ja kuumassa toimistossa staattisesti paikallaan koko päivä. Ei ole aikaa omille ajatuksille enää missään välissä. Aina kun saa jostain ideasta/ajatuksesta kiinni, tulee jokin joka sysää sen sivuun ja sitten se unohtuu. Mutta paljon olen miettinyt mitä elämältäni haluaisin ja mitä haluaisin tehdä, elääkseni. Tiedän tuonkin ajatushyrrän pysähtyvän kunhan taas muutama viikko mennään tätä arkea eteenpäin. Tyytymättömyys kaikkeen säilyy ja on, mutten osaa nähdä mitä haluan tehdä sitä tukahduttaakseni.

Olen päivät pähkäillyt että tilaanko lisää Clearbluen digiovistestejä. Ne toimivat jotenkin niin kätevästi ja varman oloisesti viimeksi että olivat kyllä hintansa väärti. Mutta kun nyt ei noita lääkkeitä tullut otettua eikä testattua raskauttakaan, niin jotenkin tietenkin on taas vain sellainen olo, että entäs jos vaikka olisikin jostain ihmeen syystä raskaana (hullua, mutta tällaista toivotaan toivotaan elämää tämä nyt näyttää olevan). Menkoista huolimatta. Joskin nekin ovat muuttuneet siten että hyvä kun päivän sitä vuotoa tulee, ja sitten vähän rääppeitä muutaman päivän ajan. Hedelmällisyys siis alkanee kadota, vanhuus/vaihdevuodet lähentyä. Niin, asia siis mistä aloin puhua oli ne ovistestit. Taidan nyt kumminkin päätyä että käytän nuo kolme jäljellä olevaa (nekin reissun päällä, tosi kiva taas kantaa kaikki maailman pissikupit/testit mukana) ja jos niillä happy face saadaan, niin hyvä, mutta jos ei, niin olkoot hyvä sitten sekin. Tämä turta olo vain nyt jotenkin ei mene pois. Tai ehkä se on vain suojamekanismi tämän asian suhteen. En haluaisi ajatella koko asiaa kun siitä koko ajan vain pahaa mieltä ja masentavia ajatuksia tulee. Joten olen sysännyt sitä pois mielestä ja ajatuksista - ajattelematta.

Eli ovisaika ollaan sitten reissussa, jolloin ei päästäne paljon hyödyntämään sitä eli tämä kierto menenee ihan hukkaan. Ottaa päähän kun ei haluaisi kumminkaan tätä aikaa tuhlata. IVF-hoitojen aika vain lähenee tappavalla tahdillaan...minä kun niin toivoisin että raskaus alkaisi ennen sitä.

Aika sekavaahan tuo teksti näyttää olevan jo nyt, kahden arkipäivän jälkeen. Vai liene ollut sellaista aina. Ei säily ajatus kirkkaana ja mieli poukkoilee ajatuksesta toiseen. Varmaan tosi jännittävää lukea näitä minun tarinoitani, eihän näissä ole mitään päätä eikä häntää. Sensuuriin en ryhdy eli mitä on kirjoitettu, se pysyy kirjoitettuna. Vaikka kuin sekavaa olisikin. Koettakaa pysyä perässä :)

Kukamitämissämilloin.

En oikein tiedä mitä sanoa. Varmaan voisin olla sanomatta mitään mutta sanonpa silti. Odottavan aika on pitkä, sen tietää kaikki näitä Odutuksia odottavat. Usko on kova, mutta kroppa taitaa jo antaa viitteitä ettei kannata (taaskaan) uskoa. Vaan kannattaisi jo siirtyä uskomuksesta realiteetteihin. Voihan viitteet tosin viitata vielä ihan mihin tahansa mutta pessimismi nostaa päätään.

Kuristaa. Jotenkin tuntuu, että oma tila on vähissä. Sinkoilen päämäärättömästi sinne tänne pitäen itseni kiireisenä. Etten ehtisi murehtia näitä asioita ja etten ehtisi vain istua ja syödä. Eli siis liikun vimmatusti. Kun nyt on tätä vapaata aikaa. Joskin sillekin nyt sitten ilmeisesti tulee stoppi (pikaisemmin kuin oli plääni). Se varmaankin juuri nyt eniten kuristaa. Ja jotenkin jopa pelottaa. Minä olen nauttinut tästä että saan tehtä mitä haluan. Ja mietiskellä rauhassa ilman jatkuvia ärsykkeitä joka suunnasta. Olin jo ajatusmaailmoissani kaukana, kehittelemässä uusia tuulia elämääni, vaan nyt se ajatuksen lento katkesi. Jotain haluan tehdä muuttaakseni tätä elämääni, elämäntilaani vaan en osaa tehdä mitään. Olen saamaton ja loksahdan niin helposti takaisin siihen suorittamiseen, arkeen, etten osaa kuunnella itseäni ja tehdä mikä olisi parhaaksi minulle. Rahaa on tehtävä että lainat saa maksettua, vaikka kuulema vähemmälläkin rahalla toimeen tulisi. Ainako pitää tehdä kaikki siihen pisteseen, että romahtaa. Ja sitten vasta tajuaa mitä edessään on tai mihin kykenee ja mitä haluaa jne. Ilmeisesti. Sellainen(ko) minä olen.

Haluaisin, että yhdeksän kuukauden päästä minä voisin ajatella muita asioita.

Suorittaja

Olen tässä sivussa lueskellut tarinoita/blogeja ihmisiltä, jotka tätä samaa elämän polkua ovat kulkemassa tai kulkeneet. Jossain lukemisen vaiheessa olin jo onnellinenkin huomatessani, että ehkä tunnelin päässä on valoa. Että joko luomuvauva voisi meillekin olla joskus jopa tulossa tai viimeistään hoidoilla edes sitten. Sitten taas, luettuani erästä toista tarinaa, aloin pelätä, että jos sinne hoitokauteen asti joudutaan. Onko minusta siihen. Kestänkö sitä tietä, henkisesti. Vaikka kuinka "vahva" olisinkin. Kaikkinensa. Se ottaa aikaa ja vaatii hermoja ja pitkää pinnaa.Ja henkistä hyvinvointia varmaan myös. Onkohan tosin kukaan hoitoja aloitteleva pariskunta/henkilö täysin henkisesti valmis siihen. Takana on jo Yrittämistä ja kärsimystä ja pettymystä ja surua.

Jostain lehdestä luin juttua suorittajista, johonka niin samastuin. Tajusin että tämäkin on taas itse kehittämäni yksi projekti elämässäni. Siitä ja tästä projektista tuohon ja tähän. Jutussa kerrottiin siis juuri siitä kun ei osaa ottaa elämää "elämänä" vaan se on projekti johon pitää suhtautua niin kiihkeästi ja intensiteetillä, että väkisinkin tulee stressi. Ja aina yhdestä projektista toiseen. Elämä on yhtä projektin suunnittelua ja toteuttamista. Ei voi ottaa rennosti. Ei voi ottaa vieraita vastaan ilman tuskastumista siitä ettei ole siivonnut. Ja niin edelleen!
Ja nyt kun siis on huomannut suorittaneensa tätä elämää, niin osaanko suhtautua jatkossakaan tähän lapsettomuuteen ja ehkä tulevaan hoitujaksoon rennosti. Tai edes rennommin. Viime kesän keskenmenosta seurannut romahdus jotenkin samalla säikäytti ja samalla havahdutti huomaamaan asioita. Äitini sanoikin jo aika alkusuruvaiheessa, että eikö sitä pitäisi jo päästä normielämään kiiinni. Siinä tilassa ei ollut mitenkään normielämään pääsemässä kiinni. Olen miettinytkin että miten se olikin niin "iso" juttu, että eikö siitä sitten pääsekään kunnolla takaisin normielämään. Mutta ei tästä oikein voi kääntyä kannoillaan takaisin sinne huolettomaan "tehdään vauvoja" -olotilaan. Tästä tuli vain niin arkipäivää tästä yrittämistestä. Se vie voimat, ei oikein jaksa tehdä mitään muuta kuin vain sen mikä on pakko. Liikkua onneksi jaksaa jo mutta kun kodin ovi sulkeutuu, sohvalta ei juuri jaksa enää nousta. Ei viitsi tehdä mitään eikä tavata ketään.
Kommenttia tuli myös läheisiltä jossain vaiheessa että eikös tämä pitäisi nyt olla parasta aikaa elämässä. Vast'ikään menty naimisiin ja yritämme lasta eli "heilutamme peittoja" jatkuvasti. Parhauttahan sen siis pitäisi olla. Toinen ystäväkin oli kateellinen saamastani seksin määrästä. Niin. Mutta kun ei tätä tilaa ymmärrä ken tässä ei elä. 
Eli suorittaja-projektin hoitaja nyt koettaa sitten keskittyä tässä tikutteluun, jahka ne postista saapuvat. Tilasin tällä kertaa digitaalisia ovistikkuja, joiden hymynaaman pitäisi siis kertoa oikea ajankohta. Eli tulossa valtavat määrät taas sitä kateutta aiheuttavaa seksiä.

Odottaa...

Nothing. No jotain tavaraa tulee mutta ei kunnolla vieläkään. Ilmeisesti (tämä on kotidiagnosointia) ne hemmetin lääkkeet nyt sitten teki tästä kierrosta kovin vinksahtaneen. KP28 jo menossa ja normi on ollut aika tarkkaan se KP27. Tunne on kyllä sellainen että tämä yritys oli taas tässä. KP1 siis käsillä ihan milloin tahansa.
Aamulla heräsin hikilammikosta, naama oli kuin teinitytöllä näppyineen, päivällä oli kylmä ja kuumeinen olo ja entäs tämä maha. Härregyyd - ei se sovi tuohon rintojen ja lantion väliin tässä istuessa. Ei oikeesti oo enää mitään vaatteita minkä taakse verhoutua tämän järkyttävän turvotuksensa kanssa. Muutama päivä (wuhuu) tuossa menikin ettei ollut tätä oloa ja olo oli niin paljon kevyempi. Siis ulkomuoto kevyemmän näköinen ja fiilis siitä parempi, siis että ryhtiliike liikkumiseen on tuottanut tulosta. Mutta nyt taas...huoh.
Tämä on ollut tosin läsnä päivittäin. Lähes aina syönnin jälkeen. Vikaa lienee muussakin kuin lääkkeissä ja endossa. En tosin tiedä. Ei ole keliakiaa, se on tutkittu. Eikä virallista laktoosi-intoleranssia vaikken nyt maitoja pystykään nauttimaan.
Minen käsitä että missä taas meni asiat vikaan. Ajoitus piti olla kohdallaan, rakkulat piti olla loistavia ja kaksin kappalein (varoiteltiin kaksosraskaudestakin jo) ja mielikin niin paljon positiivisempi ja iloinen. Ja tässä taas ollaan. Kohta tuskastuu ihan toden teolla tähän. Aikaa vaan kuluu (hukkaan) ja mitään ei tapahdu. Erilaisia hormooneja vaan pumpataan kroppa täyteen. Hirveästi odotetaan ja oletetaan ja sitten aina vaan petytään ja jäädään ihmettelemään ja hämmästelemään että missä vika, mitä nyt tapahtu, mitä tehtiin väärin, mitä söin väärin jne. Entäs sitten se IVF-aika, joka on tulossa! Kuvitelma oli ettei niin pitkälle tarvitsisi mennä. Että se lapsi nyt vain tulisi ennen rankkoja hoitoja ja rankkoja elämän kokemuksia ja elämän jaksoja.

Mutta nämä kortit olemme saaneet. Näillä pelataan ja jos peliimme ei kolmatta jäsentä liity, siihenkin vain sitten pitää osata suhtautua jotenkin. Jos niin käy.

vanha

Mietinpä tuossa että olenkohan tulossa vanhaksi. Ja olenkohan liian vanha tähän Yritykseen. Kaipa tämä olisi luonnistanut paremmin ehkä kymmenen vuotta sitten. Aina voi tosin jossitella, eikä se mihinkään oikeastaan johda. Aiemmin en olisi ollut valmis. En ollut oikeanlaisessa parisuhteessa. Mutta siis fiksuahan olisi ollut aloittaa yrittäminen aiemmin, niinhän ne muisti tuolla naistentautien klinikalla mainita lähes joka kerta. Silloin kun siellä endoseurannassa olen kulkenut.

Tuo vanhaksi tuleminen onkin sitten toinen juttu. Ei vaan kiinnosta enää juhliminen, rellestäminen ja jatkuva notkuminen jossain muiden mieliksi. En mä jaksa. Jo siitäkin syystä että itselle täällä eletään eikä muita varten. Ja on tuota juhlintaa tehnyt jo oman osansa tänä elinaikanaan.
Ja tietysti tuokin kiinnostuksen menetys riekkumiseen johtuu jo tästäkin elämän tilanteesta. Ei vaan tahdo  kroppaansa laittaa mitään mistä voi olla vaaraa ehkä siellä kenties olevalla lapselle. Tai edes niille alkutekijöille. Jotenkin tunnistan myös sellaista "tiukkapipoisuutta" itsessäni ja mulle jo sanottiinkin jossain vaiheessa, että "pidä hauskaa, en muista milloin olisin nähnyt sinua iloisena/hauskan pidossa". Mutta ei tätä vaan käännetä nappulasta off.asentoon. Ja onko se täyskännikään sitten se ainoa ratkaisu...nollata. Ehkä se rentouttaisi. En tiedä. Olen varmaan taas jossain ajatusjumissa. Ajatukset on niin pienellä kerällä, ettei näe kokonaiskuvaa. Pitäisi katsoa outside the box. Ottaa niskasta kiinni.

Eikö tää jo riittäisi.

On lapsettomuutta, on lomautus tulossa, on niin maan pirusti laskuja pinossa ja uusia helvetti yrittää pukata ovista ja ikkunoista, just nytkö niiden on pakko kasaantua kun rahahanat sulkeutuvat.
Taisin jo viime viikolla mainita että miten ehdin todeta, että elämä voi olla kivaakin. No sitten se iskee nilkoille ja kovasti. Tai elossahan tässä ollaan, rakkaatkin ovat eikä mitään ole menetetty. Mutta silti, kun pitäisi pysyä positiivisella mielellä ja unohtaa huolet ja murheet, että raskaantuisi. Niin sitten tulee tällaista. Eikö vaan voisi nyt keskittyä siihen elämiseen, miksi tästä piti tai pitää tulla taas näin vaikeaa. Miksi pitää testata ja koetella nyt ihan jatkuvasti. Tikulla silmään sanoisin jopa.

Onneksi on välillä mahdollisuus hetkeksi unohtaa tuo ja vaikka nostella vähän rautoja. Tai heilutella niitä. Se näkyy auttavan, on kait se sekin myönnettävä. Kun olen siis lähes koko elämäni ollut aikamoinen laiskuri liikunnan suhteen, olen vain tullut vihaiseksi jos on tullut hiki :) No sekin selvisi että oikeanlaiset varusteet, niin ei mee hermot niin herkästi. Niin, siis nyt "vanhana" on pakko myöntää että tuosta saa niitä paljon puhuttuja endorfiinejä, niitä jota en koskaan aiemmin ole päässyt kokemaan. Mysteeristä se on tämä elämä.

Eikä se ole kokonaan huonoa. Minun asiain käsittelytapa vain on se shokkihäsläys ensin, kaamea vaahtoaminen ja tuskastelu, jossa aikani kieriskeltyä tajuan että ehkä tästä selvitään. Jos ei liikaa ala uskoa parempaan ;) Eli pessimisti mikä pessimisti. Mutta ehkä hieman jo positiivarikin. Näin vanhempana. Viisaampanakinko jopa. Tuskin sentään sitä.

Kärttylästä päivää.

En tiedä mikä minua vaivaa. Saamarin pahan tuulinen olen koko ajan...tai siis odottamatta se iskee. Puolisossa on kaikki vialla eikä se osaa mitään tehdä mielestäni oikein tai oma-alotteisesti. Hermot repeää ihan yhtäkkisesti. Ja se sitten taas omalta osaltaan ottaa päähän ihan pirusti. Ja hetken päästä kaikki tasoittuu. Ainakin nälkäisenä on vielä pahempi Hirviö valloillaan kuin ennen oli. Liekkö ruumis väsy urkan räjähdysmäisestä lisääntymisestä vai hormoonihirviöyskö se vaan taas on.

Eilinen oli aika tunnerikaskin päivä kun oli Hyvästi-juhlat. Rakkaita ihmisiä muuttaa kauemmaksi eikä yhteydenpito ole enää niin helppoa välimatkan takia. Ja kun se muutenkin on vähän huonoa, pelkään että tämä vieraannuttaa kokonaan. Ja sydän itkee ikävästä kun pieniä ihmisiäkään ei enää näe :( Mutta ok tsemppasin eilen taas vaikka läsnä oli paljon pieniä ja paljon puhetta lapsista ja lapsiperheaiheista. Eipä se ikinä tosin olekaan mikään ongelma (paha ainakaan) ollut. No ehkä keskenmenon jälkeen, mutta ei yleensä muuten.
Tänään sitten väsymyksestä(kö) johtuen lie ollut sitten tarvetta taas puputtaa kaikkea. Karkkia ja sipsiä. Ei edes tee mieli vaan kun kanssa-asuja on samoilla linjoilla ja ehdottelee, en saa kieltäydyttyäkään. Sairasta, vaan tämä mussutussyöminen on minun addiktioni. Jos vain istuu sohvalla vapaa-aikansa, ei näy osaavan olla syömättä jotain. Ja yleensä noista syömisistä tulee vielä se paha olo, maha sekaisin -olo - eli on se kumma kun sitä ei opi! Säälittävää jopa. Maha on muutenkin ihan plörinänä noiden hormoonien ja endojen sun muun takia. Ja vielä pitää itseään kiusata syömällä väärin.

Huomenna verikokeeseen tarkastamaan oliko ovulaatio viikko sitten vaiko ei. Sittenhän sitä voi taas lakata odottamasta. Tai sitten odottaa vielä muutaman päivän pidempään, kunne totuus sitten paljastuu.

Iholla

Kattelen tässä samalla tuota Iholla-sarjaa. Mietin miltä tuntuisi jos itse kuljettaisi dokumentaarisesti kameraa mukanaan. Onhan tämä blogittaminenkin eräänlaista elämän dokumentointia, ilman kuvia vain. Jotenkin vaan on niin irrallinen olo aina kirjotellessa, että tästä ei tule jotenkin johdonmukaista ja soljuvaa. Vähän töksähtelevää ja poukoilevaa tekstiä. Ei tule keskityttyä. Tämä elämä on jotenkin muutenkin yhtä poukkoilua. Ei ole aikaa pysähtyä ja olla yksin, omien ajatustensa kanssa. Ne illat/päivät ovat harvassa, kun vaan saa olla. Puhumatta. Seurustelematta, edustamatta. Ja toinen ei aina vieressä ymmärrä, että haluaa sitä. Eikä jaksa. En haluais työntää toista pois, mutta haluaisin vaan olla keskenänikin. Aina välillä. Ne "omat hetket", ne on liian vähissä. Tämä tänne kirjoittaminen on tietynlaista sellaista, van tässäkin rinnalla on aina lähes joku, televisio, mies, työpaikka. Ehkä vähän tänään "kuristaa" elämä, huomaan. Tukehduttaa. Ihmiset elämässä, lähimpiä, tekee olon tukalaksi. Ja sitä se huono olo sitten lähti. Tein tuossa jotain aikoja sitten lupauksen itselleni, että ihmiset jotka aiheuttavat tuota kyseistä olotilaa, on vain pakko unohtaa. Let go heistä siis. Ei muukaan auta. Negatiivinen energia ei ole sitä nyt mitä pystyy handlamaan. Eikä sitä tarvitse kenenkään handlatakaan. Ei sen kuulu mennä niin. Surullista mutta totta. Ehkä joskus vielä tilanne muuttuu.
No taas tuli asiaa asian vierestä, ehkä nyt sain ulostettua taas vähän mikä mieltä tänään painoi. Omaa aikaakin on luvassa jahka lomautus alkaa. Mutta ei se ole sama asia, se on jotenkin niin järjestettyä, pakon omaista.
Aika vetäytyä unille, silloin ainakin saan olla itsekseni. Selittelemättä.

Ehkä tästä jotain hyvää tulee...joskus...vielä.

Peljättää. Mitä tämä lomautus tuo tullessaan. Osaisikin ottaa sen levon ja loman kannalta mutta se ei vaan oo mun luonto niin sanotusti. Ensin pitää stressata stressaamasta päästyäänkin siitä että miten saadaan taloudellisesti perhe pidettyä a)asumassa lainalla ostetussa asumuksessa b) ruokittua ja c) maksettua kaikki hemmetin jo sovitut laskut ja menot. Ja niitähän piisaa.
Pelkään että jos nyt ei saanut raskaus alkuaan, niin miten sen saa alkamaan seuraavaan kiertoon kun on stressitekijöitä taas enemmän. Mulle tuo raha, tai sen puute, vaan tuo joko sen vapauden tunteen tai sitten sen kuristuksen tunteen. Siis se, että jos koko ajan pitää huolehtia että miten selvitään. Eihän me köyhyysrajalla olla, tähän joku voisi kärkkäästikin sanoa jotain, mutta siis kun on oletus että tulot on tietyt, niin menotkin on mitoitettu niiden mukaisesti. Tietenkin. Ja vähän ylikin. Kun on siihenkin taipumusta. Ettei osaa elää omien varojensa mukaisesti vaan että sokaistuu ja humputtaa tilit (ja luottokortin tyhjiin).
Osa itsestä on jo pääsemässä järkytyksen yli, osa haluaa pitää kiinni ja velloa huonossa olotilassa (kuten aina ennenkin on toiminut) jaksamatta etsiä valoisia puolia. Ja kun se toivominen paremmasta on pelottavampaa, kun sitten taas vaan pettyy jos ne toivomat ei edes läheksikään toteudu. Jotenkin, kun ei mitään oikein odota, ei pety. Tiedetään, tiedetään, että tämäkin olisi järkevämpi hoitaa toisin, muttei nyt ihan kaikkea hetkessä opi ja omaksu. Tasaista puurtamista. Siihen kait sitä on tottunut. Ei aallon harjailla oleilua, vaan enemmän siellä alamäessä pysyttelyä. Mutta jospa tästä oppisi jotain, tästä elämästä.
Niin ja huomiona se että jos olisin saanut olla raskaana loppuun asti (viime vuonna), tätä ei olisi tarvinnut "kokea". Mutta siis, jossittelua riittää. Eipä siitä sen enempää.

Toivon että pienet kipuilut munasarjan suunnalla olisi jotain positiivista kipuilua. Mutta vielä pitää odottaa. Ensi maanantaina on verikoe, josta tarkastetaan ovuloinko ja kannattaako pidempään jännittääkään.

Ihmeellinen elämä

Se oli eilen illalla tähän aikaan kun taisin rakakselle todeta, että katsos, elämän voi olla kivaakin. Että piruvie, ei ainaista negativismia ja sitä rataa.
Se alkoi aamuyöllä. Kummalliset unet lapsista, pienestä sikiön näköisestä nyytistä jota piti pitää hengissä. Heräsin kolmen jälkeen enkä kunnolla nukkunut enää. Päivä jatkui urkalla. Töihin sain raahauduttua, tosi väsy ja jalat painoivat ainakin tonnin. Eikä mennyt pitkään kun löytyi taas virhe tehdyistä töistä. Olin jo valmis lyömään päätä pöytään kun sitten iltapäivällä tämä elämän kivuus punnittiin.
Saimme varoituksen lomautuksesta. Ei sentään kaikki me, vaan me alempi tasoiset. Mutta että, aallon harjalta taas aallon pohjalle. Onneksi IVF-aloitusaika oli vasta syyskuussa, koska tällä haavaa ei pystyisi mihinkään ylimääräiseen. Pankkineitien eteen on mentävä rukoilemaan maksujärjestelyistä. Silti jo sovitut laskut ja maksut on handlattava. Se siitä ressittömästä tilasta. Eilen vielä, ovisaikaan (KP14), olin huipulla. No onneksi tämä ei tullut eilen, koska tänään kun piti vielä vähän varmistella, ei kyllä jaksaisi ajatella lisääntymistä.
Onhan tässä puolensa. Ja näinkin alkuun nekin valoisat asiat. Mutten ole vielä toipumisessani (henkisessä sellaisessa) vielä siellä näköjään, että jaksaisin ylläpitää tätä fragiilia elämääni kovassa puristuksessa. Huomasin kuinka mieli toimi. Shokki (jonka kyllä jo aavistin työtilanteen oltua pidempään very slow), hyvät ajatuksetkin tulevasta "lomasta" kunnes shokin hävittyä tajuaa, että miten tästä konkreettisesti selviää. Huomaan taas että on helpompi loksahtaa tähän pahan mielen lokeroon, kuin nähdä tässä asiassa mitään positiivista. Lomaa siis pari kuukautta. Aikaa eksörsaissata, aikaa miettiä (liikaakinko?), aikaa...istua kotona rahattomana. Tuijotella taivasta ja syödä kaurapuuroa. Ehkä tästäkin vielä ne hyvät puolet löytyvät, mutta menipä taas suunnitelmat uusiksi - tulevalta kesältä. Ja kenties pidemmältäkin ajalta, tiedä nyt sitten miten pitkälle aikaa tämä vaikuttaa ja mihin.

KIIRE!

Olen sitten ilmeisesti alitajuisesti(ko) luonut itselleni tällaisen kiireen ettei ehdi edes tehdä sitä minkä takia täällä nyt eletään. KP10 jo menossa eikä viitteitäkään siitä että edes huvittaisi mitään sellaista ajatella. Vähäisetkin luontaiset tarpeet ovat hävinneet, ilmeisesti noista hormooneista johtuen. Ovistestailut negoja eli ei vielä paniikkia mutta silti...sitten kun on taas KP1, niin voi syytellä itseään. Tää on ihan sairasta! Tämä "pakkotahti" tappaa luonnollisen halun lisääntyä (siis sen aktihalukkuuden), sitä lääkitään ties millä valmisteilla, joka vielä enemmän vie pois siitä luonnollisesta halusta ja tavasta. Sitten ihmetellään, että missä vika.
Nää on päivän selviä juttuja näin, vaan eihän ne sitten oikeesti oo. Kun siis sitä fyysistäkään selitystä tälle tilalle ei löydy. Muuta kuin endometroosi. Ja sitäkään ei näytetä käytettävän virallisesti syypäänä.
*isohuokaus*
Huomenna ultraan setvimään oliko letroista apua. En tiedä toivonko mitä tältä kurkkaukselta. Jotain ihmeparantumista varmaan.

PS: Jälkihuomiona, että KIIRE taisikin olla tuo liika lääkitys kilpirauhasen vajaatoimintaan. Koko ajan häsellys ja hösellys joka suuntaan. Eikä pään sisässä rauhoittunut koskaan. Toivotaan että nyt rauhottuisi. Uusilla lääkemäärillä.

Kiva.

Tämä on aika mukava.

Joskin onhan sitä vähän kateellinen. Ei vain pysty olemaan aina sataprosenttisen onnellinen toisten puolesta. Tuossa asiassa.

Happy/unhappy

Voiko yhtä aikaa olla jotensakin onnellinen ja tyytyväinen ja samalla sitten toisaalta niin tyytymätön ja onnetonkin? Jakomielitautista. Huoman olevani "onnellinen" kun sysään syrjään nämä faktat ja mietteet edes niistä. Mutta sitten kun niitä alkaa miettimään (pakostakin taas joutuu kun alkaa kiertopäivät lähestyä ovis-aikaa), tuntuu tuskaiselta. Kaikki se tieto ja tietämättömyys, halu onnistua ja onnistumattomuus, rahanmeno ja epävarmuus tulevasta, odottaminen ja vartominen. Elämässä paikoillaan junnaaminen, odottamassa sitä haikaraa joka vain aina kurvaa tämän kodin ohi.

Onnea on ollut elämässä viime viikon aikana siitä että olen jaksanut liikkua. Se siis vie ajatukset muualle. Joskin taas kerran olen tekemässä jotain sata lasissa, niin että varmaan kohta kyllästyn. En siis halua kyllästyä mutta olen vain viime päivinä miettinyt tätä elintapaani muutenkin. Että miksi kaikkea pitää tehdä hulluna, ja sitten tympääntyä ihan tyystin. Kuunnella samaa musiikkia päivästä toiseen, syödä samoja ruokia niin ettei maha enää niitä kestä, harrastaa samoja juttuja niin ettei niistä kestä kohta kuullakaan jne; lista on loputon. Nyt vain tuntuu että halua on liikkua (=laihtua), niin haluaa sitten myös mennä täysillä. Tiedän että varmaan viisasta olisi jarrutella vähän mutta jotensakin nyt haluaa jotain tehdäkin kun lokakuusta asti on lähes tulkoon istunut sohvalla ja syönyt. Polvileikkauksen jäljiltä siis. Mitään fyysistä syytä sohvailuun ei ole enää ollut aikoihin, siitä vain tuli tapa ja tavasta tuli häkki josta ei ollut helppoa rimpuilla karkuun. Joten en haluaisi enää häkkiin, siksi kait sitä menee sata lasissa nyt tätä vaihetta. Onneks on jo niin vanha, ettei sitä kyllä jaksa ihan hulluna harrastaa liikuntaakaan enää ;)

Uutta viikkoa kohti taas! Ovisaika odottaa sekin.

Babynews...for some

Vauvauutisia - joka lauantai. Sanoo paikallislehti. Vaan ei meillä.
Niitä on luettu jo vuosia ja jo aika pitkään on toivonut että siellä joukossa olisi joskus omakin ilmoitus.
Erityisesti viime joulukuun aikoihin se oli aika tuskaista. Silti niitä pitää lukea. Elättää toivoa. Ja tietenkin etsiä tuttujakin :)
Tänään päänsärkyä. Veikkaan lääkitystä koska täten ei ole päähän koskaan koskenut. Mutta myös paljon hikistä tanssikuntoilua ja kauppailua/ruoanlaittoa/leipomista.
Kevättä ilmassa.