Taukoko?

Takana on pari tooosi pitkää viikkoa töissä. Uuvuttaa. KP2 tuntuu alamahassa ja mielikin on väsymyksestä aika matalalla. Tai no, sitäpähän se on ollut viime aikoina ihan ilman kiertopäiviä ja pitkiä työviikkojakin. 

Caudensia blogissaan kertoi omasta yritystauostaan. Aloin sitten itsekin sitä enemmän ajatella, ihan reilusti ajatella. Olimme kyllä tästä jo puhuneet. Yrittämystauosta. Että nyt on hyvä hetki se pitää ja että se pidetään ja otetaan tästä taukoa määräämättömäksi ajaksi (ehkä lopullisesti - who knows). Mutta silti menkkoja odotellessa ajattelin että entäs jos olenkin nyt yhtäkkiä luomusti ja odottamatta raskaana. Entäs sitten. Tai että jos me se tauko nyt virallisesti päätetään pitää niin tietenkin se raskaus sitten pamahtaa alkaa hetimiten. Niin että tauko jää saamatta. Eli onko tässä nyt tultu sitten oikeasti siihen että pitää aloittaa ehkäisy ettei täysin vieraannuta raskaaksi tulemisen "pelossa" toisistamme. Ja ettei siitä taas tule sitten sitä salaa yrittämistä jos sitä ehkäisyä ei ole. Ja ovulaation kyttäystä ja päivien metsästystä. En jaksaisi sitä nyt enkä kohtakaan. En taas. En en ja en. Haluaisin että meillä kahdella aikuisella olisi vihdoinkin se aika olla kahdestaan ja olla vaikka niitä honeymoonereita kun tämä yrityshän virallisesti lähti käyntiin heti häidemme jälkeen. Onko se itsekästä tällä iällä. Voinko tehdä ratkaisun nyt tyystin omaa itseäni kuunnellen ja ennen kaikkea niin etten sitten kadu sitä jälkeenpäin. Tyhmää ajatella noin, koska aina jää jossiteltavaa asiasta jos toisesta mutta noita asioita mielessäni nyt pyörii. Että jos nyt tauottaa niin onko se sitten kohta liian myöhäistä haluta. Onko se sitten vain vaikeampaa. Vai auttaako se jos ei ole niin stressaantunut ja lamaantunut, onneton ja tuskissaan.

Ehkä tässä onnena kumminkin on se ettei tässä tarvitse nyt päättää vielä yhtään mitään. Verikoetulokset on vieläkin saamatta eli mahdollisia syitä keskenmenoille ei ole. Eikä varmaankaan tulekaan mutta odotellaan niitä silti. Jännittyneinä. Että josko ne kumminkin jotain kertoisivat. Syitä. Seurauksia. Jotain. Ehkä nyt vain urheilen ja suoritan, teen urani eteen hetken jotain ja koetan löytää jonkinlaista onnellisuutta ja iloisuutta elämääni. Jollain tapaa.

Sain hienon blogimaailmatunnustuksenkin jolle en oikein osaa tehdä mitään :) Minä vain urpona luen ja joskus jotain kommentoinkin. Ja kirjoitan. Mutta tässä minä nyt siis kiitän Marvinea tunnustuksesta. Olen otettu.

1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi tunnustuksen sinulle.
2. Valitse 5 ihanaa blogia (joilla on alle 200 lukijaa) ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa.
3. Toivo, että ihmiset joille jätit tunnustuksen antavat sen eteenpäin.

Minä nyt valitsen 5 ihanaa blogia tähän joita luen.Muuta en osaa tähän tehdä :)
Rowan , Toiveikas,  Ainu, Caudensia ja Jadekivi.

Ihmiskuori

En laske päiviä. En tiedä mikä KP on menossa (muuta kuin sen että menkat lähestyvät, endo-oireilu on alkanut). Koetan pitää koko asian poissa mielestäni mutta silti se vain jostain nostaa päätään. Se mahdollinen äitiys ja uudelleen yrittämään ryhtyminen.

Teeskentelen itselleni olevani kunnossa. Teen pirusti töitä ettei minulla olisi aikaa ajatella MITÄÄN. Silti huomaan nyyhkyttäväni vähän päästä ja laskevani sataan kerran jos toisenkin, etten menettäisi hermojani yhdestä tai toisesta vähäpätöisestäkin asiasta. En nuku kunnolla. Elän vain tällaisessa itseni näköisessä kuoressa ja koetan selvitä päivästä toiseen, viikosta toiseen ja toivoen että aika parantaisi ja osoittaisi suunnan. Ihmiskuori siis. Siltikin olen iloinen niistäkin vähäisistä onnen tarinoista joita täälläkin blogimaailmassa on. En tunne katkeruutta enkä muutenkaan negatiivisia ajatuksia. Ajattelen vain että jotkut ovat jaksaneet yrittää ja antautua kerta toisensa jälkeen yrittäjäksi. Mistä minä löydän sen voiman ja ennen kaikkea, haluanko minä enää? Olenko tullut sieto- ja kipukynnyksieni rajamaille? Pystynkö minä enää yrittämään ja yhäkin, haluanko minä?

Kysymyksiä - ilman vastauksia. Silloin kun ehtii ajatella. Tai haluaa ajatella.

Uusi polku

Tänään olen ottanut askeleen oman elämän hallinnassani. Askeleen parempaan suuntaan siis. Ja askeleen eteenpäin. Vuodet olen valittanut ja ollut tyytymätön ja tänään olin reipas ja avasin suuni ja tein asioille jotain.

Viime perjantain paripsykologitapaamisella on ollut uskomaton vaikutus. En olekaan niin low life ja huono ja ruma ihminen. Ehkä saankin tässä elämässä vielä jotain aikaiseksi. Ehkä menen eteenpäin sittenkin. Sitä en vielä tiedä teenkö sen lapsettomana vai perheellisenä vai miten. Sille ajatuspolulle en ole vielä valmis astumaan. Siltä risuiselta tieltä haluan vielä pysyä hetken poissa, kävellä tasaista ja sileää polku. Mutta kumminkin uudenlaista polkua joka tarjoaa minulle jotain uudenlaista reitillään. Haasteita, motivaatiota, onnistumisen tunteita ja ongelmia ratkottavaksi. Sitä reittiä kuljen nyt hetken, ehkä se sitten viitoittaa polkua myös Lapsettomuuden Polulla.

Maybe tomorrow is a better day

Hetkellinen tyyneys saavutettu eilen. Paripsykologikäynnin jälkeen. Olotila oli niin kevyt että olisin voinut leijua.
Itsesyytökset saivat toisenlaisen näkökannan ja ehkä minä en olekaan niin ruma ihmisenä kuin itse annoin itseni uskoa. Ehkä lapsen kanssa huutotapahtuma (sattuma joka oli syöstä minut kuilun reunalta alas) olikin vain tapahtuma, jossa tapahtui asia ja jonka minä olen dramatisoinut päässäni tietämättä toisen puolen tunteita ja ajatuksia. Asioita kun voi nähdä ja tuntea niin monelta kantilta. Sain myös tukea/ymmärtämystä tähän asioiden vyyhtiin päässäni. Se riitti että joku vain totesi että onpa sinulla ollut paljon kannettavana. Suurta taakkaa. Ja sitten itsekin tajuaa kuinka suurta. Ja ettei ihme että haluaa elää omassa kuplassaan ja olla omissa oloissaa. Miettiä asioita ja koettaa löytää niihin ratkaisua. Ja murehtia ja itkeä. Ja olla huomioimatta puolisoa, jonka tajuaa muttei kykene siihen huomiointiin. Tajuaa vaan tekevänsä "hallaa" mutta on niin mustissaan, ettei kykene parempaan.

Tänään, huonosti nukutun yön jälkeen taas elämä on suht normia. Ei niin kevyttä kuin sen hetken eilen, mutta ehkä ei enää niin mustaakaan. Katsoimme juuri eilen tai toissa päivänä Avalta tulleen suomalaisen elokuvan lapsettomuudesta, nimeä en muista. Jotenkin se oli niin tragikoominen kertomus kokemuksista joita itsekin kokee, mutta vain osin. Ei sitä voi mitenkään näytellä ja näyttää ihmisille elokuvan muodossa mitä on olla LAPSETON ja mitä elämä on kun sitä polkua kulkee. Se vain pitää kokea ymmärtääkseen ja tietääkseen.

Ehkä huominen, ylihuominen, ensi viikko, seuraava kuukausi, ensi kesä...ehkä ne ovat paremmat.