29.3.2012

Turta.

Olin odottanut että KP28 olis nyt lauantaina. No eihän se oo. Se on vasta maanantaina. Nyt on kumminkin päivä jo mennyt näissä normi menkan odotusoireita "potiessa". Eilen romahdin täysin kun merkit alkoi viittamaan taas tähän epäonnistumiseen. Joskaan ei olla vielä siellä maanantaissa, mutta kyllä tämä nyt tuntuu siltä että se tulee. Siis se KP1 taas.
Joka kerta kun käy vessassa pelottaa. Joka vihlaisu tuntuu että taas ollaan tässä ja kohta panadoli-purkilla. Minä en vain jaksa ymmärtää että miksi tämä ei onnistu. Yrityskertoja on, että sekin alkaisi olla jo meidän puolellamme. Siis ihan matemaattiset faktat. Vaikkei siihen tsäänssejä oliskaan kuin se 20% sitten jos kaikki muut osuu kohdalleen. Miten hemmetti tästä voi tulla näin vaikeata. Miten se voi olla. Miten minä oon tähän maailmaan tullut, ja Rakas. Miten se kesällä vastaan kävellyt piripääteiniäiti tuli raskaaksi, sai lapsen ja saa sen vielä kasvattaa, piripäissään.
Tämä on ihan perseestä. Ihan pahinta aikaa koko kierrossa. Viisaat ja tietävät kanssablogittajat sen tietää ja tiedän sen siis itsekin, vaan nyt sen eri toten tunnen. Jotenkin odotukset oli niin kamalan korkealla sen ultran jälkeen. (Verikokeen tulokset kait lääkäri sanelee huomenna ja ne sitten tulee postissa jahka ehtivät. Niistä siis selviää se onko edes ovuloinut. Joka tietysti selittää miks ei onnistu, jos ei edes se yksi perusasia onnistut, ainakaan tässä kierrossa). Ja tuntui että tästä se nyt lähtee. Miten naiivia ja typerää että antoi itsensä edes alkaa uskomaan taas. Mikä pettymys.

On tosin vielä muistettava, ettei ole varmuutta vielä miten tässä käy. Osahan minua tietenkin vielä roikkuu niissä pienen pienissä toivon rippeissä. Että tämä nyt on jotain alkuraskauden juttuja. Voihan se olla, mutta pessimisti minussa on eri mieltä. Tai en siis tiedä, tämä on jotenkin niin mielipuolista. Toivoa ja uskomista, epätoivoa ja realismia. Vetäydyn odottamaan ja katsomaan kun minuutit vaihtuu tunneiksi ja tunnit päiviksi. Vieden kohti tietämystä. Iloista tai surullista.

EDIT: Ja minua myös ärsyttää kun ei oikein tiedä näistä asioista. Minen tiiä hienoja lyhenteitä ja ruumiinlämpöjä, en hienoja hoitonimikkeitä ja niiden sisältöjä. Hyvä kun osaan ovistikkuja käyttää, just ja just. Tuntee itsensä vielä tyhmäksi kaiken muun lisäksi.

28.3.2012

odottaminen, yrittäminen yms ärsyttävät sanat

Luin tästä toisesta blogista aamulla. Ja se jäi mieleen. Että olispa vielä se aika kun ei Yritetty vaan yritettiin ja oltiin suht rentoja ja pidettin hauskaa ja ei oltu pettyneitä, odottavia ja Yrittäviä. Lapsettomia. Keskenmenneitä. Siihen voisi palata. Jos vain kykenisin.

Huomaan kehittäneeni myös addiktion tähän bloggaamiseen. Luen ja kirjoitan. Jatkuvaan. Mitään kun ei voi tehdä silleen vähän sinnepäin vaan pitää olla addiktiomaisesti koko ajan.

KP23

...ja minusta pahasti tuntuu että kohta tulee KP1. Oikealla munasarjan alueella tuntuu taas niin tutulta. Tajusin sen tänä aamuna. Joskin olin viime yönä uneksinut jo pienestä Nyytistä, jota yritimme parhaan mukaan hoidella rakkaan kanssa. Ilmeisesti se univauva oli tullut yllättäen kun ei edes pukliharsoja löytynyt :)
No mutta siis, nämä kai on nyt sitten ne piina-ajat menossa. Voisinpa vetäytyä johonkin kuplaan odottamaan ajan kulua. Koska tämä häiritsee ajatuksia, elämää, oloa. En osaa taas keskittyä yhtään mihinkään vaan mietin tätä ja tulevaa ja surua ja ahdistusta. Ja pelkoa. Mutta silti se toinen osa minusta toivoo ja uskoo, että kyllä se vielä voi ollakin se parempi vaihtoehto tulossa. Ja realistisesti voikin mutta kyllä tällä kokemuksella voi jo vähän arvioida realistisesti myös sitä negatiivista vaihtoehtoa. Sitä todennäköisempää. Vaikka se toive olikin ultrassa saatu hienoine rakkuloineen ja ties mitä. Se päivä tuntuu jo niin kaukaiselta eikä sitä tunnetta nyt oikein enää löydä. Sitä Toivoa. On vain pientä toivoa ja enemmän epätoivoa.

27.3.2012

vanha

Mietinpä tuossa että olenkohan tulossa vanhaksi. Ja olenkohan liian vanha tähän Yritykseen. Kaipa tämä olisi luonnistanut paremmin ehkä kymmenen vuotta sitten. Aina voi tosin jossitella, eikä se mihinkään oikeastaan johda. Aiemmin en olisi ollut valmis. En ollut oikeanlaisessa parisuhteessa. Mutta siis fiksuahan olisi ollut aloittaa yrittäminen aiemmin, niinhän ne muisti tuolla naistentautien klinikalla mainita lähes joka kerta. Silloin kun siellä endoseurannassa olen kulkenut.

Tuo vanhaksi tuleminen onkin sitten toinen juttu. Ei vaan kiinnosta enää juhliminen, rellestäminen ja jatkuva notkuminen jossain muiden mieliksi. En mä jaksa. Jo siitäkin syystä että itselle täällä eletään eikä muita varten. Ja on tuota juhlintaa tehnyt jo oman osansa tänä elinaikanaan.
Ja tietysti tuokin kiinnostuksen menetys riekkumiseen johtuu jo tästäkin elämän tilanteesta. Ei vaan tahdo  kroppaansa laittaa mitään mistä voi olla vaaraa ehkä siellä kenties olevalla lapselle. Tai edes niille alkutekijöille. Jotenkin tunnistan myös sellaista "tiukkapipoisuutta" itsessäni ja mulle jo sanottiinkin jossain vaiheessa, että "pidä hauskaa, en muista milloin olisin nähnyt sinua iloisena/hauskan pidossa". Mutta ei tätä vaan käännetä nappulasta off.asentoon. Ja onko se täyskännikään sitten se ainoa ratkaisu...nollata. Ehkä se rentouttaisi. En tiedä. Olen varmaan taas jossain ajatusjumissa. Ajatukset on niin pienellä kerällä, ettei näe kokonaiskuvaa. Pitäisi katsoa outside the box. Ottaa niskasta kiinni.

26.3.2012

Eikö tää jo riittäisi.

On lapsettomuutta, on lomautus tulossa, on niin maan pirusti laskuja pinossa ja uusia helvetti yrittää pukata ovista ja ikkunoista, just nytkö niiden on pakko kasaantua kun rahahanat sulkeutuvat.
Taisin jo viime viikolla mainita että miten ehdin todeta, että elämä voi olla kivaakin. No sitten se iskee nilkoille ja kovasti. Tai elossahan tässä ollaan, rakkaatkin ovat eikä mitään ole menetetty. Mutta silti, kun pitäisi pysyä positiivisella mielellä ja unohtaa huolet ja murheet, että raskaantuisi. Niin sitten tulee tällaista. Eikö vaan voisi nyt keskittyä siihen elämiseen, miksi tästä piti tai pitää tulla taas näin vaikeaa. Miksi pitää testata ja koetella nyt ihan jatkuvasti. Tikulla silmään sanoisin jopa.

Onneksi on välillä mahdollisuus hetkeksi unohtaa tuo ja vaikka nostella vähän rautoja. Tai heilutella niitä. Se näkyy auttavan, on kait se sekin myönnettävä. Kun olen siis lähes koko elämäni ollut aikamoinen laiskuri liikunnan suhteen, olen vain tullut vihaiseksi jos on tullut hiki :) No sekin selvisi että oikeanlaiset varusteet, niin ei mee hermot niin herkästi. Niin, siis nyt "vanhana" on pakko myöntää että tuosta saa niitä paljon puhuttuja endorfiinejä, niitä jota en koskaan aiemmin ole päässyt kokemaan. Mysteeristä se on tämä elämä.

Eikä se ole kokonaan huonoa. Minun asiain käsittelytapa vain on se shokkihäsläys ensin, kaamea vaahtoaminen ja tuskastelu, jossa aikani kieriskeltyä tajuan että ehkä tästä selvitään. Jos ei liikaa ala uskoa parempaan ;) Eli pessimisti mikä pessimisti. Mutta ehkä hieman jo positiivarikin. Näin vanhempana. Viisaampanakinko jopa. Tuskin sentään sitä.

25.3.2012

Kärttylästä päivää.

En tiedä mikä minua vaivaa. Saamarin pahan tuulinen olen koko ajan...tai siis odottamatta se iskee. Puolisossa on kaikki vialla eikä se osaa mitään tehdä mielestäni oikein tai oma-alotteisesti. Hermot repeää ihan yhtäkkisesti. Ja se sitten taas omalta osaltaan ottaa päähän ihan pirusti. Ja hetken päästä kaikki tasoittuu. Ainakin nälkäisenä on vielä pahempi Hirviö valloillaan kuin ennen oli. Liekkö ruumis väsy urkan räjähdysmäisestä lisääntymisestä vai hormoonihirviöyskö se vaan taas on.

Eilinen oli aika tunnerikaskin päivä kun oli Hyvästi-juhlat. Rakkaita ihmisiä muuttaa kauemmaksi eikä yhteydenpito ole enää niin helppoa välimatkan takia. Ja kun se muutenkin on vähän huonoa, pelkään että tämä vieraannuttaa kokonaan. Ja sydän itkee ikävästä kun pieniä ihmisiäkään ei enää näe :( Mutta ok tsemppasin eilen taas vaikka läsnä oli paljon pieniä ja paljon puhetta lapsista ja lapsiperheaiheista. Eipä se ikinä tosin olekaan mikään ongelma (paha ainakaan) ollut. No ehkä keskenmenon jälkeen, mutta ei yleensä muuten.
Tänään sitten väsymyksestä(kö) johtuen lie ollut sitten tarvetta taas puputtaa kaikkea. Karkkia ja sipsiä. Ei edes tee mieli vaan kun kanssa-asuja on samoilla linjoilla ja ehdottelee, en saa kieltäydyttyäkään. Sairasta, vaan tämä mussutussyöminen on minun addiktioni. Jos vain istuu sohvalla vapaa-aikansa, ei näy osaavan olla syömättä jotain. Ja yleensä noista syömisistä tulee vielä se paha olo, maha sekaisin -olo - eli on se kumma kun sitä ei opi! Säälittävää jopa. Maha on muutenkin ihan plörinänä noiden hormoonien ja endojen sun muun takia. Ja vielä pitää itseään kiusata syömällä väärin.

Huomenna verikokeeseen tarkastamaan oliko ovulaatio viikko sitten vaiko ei. Sittenhän sitä voi taas lakata odottamasta. Tai sitten odottaa vielä muutaman päivän pidempään, kunne totuus sitten paljastuu.

23.3.2012

Iholla

Kattelen tässä samalla tuota Iholla-sarjaa. Mietin miltä tuntuisi jos itse kuljettaisi dokumentaarisesti kameraa mukanaan. Onhan tämä blogittaminenkin eräänlaista elämän dokumentointia, ilman kuvia vain. Jotenkin vaan on niin irrallinen olo aina kirjotellessa, että tästä ei tule jotenkin johdonmukaista ja soljuvaa. Vähän töksähtelevää ja poukoilevaa tekstiä. Ei tule keskityttyä. Tämä elämä on jotenkin muutenkin yhtä poukkoilua. Ei ole aikaa pysähtyä ja olla yksin, omien ajatustensa kanssa. Ne illat/päivät ovat harvassa, kun vaan saa olla. Puhumatta. Seurustelematta, edustamatta. Ja toinen ei aina vieressä ymmärrä, että haluaa sitä. Eikä jaksa. En haluais työntää toista pois, mutta haluaisin vaan olla keskenänikin. Aina välillä. Ne "omat hetket", ne on liian vähissä. Tämä tänne kirjoittaminen on tietynlaista sellaista, van tässäkin rinnalla on aina lähes joku, televisio, mies, työpaikka. Ehkä vähän tänään "kuristaa" elämä, huomaan. Tukehduttaa. Ihmiset elämässä, lähimpiä, tekee olon tukalaksi. Ja sitä se huono olo sitten lähti. Tein tuossa jotain aikoja sitten lupauksen itselleni, että ihmiset jotka aiheuttavat tuota kyseistä olotilaa, on vain pakko unohtaa. Let go heistä siis. Ei muukaan auta. Negatiivinen energia ei ole sitä nyt mitä pystyy handlamaan. Eikä sitä tarvitse kenenkään handlatakaan. Ei sen kuulu mennä niin. Surullista mutta totta. Ehkä joskus vielä tilanne muuttuu.
No taas tuli asiaa asian vierestä, ehkä nyt sain ulostettua taas vähän mikä mieltä tänään painoi. Omaa aikaakin on luvassa jahka lomautus alkaa. Mutta ei se ole sama asia, se on jotenkin niin järjestettyä, pakon omaista.
Aika vetäytyä unille, silloin ainakin saan olla itsekseni. Selittelemättä.

21.3.2012

Ehkä tästä jotain hyvää tulee...joskus...vielä.

Peljättää. Mitä tämä lomautus tuo tullessaan. Osaisikin ottaa sen levon ja loman kannalta mutta se ei vaan oo mun luonto niin sanotusti. Ensin pitää stressata stressaamasta päästyäänkin siitä että miten saadaan taloudellisesti perhe pidettyä a)asumassa lainalla ostetussa asumuksessa b) ruokittua ja c) maksettua kaikki hemmetin jo sovitut laskut ja menot. Ja niitähän piisaa.
Pelkään että jos nyt ei saanut raskaus alkuaan, niin miten sen saa alkamaan seuraavaan kiertoon kun on stressitekijöitä taas enemmän. Mulle tuo raha, tai sen puute, vaan tuo joko sen vapauden tunteen tai sitten sen kuristuksen tunteen. Siis se, että jos koko ajan pitää huolehtia että miten selvitään. Eihän me köyhyysrajalla olla, tähän joku voisi kärkkäästikin sanoa jotain, mutta siis kun on oletus että tulot on tietyt, niin menotkin on mitoitettu niiden mukaisesti. Tietenkin. Ja vähän ylikin. Kun on siihenkin taipumusta. Ettei osaa elää omien varojensa mukaisesti vaan että sokaistuu ja humputtaa tilit (ja luottokortin tyhjiin).
Osa itsestä on jo pääsemässä järkytyksen yli, osa haluaa pitää kiinni ja velloa huonossa olotilassa (kuten aina ennenkin on toiminut) jaksamatta etsiä valoisia puolia. Ja kun se toivominen paremmasta on pelottavampaa, kun sitten taas vaan pettyy jos ne toivomat ei edes läheksikään toteudu. Jotenkin, kun ei mitään oikein odota, ei pety. Tiedetään, tiedetään, että tämäkin olisi järkevämpi hoitaa toisin, muttei nyt ihan kaikkea hetkessä opi ja omaksu. Tasaista puurtamista. Siihen kait sitä on tottunut. Ei aallon harjailla oleilua, vaan enemmän siellä alamäessä pysyttelyä. Mutta jospa tästä oppisi jotain, tästä elämästä.
Niin ja huomiona se että jos olisin saanut olla raskaana loppuun asti (viime vuonna), tätä ei olisi tarvinnut "kokea". Mutta siis, jossittelua riittää. Eipä siitä sen enempää.

Toivon että pienet kipuilut munasarjan suunnalla olisi jotain positiivista kipuilua. Mutta vielä pitää odottaa. Ensi maanantaina on verikoe, josta tarkastetaan ovuloinko ja kannattaako pidempään jännittääkään.

20.3.2012

Ihmeellinen elämä

Se oli eilen illalla tähän aikaan kun taisin rakakselle todeta, että katsos, elämän voi olla kivaakin. Että piruvie, ei ainaista negativismia ja sitä rataa.
Se alkoi aamuyöllä. Kummalliset unet lapsista, pienestä sikiön näköisestä nyytistä jota piti pitää hengissä. Heräsin kolmen jälkeen enkä kunnolla nukkunut enää. Päivä jatkui urkalla. Töihin sain raahauduttua, tosi väsy ja jalat painoivat ainakin tonnin. Eikä mennyt pitkään kun löytyi taas virhe tehdyistä töistä. Olin jo valmis lyömään päätä pöytään kun sitten iltapäivällä tämä elämän kivuus punnittiin.
Saimme varoituksen lomautuksesta. Ei sentään kaikki me, vaan me alempi tasoiset. Mutta että, aallon harjalta taas aallon pohjalle. Onneksi IVF-aloitusaika oli vasta syyskuussa, koska tällä haavaa ei pystyisi mihinkään ylimääräiseen. Pankkineitien eteen on mentävä rukoilemaan maksujärjestelyistä. Silti jo sovitut laskut ja maksut on handlattava. Se siitä ressittömästä tilasta. Eilen vielä, ovisaikaan (KP14), olin huipulla. No onneksi tämä ei tullut eilen, koska tänään kun piti vielä vähän varmistella, ei kyllä jaksaisi ajatella lisääntymistä.
Onhan tässä puolensa. Ja näinkin alkuun nekin valoisat asiat. Mutten ole vielä toipumisessani (henkisessä sellaisessa) vielä siellä näköjään, että jaksaisin ylläpitää tätä fragiilia elämääni kovassa puristuksessa. Huomasin kuinka mieli toimi. Shokki (jonka kyllä jo aavistin työtilanteen oltua pidempään very slow), hyvät ajatuksetkin tulevasta "lomasta" kunnes shokin hävittyä tajuaa, että miten tästä konkreettisesti selviää. Huomaan taas että on helpompi loksahtaa tähän pahan mielen lokeroon, kuin nähdä tässä asiassa mitään positiivista. Lomaa siis pari kuukautta. Aikaa eksörsaissata, aikaa miettiä (liikaakinko?), aikaa...istua kotona rahattomana. Tuijotella taivasta ja syödä kaurapuuroa. Ehkä tästäkin vielä ne hyvät puolet löytyvät, mutta menipä taas suunnitelmat uusiksi - tulevalta kesältä. Ja kenties pidemmältäkin ajalta, tiedä nyt sitten miten pitkälle aikaa tämä vaikuttaa ja mihin.

18.3.2012

Mieli askartelee tulevaisuutta

Olen paljon tässä viikonlopun aikana miettinyt, että entäs jos. Entäs jos tämä nyt tällä kertaa sitten onnistuukin tämä yrittäminen. Että tästä yrittämisestä tulee oikeasti konkreettisesti raskaus. Että tästä perheestä tulisikin kolmijäseninen. Että me emme enää olisikaan vain sinä ja minä, vaan olisimme kolmeestaan me. Emme enää olisi vapaita taivaanlintuja, vaan aika "sidottujakin". Jotenkin tässä yrittäessä on ollut aikaa miettiä, liikaakin, kaikkia äitiyden ja isyyden mukaan tuomia asioita. Joita oli tietysti miettinyt jo aiemminkin, vaan nyt ajatukset ovat olleet lähinnä tämän Yrittämisen ympäröimiä joten ei ole miettinyt taas aikoihin sitä äitiyttä, sitä että mitä se merkitsee kun perheessä olisikin pieni ihminen. Mitä se tarkoittaisi, miten koti järjesteltäisiin, mitä harrastettaisiin vai harrastettaisiinko enää mitään. Itsekkäästi on nauttinut satasella tästä lisäajasta itsensä kanssa. Tai oikeastaan siitäkin on nyt oppinut nauttimaan tässä ihan muutaman viikon ajan vasta. Muu aika on mennyt kummallisessa sumussa, surussa ja apatian vallassa. Sekin mietityttää, kun seuraa sivusta lapsiperheiden arkea, että onko parisuhteessa sitten enää ikinä aikaa toiselle. Ja avioerolapsena miettii myös että mihin suuntaan parisuhde sitten kehittyy kun se arki dramaattisesti muuttuu ja ollaan väsyneitä. Ja entäs jos lapsi ei olekaan terve. Entäs jos hän kuolee saman tien kun on syntynyt, tai jos hänellä on jokin vaikea sairaus. Miten niistä sitten selviää. Kaikesta varmaan selviää eikä etukäteen kannattaisi pahemmin murehtia, mutta mielessä nämä kaikki asiat vaan ovat. Ikävä kyllä.
Onko tämä nyt siis vain pelkoa tulevasta ja ettei uskalla ottaa riskejä vai lieneekö jopa normaalihkoakin näin miettiä. Varman päälle pelaamista. En tiedä.

Huomaan että itselläni on parempi olla, kaikesta huolimatta ja vihdoinkin. En tunnistanut ihmistä joka peilistä minua takaisin katsoi. En fyysisesti enkä henkisesti. En pitänyt itsestäni enkä näkemästäni. Olin kadoksissa enkä tiennyt mistä minua edes voisi lähteä etsimään. Jokin Voima minut sysäsi takaisin itseni tykö enkä enää halua itseäni kadottaakaan. Aurinko paistaa ja se on kaunista. Kevät tulee ja uusia elämiä herää eloon. Luonnossa ja varmaan joka paikassa. Kyllähän noita vauvauutisia aina kuulee, vähän päästä. Enää ne eivät aiheuta niin kovaa katkeruutta kuin vielä alkuvuodesta. Iloa löytyy pienemmistäkin asioista ja jotenkin se tuntuu menevän syvemmälle, eikä vaan teennäisesti näy pinnassa samalla kun sydän kumminkin itkisi (kuten aiemmin). Jotenkin tämän lapsettomuustilan on tietyllä tapaa alkanut hyväksyä, ehkä siitäkin tämä olotilan paraneminen johtuu. Hyväksymisestä. Tietty osa minua haluaa velloa vielä huonoissa fiilikissä, riutua ja sitä rataa. Se on piirre joka on ollut mukanani varmaan koko elämäni, ja jotenkin senkin jo hyväksyy. Joskin ilman sitä olisi ehkä elämä hauskempaa, jospa siitäkin tässä aikuisuuden kynnyksellä eroon pääsee.

16.3.2012

Valon pilkahdus.

Käynti ultrassa takana. Olotila aika epäuskoinen. Iloinen, onnellinenkin, mutta silti pelottaa olla iloinen/onnellinen/toiveikaskin. Lääke oli toiminut, eli kaksi rakkulaa (18 mm) löytyi kypsymässä. Lääkäri itse antoi toivoa ja kehotti olemaan läheisissä väleissä tulevina päivinä ;)
Kilpirauhaslääkitystä vähennettiin. Vähän siitä olikin oireita...että ehkä olen vähän hyperaktiivistilassa ollut-nukkunut huonosti ja kummia sydämen tykytyksiäkin on ollut. Jo jonkin aikaa.

Ikävintä ehkä se että lääkitystä pitäisi nyt jatkaa, jos nyt ei natsaa tähän kiertoon. Pelottaa edes toivoa, että natsaisi. Tämäkin kun on eräs elämänvaihe, jota ei kyllä toisaalta toivoisi olevan mutta se seuraava vaihe se vasta peljättävä onkin. Se Odottaminen. Entäs jos kaikki taas menee mönkään? Ja kromosomihäiriöt sun muut asiat mietittävänä. Tässä lapsettomuustilassa on toisaalta tuttua ja turvallista olla, ennen sitä harppausta seuraavaan. Siitä pelko ehkä tulee. Joskaan tämä ei ole haluttu ja toivottu elämäntila eli seuraavaan siirrytään kyllä kunhan sen aika on käsillä iloisin ja avoiminkin mielin, jahka muutoksen pelko taas väistyy.

Melkein hymyillen säntäsin ulos lääkäreiden luota. Toivotaan että ilo auttaa myös tässä (ovulaatio)tilassa, parempi kai sekin kuin murjotus ja apatia.

Niiiin ja tohtoritäti jossain tapaamisen välissä totesi että kun sulla on tuo paha endometrioosi. Ja tähän asti on jotenkin aina mennyt/menty sillä, ettei se ole "paha". Tai onhan se mutta ehkä itse olen tässäkin tapauksessa ajatellut, ettei se mihinkään vaikuta. Eihän tämä satu mulle jne. Endoakin siis tuolla ultrassa on ja näkyy. Ja herttamainen kohtu. Huh tätä termistöä ja lääketieteellisiä ilmaisuja - pää ihan pyörällä kaikesta tästä informaatiosta. Kaikkea ei ymmärrä eikä kaikkea tajua kysyä siinä tilanteessa kun siellä hoitopöydällä/huoneessa olet. Kysymyksiä kyllä olisi.

15.3.2012

KIIRE!

Olen sitten ilmeisesti alitajuisesti(ko) luonut itselleni tällaisen kiireen ettei ehdi edes tehdä sitä minkä takia täällä nyt eletään. KP10 jo menossa eikä viitteitäkään siitä että edes huvittaisi mitään sellaista ajatella. Vähäisetkin luontaiset tarpeet ovat hävinneet, ilmeisesti noista hormooneista johtuen. Ovistestailut negoja eli ei vielä paniikkia mutta silti...sitten kun on taas KP1, niin voi syytellä itseään. Tää on ihan sairasta! Tämä "pakkotahti" tappaa luonnollisen halun lisääntyä (siis sen aktihalukkuuden), sitä lääkitään ties millä valmisteilla, joka vielä enemmän vie pois siitä luonnollisesta halusta ja tavasta. Sitten ihmetellään, että missä vika.
Nää on päivän selviä juttuja näin, vaan eihän ne sitten oikeesti oo. Kun siis sitä fyysistäkään selitystä tälle tilalle ei löydy. Muuta kuin endometroosi. Ja sitäkään ei näytetä käytettävän virallisesti syypäänä.
*isohuokaus*
Huomenna ultraan setvimään oliko letroista apua. En tiedä toivonko mitä tältä kurkkaukselta. Jotain ihmeparantumista varmaan.

PS: Jälkihuomiona, että KIIRE taisikin olla tuo liika lääkitys kilpirauhasen vajaatoimintaan. Koko ajan häsellys ja hösellys joka suuntaan. Eikä pään sisässä rauhoittunut koskaan. Toivotaan että nyt rauhottuisi. Uusilla lääkemäärillä.

14.3.2012

OhO!

KP 9 jo! Huomaamatta täällä. Pitäskö huolestua vai olla tyytyväinen, onnellinenkin ettei ole häsläämässä asian tiimoilta. En tiedä. Sitä tunnustellessa.

13.3.2012

Kiva.

Tämä on aika mukava.

Joskin onhan sitä vähän kateellinen. Ei vain pysty olemaan aina sataprosenttisen onnellinen toisten puolesta. Tuossa asiassa.

11.3.2012

Happy/unhappy

Voiko yhtä aikaa olla jotensakin onnellinen ja tyytyväinen ja samalla sitten toisaalta niin tyytymätön ja onnetonkin? Jakomielitautista. Huoman olevani "onnellinen" kun sysään syrjään nämä faktat ja mietteet edes niistä. Mutta sitten kun niitä alkaa miettimään (pakostakin taas joutuu kun alkaa kiertopäivät lähestyä ovis-aikaa), tuntuu tuskaiselta. Kaikki se tieto ja tietämättömyys, halu onnistua ja onnistumattomuus, rahanmeno ja epävarmuus tulevasta, odottaminen ja vartominen. Elämässä paikoillaan junnaaminen, odottamassa sitä haikaraa joka vain aina kurvaa tämän kodin ohi.

Onnea on ollut elämässä viime viikon aikana siitä että olen jaksanut liikkua. Se siis vie ajatukset muualle. Joskin taas kerran olen tekemässä jotain sata lasissa, niin että varmaan kohta kyllästyn. En siis halua kyllästyä mutta olen vain viime päivinä miettinyt tätä elintapaani muutenkin. Että miksi kaikkea pitää tehdä hulluna, ja sitten tympääntyä ihan tyystin. Kuunnella samaa musiikkia päivästä toiseen, syödä samoja ruokia niin ettei maha enää niitä kestä, harrastaa samoja juttuja niin ettei niistä kestä kohta kuullakaan jne; lista on loputon. Nyt vain tuntuu että halua on liikkua (=laihtua), niin haluaa sitten myös mennä täysillä. Tiedän että varmaan viisasta olisi jarrutella vähän mutta jotensakin nyt haluaa jotain tehdäkin kun lokakuusta asti on lähes tulkoon istunut sohvalla ja syönyt. Polvileikkauksen jäljiltä siis. Mitään fyysistä syytä sohvailuun ei ole enää ollut aikoihin, siitä vain tuli tapa ja tavasta tuli häkki josta ei ollut helppoa rimpuilla karkuun. Joten en haluaisi enää häkkiin, siksi kait sitä menee sata lasissa nyt tätä vaihetta. Onneks on jo niin vanha, ettei sitä kyllä jaksa ihan hulluna harrastaa liikuntaakaan enää ;)

Uutta viikkoa kohti taas! Ovisaika odottaa sekin.

10.3.2012

Babynews...for some

Vauvauutisia - joka lauantai. Sanoo paikallislehti. Vaan ei meillä.
Niitä on luettu jo vuosia ja jo aika pitkään on toivonut että siellä joukossa olisi joskus omakin ilmoitus.
Erityisesti viime joulukuun aikoihin se oli aika tuskaista. Silti niitä pitää lukea. Elättää toivoa. Ja tietenkin etsiä tuttujakin :)
Tänään päänsärkyä. Veikkaan lääkitystä koska täten ei ole päähän koskaan koskenut. Mutta myös paljon hikistä tanssikuntoilua ja kauppailua/ruoanlaittoa/leipomista.
Kevättä ilmassa.

9.3.2012

Tyyntä myrskyn edellä (?)

Olo on aika seesteinen. Väsynyt mutta rauhallinen. Mieli siis. Letroja mennyt nyt pari päivää eli todennäköisesti niiden vaikutus ei ole vielä valjennut. Tai siis ne sivuvaikutukset. Samoja oireita tosin tulee näistä kuin tuli Clomeistakin. Tajuton turvotus ja kaasutus. Vähänhän se on huvittavaakin mutta töissä (istumatyössä) se ei ole hauskaa. Vieressä, molemmin puolin, istuu kaksi miestä noin metrin - puolentoista päässä, joten istuppa siinä sitten, kaasuinesi. Tuskallista ja noloa ja mitä kaikkea tuo nyt onkaan. Kivuliastakin. Kuntoilu jotenkin auttaa, helpottaa mielenhallinnassa ja kaiketi se tekee hyvää muutenkin. Pakko myöntää. Mun helmasynti on tainnut aina olla se pessimismi ja ennenkaikkea siellä kakkafiiliksissä rypeminen. Jotenkin mun on siellä turvallisempi olla, kuin koettaa olla positiivinen ja uskoa parempaan ja sitten pettyä.

Letroista on vastekontrolli viikon päästä. Siihen asti siis naukkaillaan pillereitä ja keskitytään taas tulevaan ovulaatioon. Siitäkin ajasta on tullut jo ajan saatossa aika paineinen, stressaava aika. Kellon ja kalenterin kanssa kun koettaa peittoja heilutella niin tulos ei ole kovin...mieltä ylentävä. Molemmat ollaan jo aika väsyneitä siihen aikataulutukseen ja ajastukseen. Spontaaniutta kaivattaisiin. Keskenmenon jälkeisissä mainingeissa taisikin psyka vinkata, että unohtakaa ne kalenterit ja keskitytte vain toisiinne ja paranemisiinne. Mutta ei se onnistu ihan noin helpolla (minä kyseessä ollessa). Kova paine on myös jo iän puolesta mutta myös tuolta klinikalla käymisen puolesta. Sinne on jotenkin niinkuin tilivelvollinen...kun nyt käy siellä, niin pitäisi sitten olla niitäkin kokeiluja ja tuloksia esitellä kun niistä kysytään ja tentataan. Ja eihän ilman niitä sitä lastakaan synny, mutta jotenkin tämä pinne on ottanut niskaottteen meistä ja eniten minusta, stressaan jatkuvasti päivistä ja rakastamisista ja peiton heilutteluajankohdista ja menemisistä sinne ja tänne ja tuonne kun nyt on ovis ja sitä rataa. Tuntuu kuin olisi kotinsa vanki, kun ovisaikaan haluaisi olla kotona - tikuttamassa ja tekemässä sitä mitä kuuluukin tehdä lapsen alkuun saattamiseksi. Ja reissussa muutenkaan ei ole kiva noita tikutusjuttuja duunailla.

Se olis siis KP4 ja viikonloppu. Jos keskittyisi itsensä parantamiseen eli urheiluun tällä kertaa. Järjestäisi siis aivoille tekemistä, muutakin kuin miettimistä. Kummaa tämäkin, tuntuu ettei jaksa mitään muuta kuin tulla töistä kotiin ja syödä ehkä, ja istua sohvalle ja alkaa herkutella ja katsoa töllöä. Ja murehtia. Sitten kun jostain löysi sen pienen kipinän jaksamista (iso kiitos tästä muuten kuuluu ystävälle, joka soitti pitkästä aikaa ja antoi virtuaalista voimaa) ja pääsi ulos rutiineista ja kotoa ja sohvalta; tämä vähän helpottaa. Tosin nyt on kausi ettei tarvitse miettiäkään mitään, ovulaatioita eikä muitakaan. Mutta siis, ihmeellistä miten sitä sitoutuu niihin mielensä ongelmiin eikä pääse pois ja vajoaa ja vajoaa vain syvemmälle vyyhtiin. Ja valittaa huonosta olosta kykenemättä tekemään mitään. Nyt siis nautitaan tästä olotilasta. Mielen hetkellisestä rauhasta ja levollisuudesta.

8.3.2012

Hormoonihirviö

KP3.
Aamulla herättyä oli jo sellainen turvotus päällä että tunne munamiesmäisyydestä ei kauas heittäne. Sormuksia piti ängetä sormeen, kun eikö se yleensä ole just toisinpäin. Mutta siis, epätoivo alkoi vallata jo aamusta, kun tänään sitten pitää ne Letrozolitkin aloittaa. Eli lisää turvotusta tiedossa. Ja se ole mitään pientä sormien turpoilua vaan maha on oikeesti sen näkönen kuin olis raskaana ja 15 kiloa lihavampana. Yritä tässä sitten pysyä iloisena ja kuntoilla onnellisena kuntoilukeskuksessa hoikkien ja solakoiden tyttösten seassa. Kun oikeastaan haluaisit vain pukeutua säkkiin ja pysytellä sisätiloissa kotona-yksin. Muutenkin tämä elämänvaihe on tuonut lisäkiloja ja itsetunto-ongelmia eikä tuo auta yhtään että koko ajan on tunne, ettei mahdu vaatteisiinsa ja tuon paidan sisästä näkyy nuo muhkurat ja niin edelleen.

Mutta siis, Clomifen ei toiminut. Sen vaste tutkittiin ultrassa. Lääkäri löysi jonkin ison kystamaisen möykyn joka ei ollut siis hyvä asia, joten lääke vaihdettiin sitten täksi Letrozoliksi. Clomifenit sopivasti maksoivatkin sen about 3€/pilleri eli 66€ purkki. Ja ehdin niitä syödä sen viisi kappaletta. Nämä Letrot nyt sitten oli onneksi halvempia, joskaan niitä ei saa kuin sadan kappaleen erissä. 30 kappaletta maksoi yli sata euroa kun nämä 100 kappaletta oli Kelan korvauksen jälkeen vajaat 18€. No mutta siis, tänään on se päivä kun noiden syömisen aloitan. Pelottavaa on se mihin niitä käytetään, rintasyöpäpotilaille ja naisille jotka jo menopaussissaan. Haluaisin ajatella neutraalisti mutta pakosta tulee fiilis että ei voi tehdä hyvää psyykkeelle vetää noinkin vahvoja hormooneja. Clomit kun jo aiheuttivat sen että tavarat lenteli ja hermot meni.
Jäämme siis seuraamaan mitä tästä tulee. Puolitoistavuotta tässä on jo mennyt. Yksi keskenmeno mukaan lukien ja tietenkin vähän aikaa autuaasti raskaanakin siis. Mitään "vikaa" meissä ei pitäisi olla, mutta luonnollisesti tämä asia ei vain näytä etenevän. Surullista, mutta kirvestä ei ole kaivoon vielä heitetty.

6.3.2012

KP1

No ei tarvinnut kovin pitkään enää odotella. Alusta aloitamme jälleen, kiertopäivä yksi menossa. Joskaan tänään ei olekaan ihan paskin fiilis -päivä. Ehkä johtuu siitä että on saanut itseään vähän liikkeelle ja liikkumaan (ja samalla ehkä mietteetkin siirretty muualle - hetkeksi). Ehkä myös kevätauringolla on osansa asiassa.

Lopputulema kumminkin on se että se Letrozol-kuuri on mentävä hakemaan apteekista. Ultra-ajankin sain ensi perjantaille jossa vaste sitten tuolle ihmemedicinelle tutkitaan. Sivuvaikutukset ja jo ensinnäkin se että tuo lääke on rintasyöpäpotilaille ja vaihevuosikkaille, hieman arveluttaa sanoisinko. Not liking this. Mutta toisaalta taas en halua tuota nyt enää yhtään enempää etukäteen miettiä. Tämä vaan on taas yksi yrityskiertokerta lisää. Montakohan niitä jo on. Puolentoista vuoden ajalta. Muutama kuukaisi hassaantui siihen "valhelliseen" raskaustilaan. Tai no, taisihan siihen mennä melkeinpä se kolme-neljä kuukautta. Osa raskaana, osa surukoomassa.
Näillä täytyy taas jatkaa huomiseen. Ja siitä seuraavaan päivään. En tiedä mitä tästä projektista tulee. Muutamina päivinä, kun olen huomaamatta ollut miettimättä tätä "ongelmaa", olen ollut ihan tyytyväinen tähän olotilaan kahdestaan. Siis kun ei mieti tilannetta eikä ajattele huomista. Ehkä me sitten olemme vain jatkossa kahdestaan. Luovuttaa ei haluaisia eikä alistua asemaan että joku sitten päätti asian meidän puolestamme ja emme lasta syliimme saaneet.
Näihin mietteisiin, näihin tunnelmiin.

5.3.2012

Tick tock, tick tock. Odottavan aika on pitkä.

Inhoan näitä KP27-28 aikoja. Ja ennen kaikkea sitä edessä olevaa KP1stä.
Tämä saattaa olla se henkisesti vaikein ajankohta. Kovat on odotukset ja etsii viitteitä mitä pienimmistäkin asioista, siis siihen positiiviseen suuntaan. Antaa toivolle vallan, vaikka kuinka kovasti koettaa ajatella järjellä ettei taas pettyisi ja joutuisi mustaan kuoppaan. Ja ajattelemattakaan ei osaa olla. Eikä tämä ole katkaisijasta poiskäännettävissä. Tämä olotila/miettiminen/ahdistautuminen.

4.3.2012

Valoenergiapäivän aikaansaannos

Joskus vaan on sellainen olo, että vaikka kuinka selität, niin kukaan ei ymmärrä. Ja se olotila on ollut viime aikoina enemmän läsnä kuin poissa. Joten tässä sitä ollaan, kirjoittamassa ajatuksiaan julkisesti tänne. Pitkän harkinnan, ja saamattomuudenkin jälkeen. Kirjoittamassa auki tuskaa ja pahaa sisäistä oloa. Ehkä myöhemmin myös julkisemminkin testaamassa sitä paljon kehutun vertaistuen voimaa. Siksi juuri ehkä eniten olen täällä.

Aika kuluu ja kuukaudet vierivät. Häistä on jo puolitoista vuotta. Ajasta jolloin tämä yritys aloitettiin. Jotenkin vanhanaikaisesti halusin odottaa olevani naimisissa ja kaipa se oli vähän itsekästäkin, kun yritys siirrettiin häiden jälkeiseen aikaan. Silloin vielä ei tiennyt että on jo kiire. Silloin vielä halusi uskoa, ja uskoinkin, että mitään ongelmaa ei ole. Ei vaikka endometrioosi minulla onkin. Eihän me vielä oltu yhdessä pitkään oltukaan - haluttiin nauttia toistemme seurasta ja luoda olosuhteet lisäperheenjäsenelle paremmiksi.  Vaikka faktat vanhenemisestani olikin tiedossa. Ainakin osittain. Yhäkin usko tulevaan oli voimaakkaampi kuin pelko. Elämä kuljetti näin ja tämä on nyt oikea aika perheelle. Nuorempana, yli kymmenen vuotta sitten, yritin kerran (eri ihminen eri suhde eri elämä) luullen ajan olevan oikea, mutta silloinkin luonto päätti toisin. Sitä iloa ei kestänyt kuutta-seitsemää viikkoa pidempään. Eikä suhdettakaan enää kovin paljoa pidempään.

Ilosta epätoivoon, yrityksestä onnistumisen kautta menettämiseen, syvistä merenpohjatunnelmista taas ylösnousemuksen ja yrityksen kautta joka kuukautiseen jännitykseen joka sitten taas päättyy...epäonnistumiseen ja epätoivoon.

Tarina alkakoot. Takautuvasti välillä, koska aiemmin en tänne asti päässyt - tuomaan tuntojani paperille ja julki, mutta koko ajan eteenpäin suunnaten.