Kiitos kaikille sanoistanne. Ilman niitä olisin varmaan jo seinähullu vai mikä liekään se oikea termi.
Perspektiiviä on hyvä saada aina asioihin ja "puhua ääneen" täällä blogissa kun täällä kotona se toinen on yhtä paniikissa ymmärtämään että ei välttämättä vielä tapahdu kaikkein pahinta.
Vuoto ei ole lisinyt eikä sitä oikeastaan nyt ole. Just nyt ainakaan. Jokin suvantovaihe tässä elettiin koska kaikki oireet hävisi reiluksi vuorokaudeksi. Turvotus, kaasu, vihlonnat, mielialajutut, hajuaistit - kaikki. Mutta nyt olo tuntuu suht normaalilta, tai siis sellaiselta kuin se oli ennen perjantaita.
Huomenna siis neuvolaan, jossa huolenaiheet voi ottaa puheeksi. Ja samalla alkaa varaamaan aikaa jonnekin ultraan, että pääsee näkemään sen pienen pienen sydämen sykkeen (joka toivottavasti vielä on siellä). Emme me jaksa odottaa viikon 12 tienoille ilman tietoa että kaikki on hyvin.
Nyt vain siis toivotaan parasta. Ja koetetaan pitää pää kylmänä ja mieli positiivisena. Melkoiset itsetutkiskelut on taas takana, josta mieluusti siirtyisin kyllä jo positiivisimmille vesille.
Kiitos tärkeät <3
28.10.2012
27.10.2012
Veri ei haise hyvälle.
Veri ei haise hyvälle. Kun on herkistynyt hajuaisti. Eikä se näytä hyvälle vessapaperissa kun käy alkuraskaana oleva vessassa. Häivähdys, värin muutos edellisistä päivistä ja sitten eilisiltana pari pyyhkäisyä vähän enemmän rusahtavaa jotain joka kyllä haisi ihan verelle. Yöllä ei mitään ja nyt taas sitä häivähdystä.
Maanantaina olisi neuvola. Jos on enää minkä takia sinne mennä. Viimeksi meillä oli maantaina seulontaultra jonne ei sitten päästy kun oltiin keskeyttämässä raskautta sairaalassa. Ei tämä ihan vielä ihan siltä näytä mutta mitäs tämä muutakaan olisi. Voi olla montaakin muuta asiaa mutta mitä. Pelottaa niin että kädet tärisee ja mieli mustuu mustumistaan. Alavatsan tuntemukset ajoittain sellaisia endon/menkkojen aikaisia.
Saapa nähdä.
Maanantaina olisi neuvola. Jos on enää minkä takia sinne mennä. Viimeksi meillä oli maantaina seulontaultra jonne ei sitten päästy kun oltiin keskeyttämässä raskautta sairaalassa. Ei tämä ihan vielä ihan siltä näytä mutta mitäs tämä muutakaan olisi. Voi olla montaakin muuta asiaa mutta mitä. Pelottaa niin että kädet tärisee ja mieli mustuu mustumistaan. Alavatsan tuntemukset ajoittain sellaisia endon/menkkojen aikaisia.
Saapa nähdä.
22.10.2012
Pahaa oloa ja syviä mietteitä
Raskausrintamalla kaikki (kai) hyvin. Ei tietoa muustakaan. Paha olo jatkuu, eikä vain aamuisin vaan pitkin päivää/koko päivän. Turvotus&kaasu lienee se pahin josta tuntuu ettei selviä. Huolestuttavan paljonkin jopa, tuota kaasua. Mietinkin että onko se jo jokin muukin "ongelma" kuin vain tämä hormoonimyrskyaika.
Mutta se mikä askarruttaa mieltä on nyt työpaikka. Viittasin ohimennen tuossa aikaisemmin että työpaikalla myllertää. Muutoksia ja ihmisvaihdoksia on paljon ja epävarmuus nakertaa. Lisäksi olen jo pitkään ollut aika tyytymätön tuolla työpaikassa olemiseeni. Ihmiset tosin siellä ovat minulle se toinen perhe, kun oma on toisella paikkakunnalla. Siis sen minkä nyt työkaverit voi perhettä korvata, mutta siis kumminkin. Joustavat työajat ja mennä voi ja tulla kuten haluaa-kunhan työt tulee tehdyksi. On etuisuuksia ja ergonomiat kunnossa jne. Mutta sitten, se sisältö. Tuntuu että koko koulutus valuu hiekan tavoin viemäriin ja tyhmyys valtaa. Eikä rahallinenkaan korvaus ole kovin kummoinen. No ehkä se vastaa noita "haasteita" mitä nyt teen, joskaan niistä ei ole haasteita, ei vastuita ei motivaatioita. Ja nyt sitten olisi yksi varteen otettava vaihtoehto tarjolla. Tämä työmyllerrys on nyt ollut sitten käynnissä lähes punktiosta asti ja tähänkö nyt tultiin. Että vihdoinkin löytyi sellainen paikka jossa sisältö/raha kohtaisivat, nyt kun olen RASKAANA. Nytkö minun pitäisi alkaa vaihtamaan paikkaa? Hypätä tuntemattomaan ja kenties tyhjän päälle. Ja miten se edes käytännössä olisi järkevääkään, vaihtaa nyt työtä kun olisi jäämässä pois, äitiysvapaille. 6 kuukauden koeaikakin joka ei edes tulisi täyteen ennen h-hetkeä. Onko mitään järkeä?!
Jäänkö siis paikalleni, lähden toivottavasti keväällä äitiyslomille ja katson mitä tuleman pitää poissaoloni aikana ja mihin suuntaan ajatukset työasioista muutenkin muovautuvat kotona ollessa. Vai otanko haasteen vastaan ja koetan hakea paikkaa josta saisi jo lähes sen mitä tällä työkokemuksella opiskelujen jälkeen pitäisi alkaa samaan ja joka tarjoaisi vaihtelua ja haasteita. Jätänkö tutun ja turvallisen ja mukavat ja lokoisat oltavat (vapaus elää elämääkin työn ohessa) vai jäänkö sijoilleni. Siinäpä ensi yöksi miettimistä muiden utopististen unien seuraksi.
Mutta se mikä askarruttaa mieltä on nyt työpaikka. Viittasin ohimennen tuossa aikaisemmin että työpaikalla myllertää. Muutoksia ja ihmisvaihdoksia on paljon ja epävarmuus nakertaa. Lisäksi olen jo pitkään ollut aika tyytymätön tuolla työpaikassa olemiseeni. Ihmiset tosin siellä ovat minulle se toinen perhe, kun oma on toisella paikkakunnalla. Siis sen minkä nyt työkaverit voi perhettä korvata, mutta siis kumminkin. Joustavat työajat ja mennä voi ja tulla kuten haluaa-kunhan työt tulee tehdyksi. On etuisuuksia ja ergonomiat kunnossa jne. Mutta sitten, se sisältö. Tuntuu että koko koulutus valuu hiekan tavoin viemäriin ja tyhmyys valtaa. Eikä rahallinenkaan korvaus ole kovin kummoinen. No ehkä se vastaa noita "haasteita" mitä nyt teen, joskaan niistä ei ole haasteita, ei vastuita ei motivaatioita. Ja nyt sitten olisi yksi varteen otettava vaihtoehto tarjolla. Tämä työmyllerrys on nyt ollut sitten käynnissä lähes punktiosta asti ja tähänkö nyt tultiin. Että vihdoinkin löytyi sellainen paikka jossa sisältö/raha kohtaisivat, nyt kun olen RASKAANA. Nytkö minun pitäisi alkaa vaihtamaan paikkaa? Hypätä tuntemattomaan ja kenties tyhjän päälle. Ja miten se edes käytännössä olisi järkevääkään, vaihtaa nyt työtä kun olisi jäämässä pois, äitiysvapaille. 6 kuukauden koeaikakin joka ei edes tulisi täyteen ennen h-hetkeä. Onko mitään järkeä?!
Jäänkö siis paikalleni, lähden toivottavasti keväällä äitiyslomille ja katson mitä tuleman pitää poissaoloni aikana ja mihin suuntaan ajatukset työasioista muutenkin muovautuvat kotona ollessa. Vai otanko haasteen vastaan ja koetan hakea paikkaa josta saisi jo lähes sen mitä tällä työkokemuksella opiskelujen jälkeen pitäisi alkaa samaan ja joka tarjoaisi vaihtelua ja haasteita. Jätänkö tutun ja turvallisen ja mukavat ja lokoisat oltavat (vapaus elää elämääkin työn ohessa) vai jäänkö sijoilleni. Siinäpä ensi yöksi miettimistä muiden utopististen unien seuraksi.
16.10.2012
It's alive!
Tänään, ehkä kohta, voin vähän huokaista. Vai lisääkö tämä pelon määrä, en tiedä. Mutta tänään joka tapauksessa näimme ruudulta pienen hurjasti sykkivän elävän sydämen.
Hän (lääkäri nimitti siis häneksi) on elossa, kiinnittynyt, oikeassa paikassa. Alussa. Hyvin pieni. Pienempi kuin piti, mutta elossa. Kiinnittyminen olikin tapahtunut hieman myöhemmin. (En osaa tähän lääketieteellistä kantaa ottaa että oliko tämä huolestuttava asia, muttei ultrannut lääkäri ainakaan huolestunut, ainakaan ulospäin).
Minulla ei ole koskaan ollut kuvia ultrasta, kuvia kohdusta, jonka voisin laittaa jääkaapin oveen. On minulla yksi, mutta siinä ollut elämän alku nukkui jo ikiunta. Tämä huimaa eikä tämä johdu nyt Lugeista.
Hän (lääkäri nimitti siis häneksi) on elossa, kiinnittynyt, oikeassa paikassa. Alussa. Hyvin pieni. Pienempi kuin piti, mutta elossa. Kiinnittyminen olikin tapahtunut hieman myöhemmin. (En osaa tähän lääketieteellistä kantaa ottaa että oliko tämä huolestuttava asia, muttei ultrannut lääkäri ainakaan huolestunut, ainakaan ulospäin).
Minulla ei ole koskaan ollut kuvia ultrasta, kuvia kohdusta, jonka voisin laittaa jääkaapin oveen. On minulla yksi, mutta siinä ollut elämän alku nukkui jo ikiunta. Tämä huimaa eikä tämä johdu nyt Lugeista.
12.10.2012
Etoo
Hirrrveen paha olo. Koko ajan. Ei siis vain aamulla vaan koko päivän ajan.
Eilen epätoivo ja epäusko lähes saivat aikaan sen että melkein tein testin, että vieläkö se näyttää edes kahta viivaa. No en tehnyt, laiskuus ja etovuus estivät. En tiedä mistä tämä tunne tulee, mutta koko ajan on vain vakuuttuneempi että ei tässä hyvin käy. Lienee suojelumekanismi, tiistain ultra lähenee ja tuomiopäivä koettaa.
Niin ja olen tässä jo reilun kuukauden kärsinyt sellaisista huimauksista jolle ei oikein selitystä löydy. No tuon jäykän niskan kautta kyllä mutta kun se ei mene pois. Kunnes sitten Luge-paketista selitys löytyi. Että nehän ne taitavat minua huimailla. Onko muilla samoja kokemuksia/tuntemuksia? En tosin voi varma olla, mutta tämä kevytpäisyys on aika rassaavaa ja jotenkin se vain pahenee koko ajan. Sillekin kenties on helpotusta jos lääkitystä ensi viikolla jo alettaisiin vähennellä.
Eilen epätoivo ja epäusko lähes saivat aikaan sen että melkein tein testin, että vieläkö se näyttää edes kahta viivaa. No en tehnyt, laiskuus ja etovuus estivät. En tiedä mistä tämä tunne tulee, mutta koko ajan on vain vakuuttuneempi että ei tässä hyvin käy. Lienee suojelumekanismi, tiistain ultra lähenee ja tuomiopäivä koettaa.
Niin ja olen tässä jo reilun kuukauden kärsinyt sellaisista huimauksista jolle ei oikein selitystä löydy. No tuon jäykän niskan kautta kyllä mutta kun se ei mene pois. Kunnes sitten Luge-paketista selitys löytyi. Että nehän ne taitavat minua huimailla. Onko muilla samoja kokemuksia/tuntemuksia? En tosin voi varma olla, mutta tämä kevytpäisyys on aika rassaavaa ja jotenkin se vain pahenee koko ajan. Sillekin kenties on helpotusta jos lääkitystä ensi viikolla jo alettaisiin vähennellä.
10.10.2012
Feeling blue
Jotta totuus ei pääsisi unohtumaan niin eilen tuli postissa Simpukan liittymispaketti.
Höh. Ihan voimaton olo. Lueskelin niitä lehtiä jo ja voi mitä tarinoita siellä olikaan. Ei tämä oma tilanne nyt niin pahalta vaikuttanutkaan enää niiden luettujen jälkeen. Vaikka tämä itse elettynä ja oman sietokyvyn rajoissa on kyllä ollut ihan sopivasti rasittava. Tai sanoisinko jopa että pikkasen jo yli sietokyvyn.
Varsinkin nyt. Tuntuu että itsetunto on ihan nollassa. Että minä en kelpaa kellekään enkä minnekään. Olen arvoton nolla eikä mulla ole ystäviä eikä kavereita. Annan kavereille ja luulluille ystäville "kaikkeni" ja en saa takaisin mitään (vai eivätkö he vain osaa antaa takaisin mitään). Paljoa en vaatisi, edes kiinnostusta ja ehkä jonkun hetken keskusteluja mutta ei. Työelämässä on sellaiset pyörteet ja epävarmat ajat; pitikö sen oikeasti sattua just nyt. Kaikellahan on tarkoituksensa ja tämänkin tuulenpuuskan tarkoitukset löytänemme edestämme joku näistä päivistä mutta nyt, pimeimmän vuoden ajan kynnyksellä tuntuu, että haluaisin mennä talviunille. Mennä kasvattamaan tämän kohdun sisällön (toivottavasti se on siellä kohdussa) jonnekin yksikseni ja olla puhumatta kenellekään mitään. Tästä enkä mistään muustakaan. Mies oli tänään isälleen kertonut että olemme positiivisia kun olivat kuulumisiamme kyselleet ja nyt tuntuu että en tykkää tästä yhtään. Että he sen tietävät. En olisi vielä halunnut asiasta puhua, en ennen ultraa. Enkä ihan heti välttämättä sen jälkeenkään. Mutta toisaalta, taisi olla vasta eilen kun mietin, että pitäisi näille lähimmille varmaan kertoa. Mutta se tuntuu raskaalta ja ennen kaikkea se tuntuu raskaalta, että entäs jos taas olemme kohta siinä tilassa missä viimeksi.
Tänään vain ei ole ollut hyvä päivä. Olen jotenkin katkera ystävälleni ettei häneltä liikene yhtään sympatiaa vaikka olen hänen tukenaan ollut vajaan vuoden parisuhdepyörityksissä. Mielenkiinto on niin omassa elämäntilanteessa ja sen kiemuroissa ettei havainnointia enää riitä toisaalle (hänellä siis). Enkä minä vain ole se joka tekee melua itsestään saadakseen huomiota. Ennemmin vaikenen ja käännyn pois ja itken ja suren omassa keskuudessani. Tänään oli tunteikas illallinen työporukan kesken, johon en tuntenut oikein enää kuuluvani. Kuten en tunne kuuluvani enää mihinkään muuallekaan. Onko minulla nyt jokin alkava keski-iän kriisi vai katkeaako vain kamelilta nyt selkä kun tavoite on saavutettu eikä sata lasissa/stressimittarit kaakossa mennäkään enää eteenpäin. Nyt vain odotetaan ja on liikaa taas aikaa miettiä. Romahdanko ja lamaannunko. Hyperventiloinko ja tukehdunko.
Ehkä uni auttaa tänään. Ja toivottavasti huomenna on parempi päivä.
Höh. Ihan voimaton olo. Lueskelin niitä lehtiä jo ja voi mitä tarinoita siellä olikaan. Ei tämä oma tilanne nyt niin pahalta vaikuttanutkaan enää niiden luettujen jälkeen. Vaikka tämä itse elettynä ja oman sietokyvyn rajoissa on kyllä ollut ihan sopivasti rasittava. Tai sanoisinko jopa että pikkasen jo yli sietokyvyn.
Varsinkin nyt. Tuntuu että itsetunto on ihan nollassa. Että minä en kelpaa kellekään enkä minnekään. Olen arvoton nolla eikä mulla ole ystäviä eikä kavereita. Annan kavereille ja luulluille ystäville "kaikkeni" ja en saa takaisin mitään (vai eivätkö he vain osaa antaa takaisin mitään). Paljoa en vaatisi, edes kiinnostusta ja ehkä jonkun hetken keskusteluja mutta ei. Työelämässä on sellaiset pyörteet ja epävarmat ajat; pitikö sen oikeasti sattua just nyt. Kaikellahan on tarkoituksensa ja tämänkin tuulenpuuskan tarkoitukset löytänemme edestämme joku näistä päivistä mutta nyt, pimeimmän vuoden ajan kynnyksellä tuntuu, että haluaisin mennä talviunille. Mennä kasvattamaan tämän kohdun sisällön (toivottavasti se on siellä kohdussa) jonnekin yksikseni ja olla puhumatta kenellekään mitään. Tästä enkä mistään muustakaan. Mies oli tänään isälleen kertonut että olemme positiivisia kun olivat kuulumisiamme kyselleet ja nyt tuntuu että en tykkää tästä yhtään. Että he sen tietävät. En olisi vielä halunnut asiasta puhua, en ennen ultraa. Enkä ihan heti välttämättä sen jälkeenkään. Mutta toisaalta, taisi olla vasta eilen kun mietin, että pitäisi näille lähimmille varmaan kertoa. Mutta se tuntuu raskaalta ja ennen kaikkea se tuntuu raskaalta, että entäs jos taas olemme kohta siinä tilassa missä viimeksi.
Tänään vain ei ole ollut hyvä päivä. Olen jotenkin katkera ystävälleni ettei häneltä liikene yhtään sympatiaa vaikka olen hänen tukenaan ollut vajaan vuoden parisuhdepyörityksissä. Mielenkiinto on niin omassa elämäntilanteessa ja sen kiemuroissa ettei havainnointia enää riitä toisaalle (hänellä siis). Enkä minä vain ole se joka tekee melua itsestään saadakseen huomiota. Ennemmin vaikenen ja käännyn pois ja itken ja suren omassa keskuudessani. Tänään oli tunteikas illallinen työporukan kesken, johon en tuntenut oikein enää kuuluvani. Kuten en tunne kuuluvani enää mihinkään muuallekaan. Onko minulla nyt jokin alkava keski-iän kriisi vai katkeaako vain kamelilta nyt selkä kun tavoite on saavutettu eikä sata lasissa/stressimittarit kaakossa mennäkään enää eteenpäin. Nyt vain odotetaan ja on liikaa taas aikaa miettiä. Romahdanko ja lamaannunko. Hyperventiloinko ja tukehdunko.
Ehkä uni auttaa tänään. Ja toivottavasti huomenna on parempi päivä.
8.10.2012
Kuulen kuinka kello tikittää.
Hiljaista. Ja taas toisaalta niin "äänekästä". Mitään ei kummemmin tapahdu. Oireita on, mikä lienee siis hyvä asia. Muutamana aamuna/aamupäivänä olen saanut jonkin pahoinvointi/heikotuskohtauksen hieman liikuttuani. Niin että pitää mennä pötkölleen ja hengitellä syvään. Edellisin tuli imuroidessa. Ei okseta vaan tuntuu että pyörtyy, kädet tärisee ja hiki kaatuu päältä. Lieneekö oire vai oire jostakin vallan muusta.
Mutta siis aika tuntuu kuluvan hitaasti kun odottaa ensi viikon ultraa jo aika tiiviisti. Mieli ja yleisfiilis on niin paljon iloisempi. Jopa pelottavan iloinen..kun jos sitten taas jotain pahaa tapahtuu. Miten sen kestää. Mies on paljon maltillisemmin onnellinen, ei anna itselleen lupaa ajatella tulevaa. Kun minä taas jo höpöttelen että sitten tehdään näin ja näin jos tehdään, siis jos meidän annetaan olla vanhempia. Tajuan että pitäisi ottaa nyt coolisti mutta silti kaipaan niin jotain positiivistakin elämääni että pakko on miettiä myös mukavia asioita ja asioita siten että voihan tämä oikeasti onnistuakin. Toivoa sitä ainakin.
Samalla miettii että onko tämä oikea kanava puhua tunteistaan, nyt kun on tässä tilassa (raskaana, ei melkein tohdi ääneen sanoakaan). Täällä on niin moni muu vielä ilman tätä tunnetta, ilman onnistumista ja ilman tietoa tulevasta. En tiedä, tuntuu että tarvitsen jatkaa tätä kirjoittamista mutta pitääkö sitten perustaa uusi blogi vai jatkaa tätä jotenkin muuten. Vai olla hiljaa ja kanavoida asiansa ulos muuten. Nyt jos koskaan on toisaalta vaihe, että tuntee tarvetta täällä blogeissa hengailla. Etsiä tarinoita onnistumista, lukea kuulumisia muilta yrittäjiltä (samalta joukolta johon kuuluin itse vasta vajaa kuukausi sitten). Kun tuntuu ettei ole muita.
Työn tekeminen on tuskaa. Ei yhtään motivaatiota ja olisin niin mielelläni muualla miettimässä asioita ja vaikka nukkumassa pois tätä ylenpalttista väsymystä. Tai olemassa kotona tämän turvonneen ja kaasuuntuneen mahani kanssa. Mutta leipää on pöytään tuotava ja tehtävä osansa tässä yhteiskunnassa. Ei mukavia aamupäivän kävelylenkkejä (kun en nyt enää aamulla pääse salille / kahvakuulaamaankaan olotilasta johtuen), ei hitaita aamuja, ei ajatusleikkejä, ei ideointeja eikä suunnitelmia tulevasta. Ehkä sitten joskus...
Mutta siis aika tuntuu kuluvan hitaasti kun odottaa ensi viikon ultraa jo aika tiiviisti. Mieli ja yleisfiilis on niin paljon iloisempi. Jopa pelottavan iloinen..kun jos sitten taas jotain pahaa tapahtuu. Miten sen kestää. Mies on paljon maltillisemmin onnellinen, ei anna itselleen lupaa ajatella tulevaa. Kun minä taas jo höpöttelen että sitten tehdään näin ja näin jos tehdään, siis jos meidän annetaan olla vanhempia. Tajuan että pitäisi ottaa nyt coolisti mutta silti kaipaan niin jotain positiivistakin elämääni että pakko on miettiä myös mukavia asioita ja asioita siten että voihan tämä oikeasti onnistuakin. Toivoa sitä ainakin.
Samalla miettii että onko tämä oikea kanava puhua tunteistaan, nyt kun on tässä tilassa (raskaana, ei melkein tohdi ääneen sanoakaan). Täällä on niin moni muu vielä ilman tätä tunnetta, ilman onnistumista ja ilman tietoa tulevasta. En tiedä, tuntuu että tarvitsen jatkaa tätä kirjoittamista mutta pitääkö sitten perustaa uusi blogi vai jatkaa tätä jotenkin muuten. Vai olla hiljaa ja kanavoida asiansa ulos muuten. Nyt jos koskaan on toisaalta vaihe, että tuntee tarvetta täällä blogeissa hengailla. Etsiä tarinoita onnistumista, lukea kuulumisia muilta yrittäjiltä (samalta joukolta johon kuuluin itse vasta vajaa kuukausi sitten). Kun tuntuu ettei ole muita.
Työn tekeminen on tuskaa. Ei yhtään motivaatiota ja olisin niin mielelläni muualla miettimässä asioita ja vaikka nukkumassa pois tätä ylenpalttista väsymystä. Tai olemassa kotona tämän turvonneen ja kaasuuntuneen mahani kanssa. Mutta leipää on pöytään tuotava ja tehtävä osansa tässä yhteiskunnassa. Ei mukavia aamupäivän kävelylenkkejä (kun en nyt enää aamulla pääse salille / kahvakuulaamaankaan olotilasta johtuen), ei hitaita aamuja, ei ajatusleikkejä, ei ideointeja eikä suunnitelmia tulevasta. Ehkä sitten joskus...
3.10.2012
Julkistuksen tuskaa
Olin eilen ystäväni luona kyläilemässä ja saunomassa. Ja toinenkin ystäväni tuli paikalle hieman myöhemmin. Nämä kaksi ovat siis ne läheisimmät mitkä minulla tässä kaupungissa ovat. Olin ajatellut että pääsen heille ilouutisen kertomaan, koska kerroin edelliselläkin kerralla vaikka kaikki mönkään menikin.
Mutta siinä illan edetessä asia vain jäi. Muutamaan tilanteeseen olin uutistani sanomassa, mutta sitten en saanut suunvuoroa ja keskustelu jo pikaisesti siirtyi toisaalle. Ja näinpä ilta kuluikin sitten kunnes tajusin etten halua tätä asiaa poislähtiessä alkaa kertomaan. Olisi tyhmää ollut kertoa silloin kun olin koko illan muhinut tiedon päällä kertomatta ja jakamatta sitä. Ja niinpä se sitten jäi kertomatta.
Illan aikana olin jotenkin niin ulkopuolinen ja poissaoleva että havahduin aika ajoin itsekin että mitä ihmettä minä täällä oikein teen. Olenko muuttunut persoonana niin paljon tässä hoitojen ja yrityksen aikana, etten enää kuulu mihinkään. Vai onko tämä odotustila nyt niin jotenkin fragiili ja erilainen kuin ystävieni elämäntilanne, etten vain pysty enää samaistumaan. Olen vuosia vanhempikin ja nyt se jotenkin paistoi läpi. Monessa asiassa. Vai olenko vain niin jotenkin väsynyt että paras paikka minulle olisi kotisohva ja miehen seura.
Ilta oli vähän pettymys. Odotin kovasti tapaavani ystäväni ja saavani asian sanottua kasvotusten enkä missään tekstiviestissä tai sähköpostissa mutta se ei nyt mennyt suunnitellusti. Tai ehkä se oli tiedostamaton suojelumekanismi olla kertomatta asiasta. Vielä, kun kaikki on jotenkin niin auki. Niin ne oli viimeksikin mutta silloin ei ollut tietoa että pahaakin voi sattua (tai oli muttei siihen uskonut).
Ehkä elämme siis tässä tietämättömyyden tilassa emmekä kerro ihmisille tästä sen enempää vielä aikoihin. Jotenkin tuntuu että olisi kiva jakaa läheisten kanssa tämä (isät äidit jne) mutta sitten taas ei. Siskoni tietävät, ehkä se riittää nyt.
Joskin haluaisin tämän asian tiedottaa iloisena kaikille :) mutta jokin pidättelee.
Miksi aika kuluu jotenkin niin hitaasti.
Mutta siinä illan edetessä asia vain jäi. Muutamaan tilanteeseen olin uutistani sanomassa, mutta sitten en saanut suunvuoroa ja keskustelu jo pikaisesti siirtyi toisaalle. Ja näinpä ilta kuluikin sitten kunnes tajusin etten halua tätä asiaa poislähtiessä alkaa kertomaan. Olisi tyhmää ollut kertoa silloin kun olin koko illan muhinut tiedon päällä kertomatta ja jakamatta sitä. Ja niinpä se sitten jäi kertomatta.
Illan aikana olin jotenkin niin ulkopuolinen ja poissaoleva että havahduin aika ajoin itsekin että mitä ihmettä minä täällä oikein teen. Olenko muuttunut persoonana niin paljon tässä hoitojen ja yrityksen aikana, etten enää kuulu mihinkään. Vai onko tämä odotustila nyt niin jotenkin fragiili ja erilainen kuin ystävieni elämäntilanne, etten vain pysty enää samaistumaan. Olen vuosia vanhempikin ja nyt se jotenkin paistoi läpi. Monessa asiassa. Vai olenko vain niin jotenkin väsynyt että paras paikka minulle olisi kotisohva ja miehen seura.
Ilta oli vähän pettymys. Odotin kovasti tapaavani ystäväni ja saavani asian sanottua kasvotusten enkä missään tekstiviestissä tai sähköpostissa mutta se ei nyt mennyt suunnitellusti. Tai ehkä se oli tiedostamaton suojelumekanismi olla kertomatta asiasta. Vielä, kun kaikki on jotenkin niin auki. Niin ne oli viimeksikin mutta silloin ei ollut tietoa että pahaakin voi sattua (tai oli muttei siihen uskonut).
Ehkä elämme siis tässä tietämättömyyden tilassa emmekä kerro ihmisille tästä sen enempää vielä aikoihin. Jotenkin tuntuu että olisi kiva jakaa läheisten kanssa tämä (isät äidit jne) mutta sitten taas ei. Siskoni tietävät, ehkä se riittää nyt.
Joskin haluaisin tämän asian tiedottaa iloisena kaikille :) mutta jokin pidättelee.
Miksi aika kuluu jotenkin niin hitaasti.
1.10.2012
Ihme/kumma
Minua pelottaa. Mutta samalla minut myös valtaa suunnaton onnen tunne, tai jokin tunne joka pistää hymyilyttämään. Sisällä ja ulkona.
Pelottaa kun vihlaisee ja jomottaa. Että tämä on nyt se huonon alku. Menen vessaan ja totean, ettei vielä sentään. Huh. Nyt tiedän että se on kohtu joka kasvaa ja vihloo ja jomottaa. Mutta siltikin minä vähän pelkään. Aika ajoin, en koko aikaa.
Välillä minä iloitsen ja haaveilen jo tulevasta. Tai oikeammin "panikoin" kun tätä ajatusta kaksin olosta on jo viety niin pitkälle, että nyt kun elämäämme onkin sitten tulossa kolmas...tätä pitää ihan miettiä! Onko asuntomme sittenkään sopiva lapsiperheelle, miten lapsen tavarat sopivat sinne kun omissakin on jo tekemistä ja tätä rataa. Hyviä kivoja ajatuksia :)
Eilisen siskon kanssa juttelin asiasta ja tuntui että seurasin keskustelua ulkopuolelta. Että se en ole minä joka tuossa kertoo olevansa raskaana ja kertoo raskausoireistaan. Se vain en voi olla minä. Mutta sittenkin, se olen MINÄ!
Ei tätä oikein osaa edes pukea sanoiksi tätä tilaa. Onnea ja pelkoa, epäuskoa ja todellisuuden tajua. Iloa ja pelkoa surusta. Välillä pitää ihan katsoa sitä tehtyä testiä kaksine viivoineen että "muistaa". Ei tämä siis unohtumaan pääse mutta että jotenkin alkaisi tämän nyt tajuta. Luen muista blogeista vastaavia kokemuksia raskautumisista ja yhäkään en tajua olevani samassa tilassa. Kunnes mahaan taas vihlaisee ja mietin hymyillen että taidanpa sittenkin olla :)
Kyllä minä vielä tämän omaksun ja ymmärrän. Viimeistään parin viikon päästä ultrassa. Jos vain kaikki siellä on kunnossa ja kaikki ennen sitä hyvin menee.
Elämä on ihmeellistä.
Pelottaa kun vihlaisee ja jomottaa. Että tämä on nyt se huonon alku. Menen vessaan ja totean, ettei vielä sentään. Huh. Nyt tiedän että se on kohtu joka kasvaa ja vihloo ja jomottaa. Mutta siltikin minä vähän pelkään. Aika ajoin, en koko aikaa.
Välillä minä iloitsen ja haaveilen jo tulevasta. Tai oikeammin "panikoin" kun tätä ajatusta kaksin olosta on jo viety niin pitkälle, että nyt kun elämäämme onkin sitten tulossa kolmas...tätä pitää ihan miettiä! Onko asuntomme sittenkään sopiva lapsiperheelle, miten lapsen tavarat sopivat sinne kun omissakin on jo tekemistä ja tätä rataa. Hyviä kivoja ajatuksia :)
Eilisen siskon kanssa juttelin asiasta ja tuntui että seurasin keskustelua ulkopuolelta. Että se en ole minä joka tuossa kertoo olevansa raskaana ja kertoo raskausoireistaan. Se vain en voi olla minä. Mutta sittenkin, se olen MINÄ!
Ei tätä oikein osaa edes pukea sanoiksi tätä tilaa. Onnea ja pelkoa, epäuskoa ja todellisuuden tajua. Iloa ja pelkoa surusta. Välillä pitää ihan katsoa sitä tehtyä testiä kaksine viivoineen että "muistaa". Ei tämä siis unohtumaan pääse mutta että jotenkin alkaisi tämän nyt tajuta. Luen muista blogeista vastaavia kokemuksia raskautumisista ja yhäkään en tajua olevani samassa tilassa. Kunnes mahaan taas vihlaisee ja mietin hymyillen että taidanpa sittenkin olla :)
Kyllä minä vielä tämän omaksun ja ymmärrän. Viimeistään parin viikon päästä ultrassa. Jos vain kaikki siellä on kunnossa ja kaikki ennen sitä hyvin menee.
Elämä on ihmeellistä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)