KP1

Tässä taas.
Luulin olleeni puolitoista päivää myöhässä kunnes tsekkaus kalenterista paljasti että olin just ajoissa. Sen puolentoista päivän ajan ehdin jo ajatella vaikka mitä, ehdin jo takertua pienen pieniin toivon jyväsiin. Niihin oikein pienen pieniin jotka tuntuvat valuvan hukkaan kuukausi kuukaudelta.

FYI

On minulla jo hieman parempi olo. Töissä oleminen (vaikka se onkin raskasta tavallaan) näyttää tietyllä tavalla myös auttavan. Pakko on puhella ihmisten kanssa ja pahin tuska laukeaa. Tai se painuu taka-alalle, joka kyllä kotiin tultua taas löytyy mutta ehkä tasaisempana kuin esim. aamulla.

Tämä on niin kummallista, pelottavaakin. Ilosta apatiaan ja tosi pohjamutiin. Pohjamudista taas ylämäkeen ja ihan vähässä ajassa. Jatkuvaa vuoristorataa ja minä en edes tykkää mistään härveleistä huvipuistoissa. Ihme kun on paha olo koko ajan!

Huomenna saan olla yksin. Jos vain siis osaan olla. Sekin vähän opetteluttaa. Mutta tsäänssit siihen olisi. Ehkä otan siitä kaiken irti ja fiilistelen täysillä ja annan ajatusten tulvia ja mennä poiskin. Varsinkin ne huonot ja apaattiset.

Jos nyt siis ketään kiinnostikaan kuulla. Kerroinpa ainakin itselle, näin "ääneen".

Tässä taas...

Eilen piti jo kirjoittaa vaan en ehtinyt. Eilen KP 23 ja tuhrua. Pelkoa mutta toivoa vielä. Tänään KP24 ja kipua ja enemmän kuin tuhrua ja toivo taitaa taas olla mennyttä.

Ei paljon jaksa puhua tai sanoa mitään. En pysty. Tuntuu ettei ole sanottavaa. Selitteleminen ja asoiden läpikäyminen on suuri ponnistus. Haluaisin vain olla yksin ja tehdä asioita itselleni. Enkä jaksaisi teeskennellä olevani iloinen tulevasta juhannuksesta ja ihmisten kanssa olemisesta. Kun en sitä ole, iloinen. Vaan olen hemmetin surullinen ja mustamielinen. Ei ole aikaa itselle eikä suremiselle eikä millekään. Aina pitää olla jossain muualla missä haluaisi olla ja aina on kiire. Ja tämä asia on aina mielessä. Ystävien seurassa, perheen keskellä, töissä. Miksi, miksi emme onnistu. Miksi. Kuuliaisesti kaikkea ohjeistusta noudatetaan ja toimitaan kuten pitää, eikä silti onnistuta. Pelko alkavista hoidoista alkaa kasvaa suuremmaksi ja suuremmaksi.

Herkistelen ja olen herkkä. Herkkänahkainen, satutan itseni pienistä asioista ja luen rivien väleistä asioita joita ei siellä välttämättä ole. En kestä kilpailua enkä vertailuja. En viihdy työssäni enkä osaa tehdä asialle mitään. Halua vain mennä johonkin koloon ja murehtia. Edes hetken ajan. Onko se liikaa pyydetty. Kuinka paljon pitää jaksaa ja kuinka paljon pitää tehdä velvollisuuden tunteista. Onko aika jolloin teet asioita vain silloin kun itse parhaaksi näet ja tunnet ja koet. Milloin opin itsestäni sen verran että teen asioita siihen pisteeseen että jaksan enkä siten kuten nyt. Teen ja teen ja teen ja huomaan kotona etten jaksa. Tehdä enää mitään itselleni kun olen tehnyt asioita muille.

Eilen katsoimme ohjelmaa ruotsalaisista lapsettomista. Pitääkö meidänkin alkaa miettiä jotain dramaattisempia vaihtoehtoja lapselle (kohdunvuokrausta Intiasta) vai toteutuuko tämä meidän "projektimme" hoidoilla. Vai toteammeko vain että me kuuluumme juuri luetun "Ei kenenkään äiti" -kirjan kertomusten joukkoon, jossa on vain opeteltu elämään ilman lasta. Myönnetty itselle ettei tässä onnistuta ja on pystyttävä menemään eteenpäin ilman jälkeläisiä. Olisi pystyttävä repimään onni esim. sisarten lapsista ja keskityttävä itse johonkin muuhun. Vaikka niin viime viikolla jo ajattelin, että pystyisin varmaan tuohonkin kirjan luettuani mutta nyt sekin tuntuu vain tuomiolta. Ei vaihtoehdolta eikä tulevaisuudelta.

Voi tätä tunteiden vuoristorataa.
Mutta koska aina pitää olla positiivinenkin, niin onneksi sentään on KESÄ.

Voi mitä draamaa (off topic-postaus)

Eilen oli erilaista. Ajatus oli tavata suvun kesken ja siinä samalla lähimpien kesken. Odotin jokseenkin paljon näkemiseltä mutta nyt minulla on paskista paskin fiilis. Näkeminen sinänsä latistui, odotukset tapaamisesta olivat erilaiset ja toiset olivat tulleet kaukaakin sitä varten. Mutta näiden läheisimpien tapaaminen se eniten satuttaakin. Kun tuntee jotenkin itsessään että elämä lipsuu pois omista käsistä. Asioita vain tapahtuu etkä mitään voi. Menetät läheisiä ihmisiä vaikka kuin yrität rimpuilla sitä menetystä vastaan. Ja sitten kärsit tätä pahaa oloa ja tuskaa. Halusin kertoa missä tilassa nyt tällä hetkellä olemme ja mitä meille kuuluuu. Sainkin sen kerrottua mutta itselle jäi jotenkin tunne että minä olin koko ajan äänessa "ongelmieni" kanssa (siinä missä nyt sain sanan sinne, sanan tänne sanottua kun sen seitsämän lasta rääkyy ja ravaa ympärillä). Mietinkin että seuraavaa kertaa ei tule, en tästä jaksa enää puhua ja toivoa saavani jotain myötätuntoa tai välittämisen tunnetta aikaiseksi. Jokainen meistä läheisistä näkyy kehittäneen "omat elämänsä" niin jotenkin tiiviiksi ympyräksi ettei siihen enää mahdu muita. Eniten surettaa se lähin sisko, jonka kanssa on aina ollut se läheisin yhteys. Mutta nyt tuntuu että saan vaan tiuskintaa ja ala-arvoisia kommentteja kun mistä vaan asioista puhutaan. Varsin jos ei olla kahden, tuntuu että mitä vaan sanon, niin se on aina väärin ja se lytätään kriittisesti ja alentavasti maan rakoon. Viesteihin ja puheluihin ei vastata eikä muutenkaan elämänmenosta enää kerrota (on tietysti omat elämänsä ja lapsiperheen arjet ja muut mutta tämä alkaa jo mennä henkkohtaiseksi jatkuvuudellaan). Pohdinta lähti siis siitä että pitikö tämän elämänvaiheen, tämän lapsettomuuden, vielä jotenkin muuttaa minua ihmisenäkin että ajaudun kauemmas ja kauemmas läheisistäni. En ole enää sama minä kuin olin pari vuotta, vuosikin, sitten. Että onko minun tarkoituskin muuttua kyyniseksi ja erakoituneeksi vai olenko menossa kohti sitä kuka minusta "aikuisena" pitääkin tulla ja ympäristö sitä vain ei osaa sulattaa. Äiti, siskot jne. Äiti varsinkin. Ei voinut asiasta hänkään kysyä, odotti vain hiljaa että ilmeisesti alan asiasta puhua mutten ala. Jos jotain haluaa tietää, niin kysykööt eikä odottaisi ja vahtaisi tekemisiä facebookista.

Ja että kun henkisesti on jotenkin ollut kepeämpää olla nyt viime viikko tai pari, niin oliko sekin vain itsensä huijaamista, että oikeasti sisukset onkin ihan rikki ja myllääntyneet. Me jotenkin kahdestaan olemme ihan oukei, miehen kanssa. Me tehdään ja harrastetaan ja mennään ja tullaan (varmaan luodaan sitä kiirettä ettei jouda liikaa enää miettimään) ja sitten kun olemme muiden seurassa, tätä tapahtuu. Pahoitan mieltäni mitä pienimmistä asioista ja koko seuraava päivä/päivät on ihan matalaliitoa ja surua kun mietin ja vatvon että missä vika, mikä kiikastaa ja miten tää tunne on taas täällä kun tapaan rakkaita ihmisiä. Vetäydynkö siis tyystin heistä erilleen ja en enää mene itseäni satuttamaan...vai mitä ihmettä. Voimia ei ole mihinkään tappeluun ja välien selvittelyyn, siskoni kanssa ei olla koskaan osattu puhua rakentavasti vaan se on joko tätä tai "huutamista".Tai toisen myöntymistä toisen tahtoon tai vaikenemista. Mutta nyt tuntuu etten jaksa kumpaakaan. Tuskin tämäkään "vaihe" vain tästä lapsettomuudesta johtuu, mutta nyt on vain jaksamaton enää tätä kestämään ja katsomaan. Kaksin on nyt parempi.

Vuosipäivä

Se oli vuosi sitten kun tähän aikaan aamulla menin päivystykseen lähetteen kanssa. Se oli näitä aikoja kun ultrassa tarkastettiin ettei sydän lyö eikä muuta vaihtoehtoa ollut kuin tyhjennys.
Siitäpä alkoikin yksi elämäni henkisesti raskaimmista jaksoista. Jota vieläkin eletään, ei niin matalalentoisena mutta matalalla. Eikä lentämällä vaan eteenpäin raahautumalla. Mutta eteenpäin menemällä.
Eilen varasin ajan myös IVF-infoon. Johonkin suuntaan tässä siis edetään. Mutta tänään vielä varmasti mietitään vuoden takaisia tapahtumia ja sen seurauksia. Ja varmaankin myös muina päivinä.

Itkua

Itkettää. Joka käänteessä. Itkettää Satu Taiveaho Inhimillisessä Tekijässä, itkettää Satu Taiveaho "Ei kenenkään äiti" -kirjassa. Itkettää lukea urheilijoista ja heidän hyvistä suorituksistaan, itkettää lukea elämän tarinoita sanomalehdestä. Itkettää katsella töissä lasten hoitolaitoksen pohjapiirustuksia. Itkettää vaan ja itkettää.
Ja vähän myös kyrsiikin. Tänään.
Tänään on tällainen päivä. (Tai on tätä kestänyt jo pidempäänkin).

Unimörköjä

KP6 ja vihloo. Kummallisesti. Munasarjoihin, erityisesti taas oikealle.

Ja niitä unia. Kahtena yönä olen jo seikkaillut sisarteni kanssa sellaiset seikkailut, että on ollut pakko herätä ja lakata uneksimasta kun niissä on alkanut tapahtua liikaa. Pahaakin. Unenlaatu on muutenkin taas huonontunut. Toivotaan ettei se romahda sinne viime syksyn tasolle josta sitten romahdusaika alkoihin. Herään aina ennen kellon soimista, alan pyöriä ja heräillä ja katson puhelinta ja totean, että onkin herätyksen aika kohta. Kun vielä olisi saanut nukkua hieman jos olisi osannut. Kaipaan hyviä yöunia. Kaipaan aikaa jolloin ei tarvitsisi herätä kellon pirinään. Saisi nukkua pitkään tai herätä ilman ärsykkeitä (eli vessahätää tai herätystä).

Huomasin tuossa että ovistestausaikahan on jo kohta käsillä eikä kaapissa yhtäkään testiä. Taasko sitä ollaan tässä kierronvaiheessa. Ugh.

Ja flunssa(ko) koettaa kaataa. Päähän koskee piiiiiiiitkästä aikaa. Sitä ei ole sattunut viimeisiin viikkoihin, jopa kuukausiin(?). Parempi siis mennä pötkölleen estääkseen pahemmat koskemiset.

Vapaapäivä

Eilen saimme molemmat irtioton tähän normiarkeen ja lapsettomuuteen ennen kaikkea. Tavoillemme poiketen otimme osa ihan erilaisiin aktiviteetteihin kuin normisti ja jopa melkein puoli päivää ajatusmaailma oli tyystin erilainen kun normaalisti. Ei mietteissä kiertopäivä 3 (jolloin olisi pitänyt kuuliaisesti lääkitys taas aloittaa, mutta en sitä tehnyt), ei mietteissä taas epäonnistuminen eikä adoptiokaan, jota myös aloin vaihtoehtoina tutkia. Ei mietteissä mikään noista. Tänäänkin varmaan eilisen jälkihuumassa vähän vähemmän.
Olinko siis saanut lähes vuorokauden "vapaapäivän" lapsettomuudesta! En täysin mutta ainakin osa-aikaisen sellaisen.

PS: Niin no joo. Olihan se asia mielessä (lapsettomuus). Just vasta muistin. Tänään piti tiedustella seurantaverikokeen tulokset kilpirauhasarvoista. Kai ne oli kohillaan, katsoo nyt mitä lääkäri tuumaa kunhan se ne tulokset näkee ja lausuu jonkinmoisen diagnoosin niiden pohjalta. Samassa puhelussa konkretisoitu myös IVF-aikataulu "joskus syksystä" viikolle 36. Asia alkaa olla siis konkretiaa ja edessä ja tapahtumassa. Jos nyt ei jotain ihmettä tapahdu ennen sitä. Mutta eipä tässä montaa kiertoa ole enää ennen sitä, eikä kyllä oikein uskoakaan luomuonnistumisiin.  Niin jotta joo. No, puolikas vapaapäivä nyt sitten ainakin.

Pohdintapäivä

Paljon paljon mietteitä. Tänään illalla ja jatkossa mietittävänä. Jotenkin ajatus on nyt tällä hetkellä että tottakait hoitoja tehdään ja koetetaan. Kun ei siis ajatella enempää rahanmenoja, pistelyitä, hormooneja ja munarakkulahautomona olemisia. Eikä sitä mitä se kenties tekee nyt jo kireähkölle parisuhteelle. Tai kireille sen osapuolille, suhde sinänsä voi suht ookoo.

30% onnistumismahdollisuuksia raskautumisessa "lupailee" klinikka potilasohjeissaan jotka saatiin viime käynnillä. Ollaanko me sitten tuossa prosentuaalisessa osuudessa, sen tietää sitten. Vielä tätä pitää työstää, tätä haluamista jatkaa tahi olla jatkamatta. Tämä KP1 ajankohta on niin surullinen muistutus siitä epäonnistumisesta, ettei positivismia juuri jaksa viljellä eikä uskoa juurikaan mihinkään onnellisin loppuihin. Kivut ja vuoto muistuttaa niin siitä miten olet epäonnistuja. Olet nainen mutta et äiti. Olet yrittäjä muttet onnistuja.

Huomenna on uusi päivä ja lopummalla viikkoa mielikin kohenee. Pitää koettaa pitää itsensä kiireisenä jottei tätä liikaa tule mietittyä. Purkaa tarmonsa ja turhautumisensa vaikka tuohon urheiluun, jotta saisi taas itsensä peiliin katsomisesta hieman nautinnollisemman kokemuksen.

Jälleen kerran huomasin tänään tämän blogini voiman tai sen antaman voiman. Itsekseni en tässä asiassa olisi kovin pitkälle päässyt, olisin turhautunut ja tuskin olisin pystynyt kovinkaan hedelmällistä keskustelua miehen kanssa asiasta käymään kyseisessä mielentilassa. Mutta vuoropuhelu muiden kanssakärsijöiden kanssa avaa silmiä ja luo uusia näkökulmia ja ennenkaikkea - antaa tietoa! Miten tietämätön sitä onkaan. Minä olen edellämainitusta asiasta varsin kiitollinen jos en nyt muuten tänään oikein jaksa kiitollinen muuten ollakaan. 

KP1

Se on täällä taas. Yllätti aamulla, muutaman päivän edellä. Mutta kivut kyllä tuli eikä muuten mitään ihmeellistä. Kuin että vain tympii ja vituttaa ja ahistaa. En todellakaan haluaisi olla ihmisten keskellä tänään. Kotona vaan laahustaisin säkkimäisissä vaatteissani ja murjottaisin. Siihen riittäisi innostusta tänään. Ei muuhun.

No babies?

Turvotus. Alkavat menkkaoireet ja -ilmiöt. Jatkuva hermojen menetysuhka. Kivut siellä.

Ei tästä vain tule mitään Yrittämällä eikä "yrittämättäkään". Jälleenkö yksi kierto lähempänä Hoitoja, jotka alkavat pelottaa päivä päivältä enemmän.

Usko noihin hoitoihin on aika matalalla. Mitenkäköhän ne yleensä onnistuvat? Onnistuuko niissä kukaan kun tuntuu että tarinat mitä minä luen, ovat vain niitä kärsimysnäytelmiä ilman hiventäkään onnea ja onnistumisia. Olen tietty varmaan väärillä sivustoilla noiden onnellisten tarinoiden suhteen eikä halu yrittää niitä ainakaan tässä seuraillessa kasva. Olen jo muutaman kerran huomannut ajattelevani että josko niihin ei mennäkään. Entä mitäs sitten? Elämä ilman lapsia, adoptio, yrittämistä x ajan ja mitäs sitten. 

Note to yourself

...seuraavan kerran kun katsot peilistä lihavaa itseäsi tai käyt vaa'alla ja huomaat sen näyttävän taas enemmän kiloja, muista että esim. tämän illan "iltapalapopcorneilla" voi olla jotain tekemistä asian kanssa.
Mutta myös lääkityksillä, elämäntilanteella, surulla, masentuneisuudella, epätoivolla ja ilottomuudella. Ja surusyömisen taidoilla. Tai jopa noilla kaikilla yhdessä.
Miksi sitä ei koskaan opi!

Kirjastonkirja

Hain eilen kirjastosta kirjan. Kirjan nimeltä "Ei kenenkään äiti". Kävelin kirjastosta reippaana ulos, kirja kädessä ajatellen että jos joku tuttu tulee vastaan, en aio piilotella mikä minulla kädessä on vaan tulkoon asia julki. Oli jotenkin vapauttavaa kulkea tietynlainen merkki kädessään, merkki omasta tilastaan. Sitten illalla luin kirjasta kaksi ensimmäistä tarinaa. Ja olin vähemmän vapautunut. Eipä ollut enää hilpeää. Musertavia tarinoita jotka eivät siis ole tarinoita vaan totisinta totta. Ja jonkun elämää. Joka päivää ja arkea. Ja mikä pahinta, todennäköisimmin omaakin tulevaisuutta. Vaikka on kevät ja vaikken ajattele asiaa tänään enkä eilenkään, tulevaisuus ei näytä valoisalta. Vaan erittäin synkältä ja mustalta ja erittäin pelottavalta.
Niin että sellainen kirjaston kirja se.

Vertaistuen voima

Onneksi on tämä blogi. Ja kaikki muut täällä blogimaailmassa. En kyllä tiedä enää miten selviäisin pääni sisäisten seikkailujen kanssa ilman. Ilman vertaistukea ja ilman samoja tuntemuksia ja samaistumista.

Tänään viimeksi, läheisten vierailun jälkeen, tunsin etten minä heiltä mitään oikeaa ja konkreettista hyvän olon ja välittämisen tunnetta saa. Anoppi&appi kyseessä; mies tosin näytti silmiin nähden iloiselta vierailusta mutta itselle jäi niin tyhjä olo. Kun jotain odotti saavansa, muttei se sama ymmärtämyksen taso vain löydy. Pitäisi vaan kuulema hakeutua ihmisten ilmoille, ettei eristäydy tyystin. Ja tulla tuttuihin ympyröihin, tuttujen ihmisten keskelle,  joissa sitten kumminkin on aina jotain jännitteitä ja pelkoja puheenaiheesta josta ei halua puhua kaikkien kuullen kahvipöydissä. Ja onhan siellä se viime kesän raskausuutisen kertominen eteenpäin, kun se nimenomaan pyydettiin olemaan kertomatta, kun pelättiin pahaa tapahtuvan. Ja kun sitten kävi niin kuin pelättiin. Ei ne selkään taputtelut enää oikein auta kun on jo sisältä alkanut pirstaloitua. Tunnen aika ajoin jonkinmoista iloa uloskin päin mutta sisällä on lähes vain surua ja alakuloa. Miehen kanssa on parasta, olla vaan kahden. Hänen kanssaan ei tarvitse teeskennellä eikä puhua jostain typerästä ruuanlaitosta ja keittiotaidoista yms. tyhjästä, kun olisi niin paljon syvällisempääkin keskusteltavaa. Eikä tarvitse kehua ja kilpailla saavutuksillaan vaan me vain ollaan me. Nuutuneet ja repaleiset. Mutta eipä sitä muut tiedä kun ei me jakseta tätä aina olla kertomassa ja jakamassa.

Itse otin asian puheeksi tänään, kun halusin sen asian esilletuomisen pois sydämeltä. Että se ei enää roiku pään yllä joka kerta kun nähdään. Vaan että he tietäisivät ettei me vaan jakseta. Ja että mikä meitä vaivaa, kun näyttää että vaivaa vaan eivät toimiinnu asiasta kyselemäänkään. Ja että mitä me käydään nyt läpi ja mitä tulevaisuudessa ehkä tulossa on (hoidot). Omat rakkaat läheiset ovat mieluummin puhumatta ja kyselemättä. Eipä tuollaisesta tietenkään ole mitenkään helpoin alkaa puhumaankaan. Enkä minä oikein tiedä mitä minä haluan läheisiltä-jotain joka konkreettisesti auttaisi. En tiedä.

Onneksi on ihmisiä jotka tätä läpikäyvät ja jotka raskaita tarinoitaan jaksavat täällä jakaa. Tai onneksi ja onneksi, liekkö tuo nyt ihan oikea ilmaisu. Mutta kiitos siis kanssakärsijät, ilman Teitä olisin hukassa.

<3

PS: ja kun sen aika tulee, että minun tarvitsee alkaa ymmärtämään mitä on PAS ja muutenkin IVF, sitten se vertaistuki vasta palkitseekin. Kun minen ymmärrä noista YHTÄÄN MITÄÄN. Lyhyet kaavat ja pitkät kaavat ja ties mitkä....

Lisää ärinää ja ikävä muisto

Niin ja kun nyt aloitettu tämä avautuminen, niin sekin mua oikeesti ärsyttää kun vaan lihoo. Liikkuu jo omassa mittakaavassakin ihan hulluna ja syö vähemmin/paremmin kuin aiemmin ja silti paino nousee. Lihas painaa enemmän kuin läski, I know, mutta silti. Voiko miten turhauttavaa olla ettei mitään tuloksia tule urheilusta ja syömisen tarkkailusta. Toki yläkroppa on kiinteytynyt ja lihastakin on tullut mutta tuo mahanseutu. Paino vaan nousee. Raivostuttaa.

Ja sekin raivostuttaa että tekisi oikeasti mieli huutaa ääneen ja avautua vaikka facebookissakin, saada ihmiset ymmärtämään mitä tämä tilanne elämässä on. Räyhätä ja selittää. Mutta, tuskin ne ymmärtäisivät. Tulisi vain kommentteja että voivoi, ikävää teille. Tai että elämähän on toisaalta teilläkin aika hyvin. Ja että jos ei välillä ottaisi päähän, niin ei voisi tunnistaa olevansa onnellinen. Tuo olisi koskettavaa mutta kun ei tämä nyt ole mitään perusketutusta, vaan pysyvä olotila joka odottaa sitä ratkeamistaan ja ei tämä taida poistua ennen kuin se on saavutettu. Tuntuu pahalta.

EDIT: Ja syvissä vesissä velloessa muistin vielä että noin viikko sitten oli vuosipäivä sille 7+1 viikolle, jolloin viime vuoden yritys päättyi. Uskoimme siis tähänkin aikaan viime vuonna olevamme onnellisesti tulossa vanhemmiksi mutta valheessahan siinä elettiin. Että eipä parantanut päivän fiiliksiä tuokaan muisto ei.