Ruma

Luin tätä eilen. Mietteet osuvat aikalailla samaan juuri nyt. Vaikken olekaan todistetusti mielenterveyspotilas, olen miettinyt olenko oikeutettu (lähiaikojen tapahtumien ja käyttäytymisieni valossa) saamaankaan lapsia. Että siksikö kaikki tämä tapahtuu? Siksikö alkiot eivät kohdussani kasva, koska menneisyydessäni on sellaista joka vaatii käsittelyä ja miettimistä olenko ollenkaan edes kelpaava vanhemmaksi. Siksikö että menetän hermoni ja huudan pienelle lapselle. Siksikö minusta ei voi tulla äitiä. Siksikö. Sen takiako tämä kivinen tie on pitänyt kulkea että silmäni aukeaisivat ja näksin omat virheeni ja tajuaisin, että on vain parempi että jotkut ihmiset eivät ole vanhempia.

Mutta samalla ajattelen että miksi sitten ne pääsevät sen vanhemmuuden kokemaan, jotka eivät sitä edes halua. Eivätkä siihen kykene. Vai että onko tämä maailman vain niin epäreilu paikka että kortit eivät mene tasan ja että toisilla asiat on hyvin ja toisilla ei. Toiset saavat mainetta ja mammonaa, toiset lapsia ja perheen. Toiset uran ja hyvän miehen ja toiset jäävät ilman kotia ja ruokaa.

Surut tuntuvat nyt niin Isoilta, ongelmat vuorten korkuisilta. Itsetunto nollissa ja minäkuva ruminta mitä tiedän. Perhesuhteet levällään ja solmussa, puhuakaan ei oikein jaksa ja selvitellä. Vähäpätöisimmätkin ongelmat tunnustavat katarstrofaalisilta vuorilta, jotka alkavat pikku hiljaa kaatumaan päälle.

Jotain lienen tehnyt väärin elämässäni kun tämä kohdalleni on nyt suotu.

Miksi.

Joulu. Tuli, oli ja meni. Muistutus siitä että meille piti vuosi sitten syntyä joulupaketti (josta on eläväkin muistutus, pikkusiskon pari viikkoa jäljessä tullut raskaus joka päättyi onnellisemmin). Tyhjä kohtu, jossa piti olla uusi "hedelmä",  noin 16 viikkoinen asukas jakamassa joulumieltä kanssamme.

Minä elän ja minä hengitän. Käyn töissä ja yritän kuntoutua raiteilleni. Muuten koko muu elämä onkin sitten yhtä helvetillistä sotkua. Ihmissuhteet kriiseissä, läheiset kaikonneet ja itsellä niin rikkinäine ja raastettu olo ettei kannattaisi edes mennäkään minnekään hakemaan lohtua ja olkapäitä mitä vasten olla, kun ei niin suurta olkapäätä ole joka tämän olotilan nyt voisi lieventää ja auttaa pois menemään.

Kaikki leviää. Menneisyydestä nousee esiin asioita jotka saavat koko minäkuvan näyttämään siltä että paras olisi oikeasti olla yksin ja mennä pois, pois jonnekin missä ei ikinä satuttaisi enää ketään. Kaikki lapsuuden/nuoruuden haavat tulee revityksi taas auki ja tarkasteltavaksi. Koko minuus ja asiat sen taustalla hakevat merkitystään ja etsivät syitä tapahtuneille ja tälle lapsettomuudelle. Ja keskenmenoille. Että olisiko tässä vain nyt kuunneltava korkeampia voimia ja uskottava, että meistä ei tule vanhempia. En ole enää varma pystynkö näkemäänkään itseäni Yrittäjänä, saatikka Odottajana. Vielä enemmän Vanhempana. Onko nyt aika tehdä itsekkäitä ratkaisuja oman elämänsä ja uransa suhteen. Ajattelematta että vasta kuukausi sitten täytin lähes neljäkymmentä ja tämä Yrittäminen on joka kuukausi vain vaikeampaa yms.

En tiedä. Niin paljon mietittävää, niin paljon päätettävää. Eikä vain pysty päättämään. Niin paljon surua ja itkuja, niin paljon.

Joskus tämä kai tosin asettunee jonkinlaiseksi Elämäksi eikä vain ainaiseksi draamaksi.

Rikki

Rikki minä menin. Vaikka ulkoisesti jaksan nauraakin, töissä nyt ainakin, niin huomaan että jokin vain ei ole niin kuin ennen. Tai mikään. Huomaan olevani seurassa ja ajattelen vain omiani ja tuijottelen seiniä ja rehellisesti sanottuna toivon olevani jossain muualla. Ei jaksaisi kuunnella vähäpätöisiä keskusteluita yhtään mistään, haluaisi puhua "syvällisesti" sen kerran jos kerta puhuu. Tai sitten ei haluaisi puhua ollenkaan.

Rikki. Tänään ainakin. Jostain tämä rikkoinaisuuspahamieli tänään löytyi. Ja mukaan tarttui.

Takaraivossa jo vähän siintää että mitä tapahtuu tulevaisuudessa. HCG-arvo lähes nollissa, hemoglobiini vähän noussut. Voi olla yhteyksissä klinikkaan heti ensimmäisten kuukautisten alettua, sanoo hoitaja. Ja jatkaa, että tai sitten kun itse siltä tuntuu että jaksaa. Sitä olenkin nyt päivän taas miettinyt. Että jaksaako. Entäs jos ei jaksakaan. En vain halua vielä alkaa tuota miettiä...ja laskea päiviä ja miettiä kiertoja ja siirtoja ja alkioita ja raskaustestejä. Odotuksia ja turhautumisia. Poliklinikkamaksuja ja ultrauksia. Haluaisin tämän vuodon loppuvan ja elämän normalisoituvan.

Tänään täten. Huomenna jotenkin muuten.

miksi

Sen verran tässä on kai eheytynyt että pystyy taas täällä blogeissa oleilemaan. Mutta samalla valtaa outo tunne, etten kuulu enää mihinkään. En koe olevani lapseton ja tuskissani siitä enkä koe enää siis olevani sekään odottava äiti. Ja olevani onnellinen ja hätääntynyt siitä odotuksen alkamisesta vihdoinkin. Mitä ihmettä minä nyt olen ja mihin kategoriaan minä jatkossa tulen kuuluumaan. Mihin minä ennen kaikkea haluan kuulua. Tuntui tyystin vieraalta lukea blogia jossa odotetaan ja valmistaudutaan tulevaan. Että tuotako taas kohta pitäisi alkaa miettiä ja tuotako taas kohta pitäisi elää. En ole tällä hetkellä oikein mikään tai mitään. Ihmiskuori, joka ei ole raskaana, jolla ei ole lapsia, joka on rikki sisältä mutta ehjän näköinen ulkoa. Ja mihin tässä enää pystyy, tulevaisuuden osalta. Miksi lapsia, miksi jälkikasvua. Miksi? Olemmeko kaksihenkinen perhe nyt sitten kuitenkin. Jaksanko joskus vielä nauraa ja olla iloinenkin. Ja jaksaako mieheni.

En tunne katkeruutta, en kateutta. Olen iloinen toisten puolesta että heillä on onni. Joskin kyllä raskausmahan näkeminen metrin päästä työelämässä oli eilen aika tuskainen ensireaktioltaan mutta ei se ole minulta pois jos jollakulla muulla perhe kasvaa. En tunne enää varmaan kohta mitään. Paitsi suuren suurta rakkautta sisaruksieni lapsia kohtaan. Ja miestäni.

miksi.

Tsemppiä!

Kaksi viikkoa tapahtuneesta. Päivästä ja ajasta jota en halunnut enää kokea. Mutta mahtavat ovat ylempien tahojen voimat ja tutkimattomat ovat tiet. Näin minun ja meidän kohdalle oli kirjoitettu ja se pitää sitten meidän kestämän ja kärsimän. Tai sitten meillä oli vain huono tuuri (joka on minusta ihan älytön ilmaisu, huono tuuri on jos ei voita lotossa tms).

Eilen kävimme pariskuntatapaamisessa. Juttelemassa mitä mielissämme liikkuu. Se oli helpottavaa ja sitä ehdottomasti jatkamme, varmaan sen mitä meille tarjotaan.

Jatkosta en osaa sanoa enää yhtään mitään. Ajatukset ovat olleet aika itsekeskeisiä tarkoettaen että minulle alkaa pikku hiljaa jotenkin riittää tämä elämänvaihe, tämä lapsettomuus. Tämä vaihe josta ei ole mitään takuita mistään. Muusta kuin surusta ja epäonnesta ja odottamisesta ja odottamisesta. Minä haluan nyt tauon. Tauon jonka aikana jatko varmaankin piirtyy mieliimme selvempänä kuin se nyt on. Nyt on vain paljon tukahdettua vihaa ja pahaa mieltäkin. Ihmiset, läheiset ovat ympäriltä jotenkin kaikonneet. Osa ilmeisesti siksi koska eivät ole kykeneväisiä tähän suhtautumaan mitenkään, osaa haluaa itse karkottaa koska tuntuu olevan käynnissä jokin kilpailu kummalla on enemmän elämässä nyt koettelemuksia ja kumpi sen kisan voittaa. "Tsemppiä" - se kuulostaa täysin tyhmältä. Tähän ei mitkään tsempit nyt auta. Parhaat tsempit olen saanut tuomioultran jälkeen klinikalta hoitajalta, joka sanoi että te saatte surra, ei tarvitse esittää että kaikki on hyvin vaan että nyt on lupa tuntea surua ja olla surullinen. Ja tuota aion nyt hieman aikaa noudattaa. Ottaa ajan surulle ja katsoa sitten miten eteenpäin jaksaa suuntautua. Minä en enää jaksaisi palata tähän lapsettomuudessa rypemiseen, päivien laskemiseen ja KP1-tunnelmiin. Minä haluaisin että elämässä voisi olla jo onnellinen ja minä haluaisin niin kovin olla onnellinen oman mieheni kanssa ja rakastaa häntä enkä vain surra ja onneton.
Kunhan tämän akuutin suruvaiheen nyt vain saisi surra eikä ulkopuolista painostusta tulisi enää yhtään enempää työntämään ja potkimaan pakolla eteenpäin, kun en ole vielä valmis. En vielä, ehkä kumminkin joskus.

Erilainen Äiti

Minusta tuntuu niin uskomattomalle olla TAAS tässä. Kirjoittamassa lapsettomuudesta ja olemassa oikeasti surullinen eikä enää peloissaan raskauden puolesta. Se juna meni jo. Tämä on kovin musertavaa.

Reilu viikko sitten, maanantaiyönä, lapsenalkumme alkoi tulla pois kohdun hellästä huomasta. Perjantaina olin klinikalla saanut Mifegynen, jonka piti siis pysäyttää keltarauhashormonin tuotanto (tai tehdä sille jotain anyways). Heti sen jälkeen kun ruudulta ei enää sykettä näkynyt eikä kasvua ollut tapahtunut edellisestä kerrasta. Ei todellakaan, pikemminkin surkastumista. Heti sen jälkeen kun jatkosuunnitelmat tutkimuksista oli meille kerrottu, siis näiden jatkuvien keskenmenojen selvittämiseksi. Ja heti sen jälkeen kun meille oli kerrottu että 50-75% tapauksista mitään syytä ei keskenmenoille löydy. Maanantai-aamuksi minun oli tarkoitus osastolle mennä raskauteni keskeyttämään (joka siis oli kyllä jo keskeytynyt ihan itsestään), mutta lapsenalkumme siis päätti tulla pois jo täällä kotona. Neljä-viisi tuntia tein "synnytystä" kylpyhuoneessa. Istuen pöntöllä ja maaten lattialla. Kävellen edes takas kivuissani yrittäen olla herättämättä Miestä jonka piti aamulla olla töihin menossa. Seuraten kuinka kaikki odotuksemme ja tulevaisuuden suunnitelmamme valuivat norona viemäriin. Ennen virallista herätysaikaa ehdin nukkua puolisen tuntia luullen että tämä nyt oli tässä kunnes soitettuani osastolle sain kumminkin käskyn tulla sinne. Alkuperäissuunnitelman mukaisesti.

Helvetillinen päivä alkoi odottelulla ja ultralla. Ja Cytotecilla. Ja tunti siitä, kamalalla vuodolla. Jota riitti ja riitti ja riitti. Niin etten enää pysynyt tolpillani. Kaikki se menetetty äitiys ja särkylääkkeet ja syömättömyys - ja olin aika huonossa kunnossa. Tiputusta päälle että sain suoloja ja vähän sokereita kun syödähän ei saanut. Välillä juttelin psykan kanssa pedistä kun hän kyseli että miten jaksan kun samalla housut kastuvat verestä (ja mieli muuttui mustemmaksi). Tuon päivän aikana ultrattiin kolme kertaa, vuotojen välillä ja aikana (miten nöyryyttävää), joista viimeisimmällä kerralla päivystävä lääkäri oli sitä mieltä että yritetään vielä Cytotecillä ja tarkkaillaan yön yli ja mietitään aamulla/aamupäivällä hoitosuunnitelma ja mahdollinen kaavinta. Yön nukuin suhteellisen hyvin, joskin heräsin aamuyöstä kipuun mutta koska sairaalassa olin, apu ei ollut kaukana. Ja yhäkäänhän mitään en ollut saanut syödä sitten sunnuntai-illan klo kahdeksan. Aamu ja aamupäivä meni lääkäriä odotellessa jonka aikana selvisi verikokeista että hemoglobiinini oli tipahtanut 88:an. Kun se viikko sitten neuvolassa oli ollut 135. Ilmanko ei pysynyt tolpillaan. Meni iltapäivään kolmeen ennen kuin kukaan lääkäreistä minua jouti ihmettelemään eli taas ultraan jossa todettiin että pääsen kotiin jos hemoglobiini on yhtään noussut. Sain syödä! Klo 16 tiistaina! Ja hemoglobiini oli noussut 91:en joten pääsin kotiin ilman punasoluhoitoja joita olisi pitänyt alkaa antamaan jos arvo olisi ollut alle 80.

Viikko kotona parantelua ja pää huterana oloa. Kunto on huono, päähän koskee, mahaan koskee, vuotaa silloin tällöin, ruokahalua ei ole. Olo tuntuu välillä tyystin välinpitämättömältä mutta suurimman osan ajasta siltä ettei tästä taas pääse ihan heti eteenpäin. Vaan että jumiudutaan taas siihen kuukautiseen yrittämishelvettiin. Usko/toivo - epätoivo/murhe/suru ja taas koeta nousta sieltä uuteen yritykseen. Tai PAS-yritys jahka tutkimukset selviävät (kromosomitutkimukset vie pari kuukautta). Vuoden alusta tehdään lisätestejä ja ennen sitä ei ole mitään järkeä käyttää pakastealkioita saatikka yrittää luomuraskauttakaan. Lääkäri siis näin sanoi ettei kauniita alkoitamme kannata tuhlata nyt kun ei ole vielä tiedossa jos on jotain mihinkä voidaan vaikuttaa. Ja tottapa se onkin. Kun en tiedä onko mitään järkeä tässä muutenkaan. Mikä se on taas se syy miksi tässä kärsitään. Mikä! Vaikka katsoin juuri uusimman Erilaiset äidit -jakson, ei se siltikään välity se että miksi tätä Yritystä tehdään. Tottahan itku tuli kun heillekin tuossa ohjelmassa pieni vihdoin syntyi ja tajusi ettei omaa olekaan enää tulossa. Se on jokin kaukainen haave ja jokin jota kohti yritetään rämpiä tässä suossa. Jota ei vaan pääse käsin koskettelemaan eikä tuntemaan. Vähän matkaa pääset jo sieltä suosta ikään kuin polulle vaeltamaan kunnes se sitten taas vie sinut mennessään tarjoten vain pimeää ja syvää pahaa oloa ja pahaa mieltä. Pakollinen hengähdystauko on tarpeeseen mutta samalla pelkää että taas kuluu aikaa hukkaan johonkin jonka voisin jo olla vaikka raskaana. Jos enää siis edes ikinä sitä haluan. Kun tämähän lisääntymisyritys lähti liikkeelle molempien vakaista aikomuksista olla vanhempia ilman mitään, yhtään mitään, hoitoja. Ja tässä sitä ollaan.

Huomenna palaan arkeen. Ahdistavaa on mennä takaisin työpaikalle jossa melkein kaikki tiesivät että olen/olin raskaana. Se tuska muiden silmissä, se myötätunto - se on musertavaa. Ja samalla oma häpeä epäonnistumisesta ja muutenkin tuska ja pelko tulevasta. Ja se etteihän heistä taas kukaan oikeasti tiedä miltä tuntuu kun parin vuoden yrittämisen jälkeen olet toisen kerran raskaana ja menetät senkin pienen mahdollisuutesi siihen onnistumiseen. Ei sitä vaan korvata millään lässytyksellä tulevasta ja uusista yrityksistä. Tai pakkasessa olevista alkioista. Ei ne pyyhi pois yöllisiä painajaisia parisuhteen särkymisestä,, ei peloista, perheriidoista yms. mieltä askarruttavista aiheista, joita varten haluaa tankata itsensä täyteen särkylääkettä illalla että saisi nukkua mahdollisimmaan pitkään heräämättä mihinkään paniikkiin mistään pahasta (onneksi vain unesta tosin).

Kunpa vain löytäisi sen jonkin punaisen langan taas tästä elämästään.

Isänpäivä

Ei vaan tunnu siltä. Ei mitään juhlatunnelmaa. Tekstiviestionnittelu (enkä saanut edes mainittua mitä on tapahtunut) isälle, jonka kanssa on ensimmäistä kertaa keskustelu avattu "ongelmista" joista olisi pitänyt puhua jo 20 vuotta sitten. Keskustelu avattu mutta puheenvuoroja ei ole käytetty enkä minä jaksa nyt säätää jotain tämmöistä kun on muitakin asioita mielessä. Liikaakin.

Kuten esim mistä saan lisää sairaslomaa koska tuntuu etten vain pysty enkä kykene vielä huomenna töihini palaamaan. Viime yönä heräsin raastavaan alavatsakipuun. Näin unta että synnytin ja tajusin että se koskee kunnes oikeasti tajusin että miksi näin unta synnytyksestä (kivun takia siis). En ole valmis kohtaamaan myötätuntoisia työkavereita tai toisaalta menemään töihin teeskentelemään että kykenisin toimimaan normaalisti. Fyysinen kunto on heikko, hemoglobiini tooosi matalalla ja mieli on pikimusta. Ja tänään pitäisi "juhlia" isänpäivää. Juhliapa tosiaankin.

Tyhjyys

Kohtuni on tyhjennetty. Lukuunottamatta pieniä rippeitä materiaalia joiden ulostumista odotellaan. Kaavitaanko vai lääkitäänkö vielä. Pitkä on aika odottaa, hoitosuunnitelmaa, seuraavaa ruokailua, tulevaa. Mieli on aika tyhjä. Vähän välinpitämätönkin. Suru ja itkut tulee yllättäen, ei ylitsevyöryen ja jatkuvasti. Keskusteluapua on saatu ja tulossa pariskuntatapaaminenkin.

Kiitos sanoistanne ja myötätunnostanne. Jokainen sana on auttanut.

Jatkan odottelua.

Black Friday

Tänään on ollut erittäin musta päivä. Tänään ei sydän enää lyönyt. Tänään ei sikiö vastannut viikkoja. Tänään lääkäri totesi tilanteen ja tänään aloitin lääkityksen tulevaa tyhjennystä varten.
Tänään olen vielä raskaana. Lapsenalkuni vain ei ole enää elävä.

Väliaikaraportti

Kiitos kaikille sanoistanne. Ilman niitä olisin varmaan jo seinähullu vai mikä liekään se oikea termi.
Perspektiiviä on hyvä saada aina asioihin ja "puhua ääneen" täällä blogissa kun täällä kotona se toinen on yhtä paniikissa ymmärtämään että ei välttämättä vielä tapahdu kaikkein pahinta.
Vuoto ei ole lisinyt eikä sitä oikeastaan nyt ole. Just nyt ainakaan. Jokin suvantovaihe tässä elettiin koska kaikki oireet hävisi reiluksi vuorokaudeksi. Turvotus, kaasu, vihlonnat, mielialajutut, hajuaistit - kaikki. Mutta nyt olo tuntuu suht normaalilta, tai siis sellaiselta kuin se oli ennen perjantaita.

Huomenna siis neuvolaan, jossa huolenaiheet voi ottaa puheeksi. Ja samalla alkaa varaamaan aikaa jonnekin ultraan, että pääsee näkemään sen pienen pienen sydämen sykkeen (joka toivottavasti vielä on siellä). Emme me jaksa odottaa viikon 12 tienoille ilman tietoa että kaikki on hyvin.

Nyt vain siis toivotaan parasta. Ja koetetaan pitää pää kylmänä ja mieli positiivisena. Melkoiset itsetutkiskelut on taas takana, josta mieluusti siirtyisin kyllä jo positiivisimmille vesille.

Kiitos tärkeät <3

Veri ei haise hyvälle.

Veri ei haise hyvälle. Kun on herkistynyt hajuaisti. Eikä se näytä hyvälle vessapaperissa kun käy alkuraskaana oleva vessassa. Häivähdys, värin muutos edellisistä päivistä ja sitten eilisiltana pari pyyhkäisyä vähän enemmän rusahtavaa jotain joka kyllä haisi ihan verelle. Yöllä ei mitään ja nyt taas sitä häivähdystä.

Maanantaina olisi neuvola. Jos on enää minkä takia sinne mennä. Viimeksi meillä oli maantaina seulontaultra jonne ei sitten päästy kun oltiin keskeyttämässä raskautta sairaalassa. Ei tämä ihan vielä ihan siltä näytä mutta mitäs tämä muutakaan olisi. Voi olla montaakin muuta asiaa mutta mitä. Pelottaa niin että kädet tärisee ja mieli mustuu mustumistaan. Alavatsan tuntemukset ajoittain sellaisia endon/menkkojen aikaisia.

Saapa nähdä.

Pahaa oloa ja syviä mietteitä

Raskausrintamalla kaikki (kai) hyvin. Ei tietoa muustakaan. Paha olo jatkuu, eikä vain aamuisin vaan pitkin päivää/koko päivän. Turvotus&kaasu lienee se pahin josta tuntuu ettei selviä. Huolestuttavan paljonkin jopa, tuota kaasua. Mietinkin että onko se jo jokin muukin "ongelma" kuin vain tämä hormoonimyrskyaika.

Mutta se mikä askarruttaa mieltä on nyt työpaikka. Viittasin ohimennen tuossa aikaisemmin että työpaikalla myllertää. Muutoksia ja ihmisvaihdoksia on paljon ja epävarmuus nakertaa. Lisäksi olen jo pitkään ollut aika tyytymätön tuolla työpaikassa olemiseeni. Ihmiset tosin siellä ovat minulle se toinen perhe, kun oma on toisella paikkakunnalla. Siis sen minkä nyt työkaverit voi perhettä korvata, mutta siis kumminkin. Joustavat työajat ja mennä voi ja tulla kuten haluaa-kunhan työt tulee tehdyksi. On etuisuuksia ja ergonomiat kunnossa jne. Mutta sitten, se sisältö. Tuntuu että koko koulutus valuu hiekan tavoin viemäriin ja tyhmyys valtaa. Eikä rahallinenkaan korvaus ole kovin kummoinen. No ehkä se vastaa noita "haasteita" mitä nyt teen, joskaan niistä ei ole haasteita, ei vastuita ei motivaatioita. Ja nyt sitten olisi yksi varteen otettava vaihtoehto tarjolla. Tämä työmyllerrys on nyt ollut sitten käynnissä lähes punktiosta asti ja tähänkö nyt tultiin. Että vihdoinkin löytyi sellainen paikka jossa sisältö/raha kohtaisivat, nyt kun olen RASKAANA. Nytkö minun pitäisi alkaa vaihtamaan paikkaa? Hypätä tuntemattomaan ja kenties tyhjän päälle. Ja miten se edes käytännössä olisi järkevääkään, vaihtaa nyt työtä kun olisi jäämässä pois, äitiysvapaille. 6 kuukauden koeaikakin joka ei edes tulisi täyteen ennen h-hetkeä. Onko mitään järkeä?!

Jäänkö siis paikalleni, lähden toivottavasti keväällä äitiyslomille ja katson mitä tuleman pitää poissaoloni aikana ja mihin suuntaan ajatukset työasioista muutenkin muovautuvat kotona ollessa. Vai otanko haasteen vastaan ja koetan hakea paikkaa josta saisi jo lähes sen mitä tällä työkokemuksella opiskelujen jälkeen pitäisi alkaa samaan ja joka tarjoaisi vaihtelua ja haasteita. Jätänkö tutun ja turvallisen ja mukavat ja lokoisat oltavat (vapaus elää elämääkin työn ohessa) vai jäänkö sijoilleni. Siinäpä ensi yöksi miettimistä muiden utopististen unien seuraksi.

It's alive!

Tänään, ehkä kohta, voin vähän huokaista. Vai lisääkö tämä pelon määrä, en tiedä. Mutta tänään joka tapauksessa näimme ruudulta pienen hurjasti sykkivän elävän sydämen.

Hän (lääkäri nimitti siis häneksi) on elossa, kiinnittynyt, oikeassa paikassa. Alussa. Hyvin pieni. Pienempi kuin piti, mutta elossa. Kiinnittyminen olikin tapahtunut hieman myöhemmin. (En osaa tähän lääketieteellistä kantaa ottaa että oliko tämä huolestuttava asia, muttei ultrannut lääkäri ainakaan huolestunut, ainakaan ulospäin).

Minulla ei ole koskaan ollut kuvia ultrasta, kuvia kohdusta, jonka voisin laittaa jääkaapin oveen. On minulla yksi, mutta siinä ollut elämän alku nukkui jo ikiunta. Tämä huimaa eikä tämä johdu nyt Lugeista.

Etoo

Hirrrveen paha olo. Koko ajan. Ei siis vain aamulla vaan koko päivän ajan.

Eilen epätoivo ja epäusko lähes saivat aikaan sen että melkein tein testin, että vieläkö se näyttää edes kahta viivaa. No en tehnyt, laiskuus ja etovuus estivät. En tiedä mistä tämä tunne tulee, mutta koko ajan on vain vakuuttuneempi että ei tässä hyvin käy. Lienee suojelumekanismi, tiistain ultra lähenee ja tuomiopäivä koettaa.

Niin ja olen tässä jo reilun kuukauden kärsinyt sellaisista huimauksista jolle ei oikein selitystä löydy. No tuon jäykän niskan kautta kyllä mutta kun se ei mene pois. Kunnes sitten Luge-paketista selitys löytyi. Että nehän ne taitavat minua huimailla. Onko muilla samoja kokemuksia/tuntemuksia? En tosin voi varma olla, mutta tämä kevytpäisyys on aika rassaavaa ja jotenkin se vain pahenee koko ajan. Sillekin kenties on helpotusta jos lääkitystä ensi viikolla jo alettaisiin vähennellä.

Feeling blue

Jotta totuus ei pääsisi unohtumaan niin eilen tuli postissa Simpukan liittymispaketti.
Höh. Ihan voimaton olo. Lueskelin niitä lehtiä jo ja voi mitä tarinoita siellä olikaan. Ei tämä oma tilanne nyt niin pahalta vaikuttanutkaan enää niiden luettujen jälkeen. Vaikka tämä itse elettynä ja oman sietokyvyn rajoissa on kyllä ollut ihan sopivasti rasittava. Tai sanoisinko jopa että pikkasen jo yli sietokyvyn.

Varsinkin nyt. Tuntuu että itsetunto on ihan nollassa. Että minä en kelpaa kellekään enkä minnekään. Olen arvoton nolla eikä mulla ole ystäviä eikä kavereita. Annan kavereille ja luulluille ystäville "kaikkeni" ja en saa takaisin mitään (vai eivätkö he vain osaa antaa takaisin mitään). Paljoa en vaatisi, edes kiinnostusta ja ehkä jonkun hetken keskusteluja mutta ei. Työelämässä on sellaiset pyörteet ja epävarmat ajat; pitikö sen oikeasti sattua just nyt. Kaikellahan on tarkoituksensa ja tämänkin tuulenpuuskan tarkoitukset löytänemme edestämme joku näistä päivistä mutta nyt, pimeimmän vuoden ajan kynnyksellä tuntuu, että haluaisin mennä talviunille. Mennä kasvattamaan tämän kohdun sisällön (toivottavasti se on siellä kohdussa) jonnekin yksikseni ja olla puhumatta kenellekään mitään. Tästä enkä mistään muustakaan. Mies oli tänään isälleen kertonut että olemme positiivisia kun olivat kuulumisiamme kyselleet ja nyt tuntuu että en tykkää tästä yhtään. Että he sen tietävät. En olisi vielä halunnut asiasta puhua, en ennen ultraa. Enkä ihan heti välttämättä sen jälkeenkään. Mutta toisaalta, taisi olla vasta eilen kun mietin, että pitäisi näille lähimmille varmaan kertoa. Mutta se tuntuu raskaalta ja ennen kaikkea se tuntuu raskaalta, että entäs jos taas olemme kohta siinä tilassa missä viimeksi.

Tänään vain ei ole ollut hyvä päivä. Olen jotenkin katkera ystävälleni ettei häneltä liikene yhtään sympatiaa vaikka olen hänen tukenaan ollut vajaan vuoden parisuhdepyörityksissä. Mielenkiinto on niin omassa elämäntilanteessa ja sen kiemuroissa ettei havainnointia enää riitä toisaalle (hänellä siis). Enkä minä vain ole se joka tekee melua itsestään saadakseen huomiota. Ennemmin vaikenen ja käännyn pois ja itken ja suren omassa keskuudessani. Tänään oli tunteikas illallinen työporukan kesken, johon en tuntenut oikein enää kuuluvani. Kuten en tunne kuuluvani enää mihinkään muuallekaan. Onko minulla nyt jokin alkava keski-iän kriisi vai katkeaako vain kamelilta nyt selkä kun tavoite on saavutettu eikä sata lasissa/stressimittarit kaakossa mennäkään enää eteenpäin. Nyt vain odotetaan ja on liikaa taas aikaa miettiä. Romahdanko ja lamaannunko. Hyperventiloinko ja tukehdunko.

Ehkä uni auttaa tänään. Ja toivottavasti huomenna on parempi päivä.