Itsesyytökset saivat toisenlaisen näkökannan ja ehkä minä en olekaan niin ruma ihmisenä kuin itse annoin itseni uskoa. Ehkä lapsen kanssa huutotapahtuma (sattuma joka oli syöstä minut kuilun reunalta alas) olikin vain tapahtuma, jossa tapahtui asia ja jonka minä olen dramatisoinut päässäni tietämättä toisen puolen tunteita ja ajatuksia. Asioita kun voi nähdä ja tuntea niin monelta kantilta. Sain myös tukea/ymmärtämystä tähän asioiden vyyhtiin päässäni. Se riitti että joku vain totesi että onpa sinulla ollut paljon kannettavana. Suurta taakkaa. Ja sitten itsekin tajuaa kuinka suurta. Ja ettei ihme että haluaa elää omassa kuplassaan ja olla omissa oloissaa. Miettiä asioita ja koettaa löytää niihin ratkaisua. Ja murehtia ja itkeä. Ja olla huomioimatta puolisoa, jonka tajuaa muttei kykene siihen huomiointiin. Tajuaa vaan tekevänsä "hallaa" mutta on niin mustissaan, ettei kykene parempaan.
Tänään, huonosti nukutun yön jälkeen taas elämä on suht normia. Ei niin kevyttä kuin sen hetken eilen, mutta ehkä ei enää niin mustaakaan. Katsoimme juuri eilen tai toissa päivänä Avalta tulleen suomalaisen elokuvan lapsettomuudesta, nimeä en muista. Jotenkin se oli niin tragikoominen kertomus kokemuksista joita itsekin kokee, mutta vain osin. Ei sitä voi mitenkään näytellä ja näyttää ihmisille elokuvan muodossa mitä on olla LAPSETON ja mitä elämä on kun sitä polkua kulkee. Se vain pitää kokea ymmärtääkseen ja tietääkseen.
Ehkä huominen, ylihuominen, ensi viikko, seuraava kuukausi, ensi kesä...ehkä ne ovat paremmat.
Tuo on aivan totta, että kukaan joka ei ole lapsettomuutta itse kokenut, ei sitä valtavaa surua pysty näyttelemään.
VastaaPoistaToivon koko sydämestäni että huomenna sinulla on jo parempi päivä <3