Joskus vaan on sellainen olo, että vaikka kuinka selität, niin kukaan ei ymmärrä. Ja se olotila on ollut viime aikoina enemmän läsnä kuin poissa. Joten tässä sitä ollaan, kirjoittamassa ajatuksiaan julkisesti tänne. Pitkän harkinnan, ja saamattomuudenkin jälkeen. Kirjoittamassa auki tuskaa ja pahaa sisäistä oloa. Ehkä myöhemmin myös julkisemminkin testaamassa sitä paljon kehutun vertaistuen voimaa. Siksi juuri ehkä eniten olen täällä.
Aika kuluu ja kuukaudet vierivät. Häistä on jo puolitoista vuotta. Ajasta jolloin tämä yritys aloitettiin. Jotenkin vanhanaikaisesti halusin odottaa olevani naimisissa ja kaipa se oli vähän itsekästäkin, kun yritys siirrettiin häiden jälkeiseen aikaan. Silloin vielä ei tiennyt että on jo kiire. Silloin vielä halusi uskoa, ja uskoinkin, että mitään ongelmaa ei ole. Ei vaikka endometrioosi minulla onkin. Eihän me vielä oltu yhdessä pitkään oltukaan - haluttiin nauttia toistemme seurasta ja luoda olosuhteet lisäperheenjäsenelle paremmiksi. Vaikka faktat vanhenemisestani olikin tiedossa. Ainakin osittain. Yhäkin usko tulevaan oli voimaakkaampi kuin pelko. Elämä kuljetti näin ja tämä on nyt oikea aika perheelle. Nuorempana, yli kymmenen vuotta sitten, yritin kerran (eri ihminen eri suhde eri elämä) luullen ajan olevan oikea, mutta silloinkin luonto päätti toisin. Sitä iloa ei kestänyt kuutta-seitsemää viikkoa pidempään. Eikä suhdettakaan enää kovin paljoa pidempään.
Ilosta epätoivoon, yrityksestä onnistumisen kautta menettämiseen, syvistä merenpohjatunnelmista taas ylösnousemuksen ja yrityksen kautta joka kuukautiseen jännitykseen joka sitten taas päättyy...epäonnistumiseen ja epätoivoon.
Tarina alkakoot. Takautuvasti välillä, koska aiemmin en tänne asti päässyt - tuomaan tuntojani paperille ja julki, mutta koko ajan eteenpäin suunnaten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos mietteistäsi.