En laske päiviä. En tiedä mikä KP on menossa (muuta kuin sen että menkat lähestyvät, endo-oireilu on alkanut). Koetan pitää koko asian poissa mielestäni mutta silti se vain jostain nostaa päätään. Se mahdollinen äitiys ja uudelleen yrittämään ryhtyminen.
Teeskentelen itselleni olevani kunnossa. Teen pirusti töitä ettei minulla olisi aikaa ajatella MITÄÄN. Silti huomaan nyyhkyttäväni vähän päästä ja laskevani sataan kerran jos toisenkin, etten menettäisi hermojani yhdestä tai toisesta vähäpätöisestäkin asiasta. En nuku kunnolla. Elän vain tällaisessa itseni näköisessä kuoressa ja koetan selvitä päivästä toiseen, viikosta toiseen ja toivoen että aika parantaisi ja osoittaisi suunnan. Ihmiskuori siis. Siltikin olen iloinen niistäkin vähäisistä onnen tarinoista joita täälläkin blogimaailmassa on. En tunne katkeruutta enkä muutenkaan negatiivisia ajatuksia. Ajattelen vain että jotkut ovat jaksaneet yrittää ja antautua kerta toisensa jälkeen yrittäjäksi. Mistä minä löydän sen voiman ja ennen kaikkea, haluanko minä enää? Olenko tullut sieto- ja kipukynnyksieni rajamaille? Pystynkö minä enää yrittämään ja yhäkin, haluanko minä?
Kysymyksiä - ilman vastauksia. Silloin kun ehtii ajatella. Tai haluaa ajatella.
<3 Niinpä. Missä on se sietokyvyn loppupää? Mistä sen tunnistaa, jos sinne asti päätyy? Mitä jos ei tunnista? Mitä jos menee liian pitkälle? Voiko mennä liian pitkälle? Hajoaako silloin lopullisesti?
VastaaPoistaToivon, että löydät pikkuhiljaa jonkun rauhan sisällesi. Jotain, mihin tarttua kiinni. Vaikka itse en ole yhtään sen ehjempi, tai ehkä juuri siksi haluaisin voida tarjota lohtua. Jos se edes hieman toisi jotain hyvää, että ymmärrän ainakin siivun siitä miltä kysymysten tulva ja ajattelemisen vältteleminen tuntuu, että et ole kuitenkaan yksin, että olet ajatuksissa.
Kiitos. Siitä etten ole yksin. Nämä olotilat, ajatukset, kysymykset - nämä valtaavat ja ovat musertaviakin. Hetkellisesti niitä saa sysyättyä sivuun, mutta jokin televisio-ohjelma, jonkun sanat joku lause...jokin vain saa ne aina pintaan ja mieleen. Ja silloin on tärkeä että tietää ettei ole kumminkaan ihan yksin.
Poista<3 kiitos Ainu
<3 Varmasti löydät vastauksia kysymyksiisi kunhan aika on oikea. Siihen asti paljon voimia!
VastaaPoistaKiitos Kaipaava <3
PoistaAika on ihmeellinen käsite. Olen alkanut kyseenalaistaa lausahdusta "aika parantaa". Kun tuntuu että en jaksa odottaa sitä enää, sitä parannusta. Mutta kaipa tätäkin aikaa voi sitten joskus katsella taaksepäin ja parantuneensa tai ainakin saaneensa niitä vastauksia. Kyllä kai senkin aika siis joskus on.
Tärkeitä kysymyksiä. Mulla oli vuosi sitten tapahtuneen keskenmenon jälkeen melko samanlainen olotila ja pinnistelin töissä selviytymismoodilla muutaman kuukauden, kunnes töiden vähentäminen toi tilaa olla omien tuntemusten kanssa kasvokkain, vaikka en ehkä olisi halunnutkaan niiden kanssa seurustella. Laitoin muuten sulle tunnustuksen blogissani.
VastaaPoistaEhkä tämä rimpuili osin johtuukin just tuosta. Ettei halua välttämättä näitä ajatuksia käsitellä ja nähdä faktoja. Tai myöntää tarvitsevansa taukoa. On sen jollain asteella myöntänyt mutta silti salaa toivookin sitten vaikka yllätysraskautta, ihan puskista vaikka. Silleen mukavana yllärinä. Ihan pähkähullua.
PoistaKiitos tunnustuksesta :)