Infoa

Tänään, KP1:n kunniaksi, saimme kuulla siis myös infon tulevasta IVF-hoidostamme. Se tullaan toteuttamaan pitkällä kaavalla ja lääkitys alkaa jo ihan kohta, reilun parin viikon kuluttua.
Synarelaa ja sitten myöhemmin Puregonia. Ja mitä kaikkea muuta...puoletkaan ei tuosta infosta mieleen jäänyt. Muuta kuin se että ultraa ja seurantaa, piikkiä ja sumutetta. Vaihdevuosioireita ja munarakkuloiden kypsytystä.

Muisteltiin miehen kanssa vuoroamme odotellessa, että pari vuotta sitten oli puhetta, että jos lapsi tulee niin hyvä niin, mutta lääkityksillä sitä ei aleta haluamaan. Mutta kas, tässä ollaan. Lääkitystä rankemman kaavan kautta. Auttamista luonnonasioissa ja kaukana luomujutuista. Niin se vain elämä kuljettaa ja sitä ajautuu tilanteisiin missä ei kuvittele koskaan olevansa. Vieläkin tämä arveluttaa...että onko tämä kaikki sen arvoista. Kuinka kauan tätä jaksaa ja kuinka kauan me tätä yhdessä jaksamme. Minä ainakin tunnun murenevan joka lomapäivä enemmän ja enemmän. Pelottaakin ajatus tulevasta syksystä hoitoineen ja odotuksineen ja varmasti edessä olevine pettymyksineenkin.

Mutta siis, "kesätauko" on osaltamme ohi. Lilluminen haaleassa vedessä lakkaa ja on taas elettävä tätä todellisuutta jonka jo tahtoi unohtaa ja jonka jo ehkä alkoi hyväksyä, jollakin tajunnan tasolla. Että olemme kaksin ja pärjäämme näin. Meidän elämä onkin ihan hyvä näin, pelkästään me kaksi aikuista toisiamme rakastaen ja täydentäen. Tänään olin jopa ärtynyt siitä että nytkö tässä oikeasti on kohta joku kolmas tätä meidän arkeamme jakamassa. Että taasko suunnitelmat on laitettava uusiksi. Kun ensin halutaan ja sitten saadaan. Sitten se viedään pois ja taas päätetään haluta muttei saada. Tyydytään kohtaloon ja sitten alkaakin taas se uskon ja toivon vaihe, vaihe josta ei ole mitään takuita mutta johon on vain heittäydyttävä mukaan uskomaan ja toivomaan.