Erilainen Äiti

Minusta tuntuu niin uskomattomalle olla TAAS tässä. Kirjoittamassa lapsettomuudesta ja olemassa oikeasti surullinen eikä enää peloissaan raskauden puolesta. Se juna meni jo. Tämä on kovin musertavaa.

Reilu viikko sitten, maanantaiyönä, lapsenalkumme alkoi tulla pois kohdun hellästä huomasta. Perjantaina olin klinikalla saanut Mifegynen, jonka piti siis pysäyttää keltarauhashormonin tuotanto (tai tehdä sille jotain anyways). Heti sen jälkeen kun ruudulta ei enää sykettä näkynyt eikä kasvua ollut tapahtunut edellisestä kerrasta. Ei todellakaan, pikemminkin surkastumista. Heti sen jälkeen kun jatkosuunnitelmat tutkimuksista oli meille kerrottu, siis näiden jatkuvien keskenmenojen selvittämiseksi. Ja heti sen jälkeen kun meille oli kerrottu että 50-75% tapauksista mitään syytä ei keskenmenoille löydy. Maanantai-aamuksi minun oli tarkoitus osastolle mennä raskauteni keskeyttämään (joka siis oli kyllä jo keskeytynyt ihan itsestään), mutta lapsenalkumme siis päätti tulla pois jo täällä kotona. Neljä-viisi tuntia tein "synnytystä" kylpyhuoneessa. Istuen pöntöllä ja maaten lattialla. Kävellen edes takas kivuissani yrittäen olla herättämättä Miestä jonka piti aamulla olla töihin menossa. Seuraten kuinka kaikki odotuksemme ja tulevaisuuden suunnitelmamme valuivat norona viemäriin. Ennen virallista herätysaikaa ehdin nukkua puolisen tuntia luullen että tämä nyt oli tässä kunnes soitettuani osastolle sain kumminkin käskyn tulla sinne. Alkuperäissuunnitelman mukaisesti.

Helvetillinen päivä alkoi odottelulla ja ultralla. Ja Cytotecilla. Ja tunti siitä, kamalalla vuodolla. Jota riitti ja riitti ja riitti. Niin etten enää pysynyt tolpillani. Kaikki se menetetty äitiys ja särkylääkkeet ja syömättömyys - ja olin aika huonossa kunnossa. Tiputusta päälle että sain suoloja ja vähän sokereita kun syödähän ei saanut. Välillä juttelin psykan kanssa pedistä kun hän kyseli että miten jaksan kun samalla housut kastuvat verestä (ja mieli muuttui mustemmaksi). Tuon päivän aikana ultrattiin kolme kertaa, vuotojen välillä ja aikana (miten nöyryyttävää), joista viimeisimmällä kerralla päivystävä lääkäri oli sitä mieltä että yritetään vielä Cytotecillä ja tarkkaillaan yön yli ja mietitään aamulla/aamupäivällä hoitosuunnitelma ja mahdollinen kaavinta. Yön nukuin suhteellisen hyvin, joskin heräsin aamuyöstä kipuun mutta koska sairaalassa olin, apu ei ollut kaukana. Ja yhäkäänhän mitään en ollut saanut syödä sitten sunnuntai-illan klo kahdeksan. Aamu ja aamupäivä meni lääkäriä odotellessa jonka aikana selvisi verikokeista että hemoglobiinini oli tipahtanut 88:an. Kun se viikko sitten neuvolassa oli ollut 135. Ilmanko ei pysynyt tolpillaan. Meni iltapäivään kolmeen ennen kuin kukaan lääkäreistä minua jouti ihmettelemään eli taas ultraan jossa todettiin että pääsen kotiin jos hemoglobiini on yhtään noussut. Sain syödä! Klo 16 tiistaina! Ja hemoglobiini oli noussut 91:en joten pääsin kotiin ilman punasoluhoitoja joita olisi pitänyt alkaa antamaan jos arvo olisi ollut alle 80.

Viikko kotona parantelua ja pää huterana oloa. Kunto on huono, päähän koskee, mahaan koskee, vuotaa silloin tällöin, ruokahalua ei ole. Olo tuntuu välillä tyystin välinpitämättömältä mutta suurimman osan ajasta siltä ettei tästä taas pääse ihan heti eteenpäin. Vaan että jumiudutaan taas siihen kuukautiseen yrittämishelvettiin. Usko/toivo - epätoivo/murhe/suru ja taas koeta nousta sieltä uuteen yritykseen. Tai PAS-yritys jahka tutkimukset selviävät (kromosomitutkimukset vie pari kuukautta). Vuoden alusta tehdään lisätestejä ja ennen sitä ei ole mitään järkeä käyttää pakastealkioita saatikka yrittää luomuraskauttakaan. Lääkäri siis näin sanoi ettei kauniita alkoitamme kannata tuhlata nyt kun ei ole vielä tiedossa jos on jotain mihinkä voidaan vaikuttaa. Ja tottapa se onkin. Kun en tiedä onko mitään järkeä tässä muutenkaan. Mikä se on taas se syy miksi tässä kärsitään. Mikä! Vaikka katsoin juuri uusimman Erilaiset äidit -jakson, ei se siltikään välity se että miksi tätä Yritystä tehdään. Tottahan itku tuli kun heillekin tuossa ohjelmassa pieni vihdoin syntyi ja tajusi ettei omaa olekaan enää tulossa. Se on jokin kaukainen haave ja jokin jota kohti yritetään rämpiä tässä suossa. Jota ei vaan pääse käsin koskettelemaan eikä tuntemaan. Vähän matkaa pääset jo sieltä suosta ikään kuin polulle vaeltamaan kunnes se sitten taas vie sinut mennessään tarjoten vain pimeää ja syvää pahaa oloa ja pahaa mieltä. Pakollinen hengähdystauko on tarpeeseen mutta samalla pelkää että taas kuluu aikaa hukkaan johonkin jonka voisin jo olla vaikka raskaana. Jos enää siis edes ikinä sitä haluan. Kun tämähän lisääntymisyritys lähti liikkeelle molempien vakaista aikomuksista olla vanhempia ilman mitään, yhtään mitään, hoitoja. Ja tässä sitä ollaan.

Huomenna palaan arkeen. Ahdistavaa on mennä takaisin työpaikalle jossa melkein kaikki tiesivät että olen/olin raskaana. Se tuska muiden silmissä, se myötätunto - se on musertavaa. Ja samalla oma häpeä epäonnistumisesta ja muutenkin tuska ja pelko tulevasta. Ja se etteihän heistä taas kukaan oikeasti tiedä miltä tuntuu kun parin vuoden yrittämisen jälkeen olet toisen kerran raskaana ja menetät senkin pienen mahdollisuutesi siihen onnistumiseen. Ei sitä vaan korvata millään lässytyksellä tulevasta ja uusista yrityksistä. Tai pakkasessa olevista alkioista. Ei ne pyyhi pois yöllisiä painajaisia parisuhteen särkymisestä,, ei peloista, perheriidoista yms. mieltä askarruttavista aiheista, joita varten haluaa tankata itsensä täyteen särkylääkettä illalla että saisi nukkua mahdollisimmaan pitkään heräämättä mihinkään paniikkiin mistään pahasta (onneksi vain unesta tosin).

Kunpa vain löytäisi sen jonkin punaisen langan taas tästä elämästään.