Kaksi viikkoa tapahtuneesta. Päivästä ja ajasta jota en halunnut enää kokea. Mutta mahtavat ovat ylempien tahojen voimat ja tutkimattomat ovat tiet. Näin minun ja meidän kohdalle oli kirjoitettu ja se pitää sitten meidän kestämän ja kärsimän. Tai sitten meillä oli vain huono tuuri (joka on minusta ihan älytön ilmaisu, huono tuuri on jos ei voita lotossa tms).
Eilen kävimme pariskuntatapaamisessa. Juttelemassa mitä mielissämme liikkuu. Se oli helpottavaa ja sitä ehdottomasti jatkamme, varmaan sen mitä meille tarjotaan.
Jatkosta en osaa sanoa enää yhtään mitään. Ajatukset ovat olleet aika itsekeskeisiä tarkoettaen että minulle alkaa pikku hiljaa jotenkin riittää tämä elämänvaihe, tämä lapsettomuus. Tämä vaihe josta ei ole mitään takuita mistään. Muusta kuin surusta ja epäonnesta ja odottamisesta ja odottamisesta. Minä haluan nyt tauon. Tauon jonka aikana jatko varmaankin piirtyy mieliimme selvempänä kuin se nyt on. Nyt on vain paljon tukahdettua vihaa ja pahaa mieltäkin. Ihmiset, läheiset ovat ympäriltä jotenkin kaikonneet. Osa ilmeisesti siksi koska eivät ole kykeneväisiä tähän suhtautumaan mitenkään, osaa haluaa itse karkottaa koska tuntuu olevan käynnissä jokin kilpailu kummalla on enemmän elämässä nyt koettelemuksia ja kumpi sen kisan voittaa. "Tsemppiä" - se kuulostaa täysin tyhmältä. Tähän ei mitkään tsempit nyt auta. Parhaat tsempit olen saanut tuomioultran jälkeen klinikalta hoitajalta, joka sanoi että te saatte surra, ei tarvitse esittää että kaikki on hyvin vaan että nyt on lupa tuntea surua ja olla surullinen. Ja tuota aion nyt hieman aikaa noudattaa. Ottaa ajan surulle ja katsoa sitten miten eteenpäin jaksaa suuntautua. Minä en enää jaksaisi palata tähän lapsettomuudessa rypemiseen, päivien laskemiseen ja KP1-tunnelmiin. Minä haluaisin että elämässä voisi olla jo onnellinen ja minä haluaisin niin kovin olla onnellinen oman mieheni kanssa ja rakastaa häntä enkä vain surra ja onneton.
Kunhan tämän akuutin suruvaiheen nyt vain saisi surra eikä ulkopuolista painostusta tulisi enää yhtään enempää työntämään ja potkimaan pakolla eteenpäin, kun en ole vielä valmis. En vielä, ehkä kumminkin joskus.
En voi ymmärtää miksi kaikki paska kerääntyy samaan paikkaan. Voimia haluan lähettää, ota ne vastaan sitten kun olet siihen valmis <3
VastaaPoistaVoi Tuuba, mä myötäelän suruasi ihan täysillä. Yritä olla itsekäs, anna surulle aikaa ja tee juuri niinkuin sinusta parhaalle tuntuu. Kovasti voimaa!
VastaaPoistaKiitos <3
VastaaPoistaEn minäkään enää ymmärrää miksi kaikki tuntuu leviävän kerralla. Vai onko sitä vain herkempi vai vaan saanut tarpeekseen skeidasta eikä enää halua katsoa moista. En tiiä mutta ei ole kivaa ei.
Nimenomaan se on tärkeää, että antaa itselleen luvan surra ja pysähtyä. Ei ole järkeä paahtaa eteenpäin, kun ei jaksa. Minä en voi verratakaan kokemuksiani omiisi, kun annetaan jo lupaus tulevasta vauvasta ja sitten se viedään pois. Mutta tuosta lapsettomuushoitotauosta on kokemusta ja voin sanoa, että se on ollut meidän kohdallamme paras mahdollinen ratkaisu. Kun elämä ei olekaan hormonien kyllästämää, pelon ja toivon värittämää ja sairaalassa juoksemista. Saa keskittyä ihan muihin asioihin ja ehkäpä saa uutta perspektiiviäkin elämään ja lapsettomuuteenkin. Ja anna piutpaut muiden oletuksille ja odotuksille siitä, miten sinun pitäisi tästä jatkaa ja mitä kaikkea jaksaa. Tämä on sinun elämäsi eikä kenenkään muun.
VastaaPoistaOlet ajatuksissani! <3
Muistan kun oli mennyt 2 viikkoa kkm, mulla oli niin hirveät vihantunteet että oisin voinu jonku vastaan tulevan ihmisen mukiloida. Olin niin herkkänä. Niin raivona, niin vihainen että meille piti käydä näin.
VastaaPoistaJotenki tuntui ettei kaikki ihmiset edes ymmärtäneet mua, muutamat vain. Odotin muutamilta sukulaisilta jotain lohdutusta mutta en vielä tähänkään päivään mennessä ole saanut sanaakaan heiltä. Tuntui että mun piti jotenki esittää jotain muuta mitä olin...kotona ollessa sain näyttää suruni ja näytinkin. Joka päivä itkeskelin ja tuijottelin pikkuisen ultrakuvaa. Nyt tapahtuneesta on 6viikkoa. Nyt voin jo paljon paremmin, varsinkin kun 4viikkoa kestävä vuoto on ohitse.
Välistä tietenkin tulee aikoja että asia tulee mieleen todella vahvasti ja alkaa hirveä itku ja ahdistus...
Niin, ehkä tämä on vihaa, vihaisuutta. Surua ja surullisuutta.
VastaaPoistaTämä on vain nyt jotain jota ei oikein voi käsin kosketella eikä sanoiksi pukea. Aika joka täytyy elää että voi mennä eteenpäin. Sitten joskus.