Eilen piti jo kirjoittaa vaan en ehtinyt. Eilen KP 23 ja tuhrua. Pelkoa mutta toivoa vielä. Tänään KP24 ja kipua ja enemmän kuin tuhrua ja toivo taitaa taas olla mennyttä.
Ei paljon jaksa puhua tai sanoa mitään. En pysty. Tuntuu ettei ole sanottavaa. Selitteleminen ja asoiden läpikäyminen on suuri ponnistus. Haluaisin vain olla yksin ja tehdä asioita itselleni. Enkä jaksaisi teeskennellä olevani iloinen tulevasta juhannuksesta ja ihmisten kanssa olemisesta. Kun en sitä ole, iloinen. Vaan olen hemmetin surullinen ja mustamielinen. Ei ole aikaa itselle eikä suremiselle eikä millekään. Aina pitää olla jossain muualla missä haluaisi olla ja aina on kiire. Ja tämä asia on aina mielessä. Ystävien seurassa, perheen keskellä, töissä. Miksi, miksi emme onnistu. Miksi. Kuuliaisesti kaikkea ohjeistusta noudatetaan ja toimitaan kuten pitää, eikä silti onnistuta. Pelko alkavista hoidoista alkaa kasvaa suuremmaksi ja suuremmaksi.
Herkistelen ja olen herkkä. Herkkänahkainen, satutan itseni pienistä asioista ja luen rivien väleistä asioita joita ei siellä välttämättä ole. En kestä kilpailua enkä vertailuja. En viihdy työssäni enkä osaa tehdä asialle mitään. Halua vain mennä johonkin koloon ja murehtia. Edes hetken ajan. Onko se liikaa pyydetty. Kuinka paljon pitää jaksaa ja kuinka paljon pitää tehdä velvollisuuden tunteista. Onko aika jolloin teet asioita vain silloin kun itse parhaaksi näet ja tunnet ja koet. Milloin opin itsestäni sen verran että teen asioita siihen pisteeseen että jaksan enkä siten kuten nyt. Teen ja teen ja teen ja huomaan kotona etten jaksa. Tehdä enää mitään itselleni kun olen tehnyt asioita muille.
Eilen katsoimme ohjelmaa ruotsalaisista lapsettomista. Pitääkö meidänkin alkaa miettiä jotain dramaattisempia vaihtoehtoja lapselle (kohdunvuokrausta Intiasta) vai toteutuuko tämä meidän "projektimme" hoidoilla. Vai toteammeko vain että me kuuluumme juuri luetun "Ei kenenkään äiti" -kirjan kertomusten joukkoon, jossa on vain opeteltu elämään ilman lasta. Myönnetty itselle ettei tässä onnistuta ja on pystyttävä menemään eteenpäin ilman jälkeläisiä. Olisi pystyttävä repimään onni esim. sisarten lapsista ja keskityttävä itse johonkin muuhun. Vaikka niin viime viikolla jo ajattelin, että pystyisin varmaan tuohonkin kirjan luettuani mutta nyt sekin tuntuu vain tuomiolta. Ei vaihtoehdolta eikä tulevaisuudelta.
Voi tätä tunteiden vuoristorataa.
Mutta koska aina pitää olla positiivinenkin, niin onneksi sentään on KESÄ.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos mietteistäsi.