Eilen oli erilaista. Ajatus oli tavata suvun kesken ja siinä samalla lähimpien kesken. Odotin jokseenkin paljon näkemiseltä mutta nyt minulla on paskista paskin fiilis. Näkeminen sinänsä latistui, odotukset tapaamisesta olivat erilaiset ja toiset olivat tulleet kaukaakin sitä varten. Mutta näiden läheisimpien tapaaminen se eniten satuttaakin. Kun tuntee jotenkin itsessään että elämä lipsuu pois omista käsistä. Asioita vain tapahtuu etkä mitään voi. Menetät läheisiä ihmisiä vaikka kuin yrität rimpuilla sitä menetystä vastaan. Ja sitten kärsit tätä pahaa oloa ja tuskaa. Halusin kertoa missä tilassa nyt tällä hetkellä olemme ja mitä meille kuuluuu. Sainkin sen kerrottua mutta itselle jäi jotenkin tunne että minä olin koko ajan äänessa "ongelmieni" kanssa (siinä missä nyt sain sanan sinne, sanan tänne sanottua kun sen seitsämän lasta rääkyy ja ravaa ympärillä). Mietinkin että seuraavaa kertaa ei tule, en tästä jaksa enää puhua ja toivoa saavani jotain myötätuntoa tai välittämisen tunnetta aikaiseksi. Jokainen meistä läheisistä näkyy kehittäneen "omat elämänsä" niin jotenkin tiiviiksi ympyräksi ettei siihen enää mahdu muita. Eniten surettaa se lähin sisko, jonka kanssa on aina ollut se läheisin yhteys. Mutta nyt tuntuu että saan vaan tiuskintaa ja ala-arvoisia kommentteja kun mistä vaan asioista puhutaan. Varsin jos ei olla kahden, tuntuu että mitä vaan sanon, niin se on aina väärin ja se lytätään kriittisesti ja alentavasti maan rakoon. Viesteihin ja puheluihin ei vastata eikä muutenkaan elämänmenosta enää kerrota (on tietysti omat elämänsä ja lapsiperheen arjet ja muut mutta tämä alkaa jo mennä henkkohtaiseksi jatkuvuudellaan). Pohdinta lähti siis siitä että pitikö tämän elämänvaiheen, tämän lapsettomuuden, vielä jotenkin muuttaa minua ihmisenäkin että ajaudun kauemmas ja kauemmas läheisistäni. En ole enää sama minä kuin olin pari vuotta, vuosikin, sitten. Että onko minun tarkoituskin muuttua kyyniseksi ja erakoituneeksi vai olenko menossa kohti sitä kuka minusta "aikuisena" pitääkin tulla ja ympäristö sitä vain ei osaa sulattaa. Äiti, siskot jne. Äiti varsinkin. Ei voinut asiasta hänkään kysyä, odotti vain hiljaa että ilmeisesti alan asiasta puhua mutten ala. Jos jotain haluaa tietää, niin kysykööt eikä odottaisi ja vahtaisi tekemisiä facebookista.
Ja että kun henkisesti on jotenkin ollut kepeämpää olla nyt viime viikko tai pari, niin oliko sekin vain itsensä huijaamista, että oikeasti sisukset onkin ihan rikki ja myllääntyneet. Me jotenkin kahdestaan olemme ihan oukei, miehen kanssa. Me tehdään ja harrastetaan ja mennään ja tullaan (varmaan luodaan sitä kiirettä ettei jouda liikaa enää miettimään) ja sitten kun olemme muiden seurassa, tätä tapahtuu. Pahoitan mieltäni mitä pienimmistä asioista ja koko seuraava päivä/päivät on ihan matalaliitoa ja surua kun mietin ja vatvon että missä vika, mikä kiikastaa ja miten tää tunne on taas täällä kun tapaan rakkaita ihmisiä. Vetäydynkö siis tyystin heistä erilleen ja en enää mene itseäni satuttamaan...vai mitä ihmettä. Voimia ei ole mihinkään tappeluun ja välien selvittelyyn, siskoni kanssa ei olla koskaan osattu puhua rakentavasti vaan se on joko tätä tai "huutamista".Tai toisen myöntymistä toisen tahtoon tai vaikenemista. Mutta nyt tuntuu etten jaksa kumpaakaan. Tuskin tämäkään "vaihe" vain tästä lapsettomuudesta johtuu, mutta nyt on vain jaksamaton enää tätä kestämään ja katsomaan. Kaksin on nyt parempi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos mietteistäsi.