Tänään

Halusin vain kertoa olevani elossa. Ehjääntymässä.

Samalla viime viikkoina kovasti taas mietitty miten jatketaan. Endotsekkauksessa faktoja selviteltyä faktat selvisi. Ja ne on suht koviakin. Tänä vuonna on viimeiset mahdollisuudet kunnallisella ivf-hoitoihin, alkaa olla ikähaarukka kurottu umpee. Pakkasessa kolme alkiota, joista kuulema vain yksi onkin hyvä laatuinen ja kaksi oliko ne luokkaa kolme. Sekä vihdoinkin lääkäri sanoi ensimmäistä kertaa että minulla on vaikea endometrioosi. Eli ohjelmassa kenties PAS ja ivf-hoidot syksyllä jos ei PAS onnistu. Tämä kaikki siis jos me päätämme vielä tällä tiellä jatkaa. Lääkäriä jututtaessa tunsin sen painostuksen tunteen, sen jonka mukana menin minne vain minua viisaammat aina aiemmin minua ohjailivat. Hyvin hellästi mutta varmasti ja ei välttämättä sinne minne mina halusin mennä eikä ainakaan sillä aikataululla. Lääkäri olisi kovin halunnut jo meille määrätä ajankohtaa tai kysyi jo että kenties näemme keväällä. Hän ei varmaan pahaa tarkoittanut, mutta minä tunsin sen saman möykyn rinnassani kuin aiemminkin, että taasko tämä alkaa.

Jatkan yhäkin siis epätietoisuuden rajamailla. Kohti kevättä.

Vuosi.

Pitkään olen ollut täältä nurkilta poissa. Olen työntänyt nämä asiat jonnekin toooodella kauas takaraivoon. Elänyt itsekästä aikuisen ihmisen elämää. Harrastanut ja tehnyt mitä huvittaa.
Uppoutunut työhöni ja samalla kehittänyt siitä kamalan stressivyyhden itselleni. Kun uppouduin liikaa (sen olen tässä prosessi oppinut itsestäni, että olen siis tyyppi ihmisenä, joka joko tekee täysillä tai ei tee ollenkaan). Koettanut parantaa itseäni fyysisesti kun henkinen parannus on se vaikeampi laji. Koettanut jäsennellä ajatuksia ja etsiä syitä tapahtumille, joita elämä on eteen tuonut.
Miettinyt että pitikö tämän tapahtua minulle, jotta alan kasvaa ihmisenä. Alkaisin olla se joka minun kuuluukin olla, eikä se jota ympäristö ja universumi minun odottaa olevan. Ja jota minun on luultu olevan.

"Everything happens for a reason" - olen sitä miettinyt mutta en voi sitä allekirjoittaa. Tyystin. Joltain osin kyllä. Se on tappavan kova lausahdus kun koet surua ja menetystä. Mutta ehkä se jossain mittakaavassa on tottakin. Ehkä siis minä tarvitsin tällaisen tien jotta voin mennä eteenpäin. Enkä vain ikääntyä ja levitä atomeiksi löytämättä sitä omaa polkuani. Ehkä tarvitsin oikein kunnon wake up callin että havahduin ja tajusin olevani menossa väärään suuntaan. Ehkä minun tarvitsi alkaa tämä itseni löytämisprosessi, että pystyisin edes olemaan vanhempana lapselle. Jos sellaiseksi joskus vielä päädyn/päädytään.

Opettelen uusia elämäntapoja, luen Tunne Lukkosi -kirjoja ja koetan tehdä vaikka mitä, taas sata lasissa -menttaliteetilla. Mutta tämä tuntuu, että antakaa tätä lisää minulle, tämä tuntuu oikealta tieltä. Enemmän oikealta kuin se että menisimme klinikalle ja aloittaisimme lapsettomuushoitokeskustelut uudestaan.

Olemme toisaalta tyytyväisiä tähän. Toisaalta tällaiset päivät kuten tänään, ISÄNPÄIVÄ, saa taas herkistymään ja miettimään asioita loppuelämänkin kannalta. Neljäskymmenes syntymäpäiväkin on vuoden päästä, sekin mietityttää. Ja valtavan moni muukin asia.

Tällaista minulle nyt. Jos jotakuta vielä kiinnostaa tietää :)

Itsekäs

Kamala väsymys. Huonot ajatukset. Tulin tänne maailmaan pakoon normimaailmaa ja paljon täällä on tapahtunut sitten viime notkumisen. Paljon. Raskauksiakin. Ja moni on jättämässä tämän virtuaalisen "elämän". Itselläkin tämä on ollut sivujuonteena jo aika kauan. Toivoa ei kai uskalla, yrittää ei halua (juuri nyt), on liian kiireinen ja väsynyt miettimäänkään koko asiaa. Paripsykologikäynnit ovat oikeastaan ainoita aikoja jolloin tätä aihepiiriä tulee edes sivuttua, kunnolla. Muuten se on muutama lause viikossa (ehkä), ilmaan heitetty ajatus jolle ei tehdä mitään. Joka ei ratkea, ei selviä, ei mene eteenpäin. Tieto siitä että pakkasessa on alkioita, jotka on tehty meistä...se on jotenkin tuskainenkin tieto. Voiko oikeasti olla niin itsekäs että jättää ne käyttämättä. Voiko? Vai onko se itsekkyyttä vai vain itsesuojelua. Onko sekään toisaalta väärin jos elän nyt elämääni, keskityn itseeni ja teen juuri niitä juttuja mitä itse haluan. Tai mitä me haluamme.

Kukaan ei painosta. Paitsi minä itse ja omat ajatukseni. Kamalan vieras on ajatus että olisikin yhtäkkiä raskaana ja tulossa äidiksi. Mutta on myös kamalan suuri suunnaton surumöykky sekin ajatus ettei me koskaan oltaisi vanhempia. Vai onko se, vai onko se vain ettei jossain onnistunut eikä sitä saanut, niin ei vain voi myöntää epäonnistuneensa. Ja onko tässä nyt vain myönnettävä ja annettava periksi. Saako tässä kohdin antaa periksi. Ja siirtyä seuraavaan vaiheeseen.

Elän ja hengitän mutta pinnallisesti. Suoritan ja teen töitä aivan liian paljon ollakseni täysin järjissäni edes tekemään minkäänlaisia päätöksiä loppuelämästäni. Olisi niin helpottavaa jos "joku" tai jokin tämän asian puolestamme ratkaisisi. Ehkä tarvitsen irtioton pois oravanpyörästä ja aikaa itselleni, että ajatuksetkin alkaisivat kirkastumaan. Haluaisin vain urheilla ja puuhailla omia rakkaita juttujani. Matkustella ja harrastaa. Mutta onnistun noistakin haalimaan itselleni osittaisen huonon omantunnon, että mietipä kun aikaa taas tässä vaan kuluu "hukkaan" kun vain itsekkäästi toteutat itseäsi.

Sitäpä jään taas miettimään.

Epäilys

Giving up is just too permanent.
Hyvin sanottu Impatietn Female

Sitä on mietitty, sitä on harkittu. Sitä on pyöritelty mielessä. Mutta se on vielä niin lopullista, ettei sitä voi vielä tietää/päättää. Miksi tarvitsisikaan, joku kysyisi. En tiedä...jotta pääsisi eteenpäin elämässä? En tiedä.

Kevät

Mahdotonta! sanoi epäilys.
Vaarallista! sanoi pelko.
Turhaa! sanoi järki.
Yritä kuitenkin, kuiskasi sydän.

Tällaisen kommentin sain ja tätä olen miettinyt viime aikoina. Samalla kun mietin olevani mihinkään kuulumaton, väsynyt ja tietämätön. Kykenemätön päättämään tulevaisuudesta. Kykenemätön silti täysillä nauttimaan tästä "tauosta" vai miksi tätä välitilaa elämässä nyt kutsuisikaan. Hetken olin suhteellisen huoleton, sitten yksi jos toinen ongelma alkoi pulpahdella taas pintaan ja mieleen.
Mielessä pelko ryhtyä taas tuntemattomaan. Kaikki langat ovat poissa käsistä. Pelkoa siitä että entäs jos tämä onnistuukin tai jos tämä epäonnistuu, taas. Mitä sitten jos minusta yhtäkkiä se äiti tuleekin. Olenko minä äitimateriaalia. Huomaan itkeskeleväni ajatuksesta etten olisi koskaan äiti kenellekään ja silti ajattelen toisaalla ettei minusta siihen enää edes olekaan. Itku on herkässä kun tätä tilannetta yleisestikin ajattelee tai siitä puhuu, mutta päivät kuluvat kyllä kun pitää itsensä tarpeeksi kiireisenä.

Joten jään epäilemään, pelkäämään, järkeilemään. 

Taukoko?

Takana on pari tooosi pitkää viikkoa töissä. Uuvuttaa. KP2 tuntuu alamahassa ja mielikin on väsymyksestä aika matalalla. Tai no, sitäpähän se on ollut viime aikoina ihan ilman kiertopäiviä ja pitkiä työviikkojakin. 

Caudensia blogissaan kertoi omasta yritystauostaan. Aloin sitten itsekin sitä enemmän ajatella, ihan reilusti ajatella. Olimme kyllä tästä jo puhuneet. Yrittämystauosta. Että nyt on hyvä hetki se pitää ja että se pidetään ja otetaan tästä taukoa määräämättömäksi ajaksi (ehkä lopullisesti - who knows). Mutta silti menkkoja odotellessa ajattelin että entäs jos olenkin nyt yhtäkkiä luomusti ja odottamatta raskaana. Entäs sitten. Tai että jos me se tauko nyt virallisesti päätetään pitää niin tietenkin se raskaus sitten pamahtaa alkaa hetimiten. Niin että tauko jää saamatta. Eli onko tässä nyt tultu sitten oikeasti siihen että pitää aloittaa ehkäisy ettei täysin vieraannuta raskaaksi tulemisen "pelossa" toisistamme. Ja ettei siitä taas tule sitten sitä salaa yrittämistä jos sitä ehkäisyä ei ole. Ja ovulaation kyttäystä ja päivien metsästystä. En jaksaisi sitä nyt enkä kohtakaan. En taas. En en ja en. Haluaisin että meillä kahdella aikuisella olisi vihdoinkin se aika olla kahdestaan ja olla vaikka niitä honeymoonereita kun tämä yrityshän virallisesti lähti käyntiin heti häidemme jälkeen. Onko se itsekästä tällä iällä. Voinko tehdä ratkaisun nyt tyystin omaa itseäni kuunnellen ja ennen kaikkea niin etten sitten kadu sitä jälkeenpäin. Tyhmää ajatella noin, koska aina jää jossiteltavaa asiasta jos toisesta mutta noita asioita mielessäni nyt pyörii. Että jos nyt tauottaa niin onko se sitten kohta liian myöhäistä haluta. Onko se sitten vain vaikeampaa. Vai auttaako se jos ei ole niin stressaantunut ja lamaantunut, onneton ja tuskissaan.

Ehkä tässä onnena kumminkin on se ettei tässä tarvitse nyt päättää vielä yhtään mitään. Verikoetulokset on vieläkin saamatta eli mahdollisia syitä keskenmenoille ei ole. Eikä varmaankaan tulekaan mutta odotellaan niitä silti. Jännittyneinä. Että josko ne kumminkin jotain kertoisivat. Syitä. Seurauksia. Jotain. Ehkä nyt vain urheilen ja suoritan, teen urani eteen hetken jotain ja koetan löytää jonkinlaista onnellisuutta ja iloisuutta elämääni. Jollain tapaa.

Sain hienon blogimaailmatunnustuksenkin jolle en oikein osaa tehdä mitään :) Minä vain urpona luen ja joskus jotain kommentoinkin. Ja kirjoitan. Mutta tässä minä nyt siis kiitän Marvinea tunnustuksesta. Olen otettu.

1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi tunnustuksen sinulle.
2. Valitse 5 ihanaa blogia (joilla on alle 200 lukijaa) ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa.
3. Toivo, että ihmiset joille jätit tunnustuksen antavat sen eteenpäin.

Minä nyt valitsen 5 ihanaa blogia tähän joita luen.Muuta en osaa tähän tehdä :)
Rowan , Toiveikas,  Ainu, Caudensia ja Jadekivi.

Ihmiskuori

En laske päiviä. En tiedä mikä KP on menossa (muuta kuin sen että menkat lähestyvät, endo-oireilu on alkanut). Koetan pitää koko asian poissa mielestäni mutta silti se vain jostain nostaa päätään. Se mahdollinen äitiys ja uudelleen yrittämään ryhtyminen.

Teeskentelen itselleni olevani kunnossa. Teen pirusti töitä ettei minulla olisi aikaa ajatella MITÄÄN. Silti huomaan nyyhkyttäväni vähän päästä ja laskevani sataan kerran jos toisenkin, etten menettäisi hermojani yhdestä tai toisesta vähäpätöisestäkin asiasta. En nuku kunnolla. Elän vain tällaisessa itseni näköisessä kuoressa ja koetan selvitä päivästä toiseen, viikosta toiseen ja toivoen että aika parantaisi ja osoittaisi suunnan. Ihmiskuori siis. Siltikin olen iloinen niistäkin vähäisistä onnen tarinoista joita täälläkin blogimaailmassa on. En tunne katkeruutta enkä muutenkaan negatiivisia ajatuksia. Ajattelen vain että jotkut ovat jaksaneet yrittää ja antautua kerta toisensa jälkeen yrittäjäksi. Mistä minä löydän sen voiman ja ennen kaikkea, haluanko minä enää? Olenko tullut sieto- ja kipukynnyksieni rajamaille? Pystynkö minä enää yrittämään ja yhäkin, haluanko minä?

Kysymyksiä - ilman vastauksia. Silloin kun ehtii ajatella. Tai haluaa ajatella.

Uusi polku

Tänään olen ottanut askeleen oman elämän hallinnassani. Askeleen parempaan suuntaan siis. Ja askeleen eteenpäin. Vuodet olen valittanut ja ollut tyytymätön ja tänään olin reipas ja avasin suuni ja tein asioille jotain.

Viime perjantain paripsykologitapaamisella on ollut uskomaton vaikutus. En olekaan niin low life ja huono ja ruma ihminen. Ehkä saankin tässä elämässä vielä jotain aikaiseksi. Ehkä menen eteenpäin sittenkin. Sitä en vielä tiedä teenkö sen lapsettomana vai perheellisenä vai miten. Sille ajatuspolulle en ole vielä valmis astumaan. Siltä risuiselta tieltä haluan vielä pysyä hetken poissa, kävellä tasaista ja sileää polku. Mutta kumminkin uudenlaista polkua joka tarjoaa minulle jotain uudenlaista reitillään. Haasteita, motivaatiota, onnistumisen tunteita ja ongelmia ratkottavaksi. Sitä reittiä kuljen nyt hetken, ehkä se sitten viitoittaa polkua myös Lapsettomuuden Polulla.

Maybe tomorrow is a better day

Hetkellinen tyyneys saavutettu eilen. Paripsykologikäynnin jälkeen. Olotila oli niin kevyt että olisin voinut leijua.
Itsesyytökset saivat toisenlaisen näkökannan ja ehkä minä en olekaan niin ruma ihmisenä kuin itse annoin itseni uskoa. Ehkä lapsen kanssa huutotapahtuma (sattuma joka oli syöstä minut kuilun reunalta alas) olikin vain tapahtuma, jossa tapahtui asia ja jonka minä olen dramatisoinut päässäni tietämättä toisen puolen tunteita ja ajatuksia. Asioita kun voi nähdä ja tuntea niin monelta kantilta. Sain myös tukea/ymmärtämystä tähän asioiden vyyhtiin päässäni. Se riitti että joku vain totesi että onpa sinulla ollut paljon kannettavana. Suurta taakkaa. Ja sitten itsekin tajuaa kuinka suurta. Ja ettei ihme että haluaa elää omassa kuplassaan ja olla omissa oloissaa. Miettiä asioita ja koettaa löytää niihin ratkaisua. Ja murehtia ja itkeä. Ja olla huomioimatta puolisoa, jonka tajuaa muttei kykene siihen huomiointiin. Tajuaa vaan tekevänsä "hallaa" mutta on niin mustissaan, ettei kykene parempaan.

Tänään, huonosti nukutun yön jälkeen taas elämä on suht normia. Ei niin kevyttä kuin sen hetken eilen, mutta ehkä ei enää niin mustaakaan. Katsoimme juuri eilen tai toissa päivänä Avalta tulleen suomalaisen elokuvan lapsettomuudesta, nimeä en muista. Jotenkin se oli niin tragikoominen kertomus kokemuksista joita itsekin kokee, mutta vain osin. Ei sitä voi mitenkään näytellä ja näyttää ihmisille elokuvan muodossa mitä on olla LAPSETON ja mitä elämä on kun sitä polkua kulkee. Se vain pitää kokea ymmärtääkseen ja tietääkseen.

Ehkä huominen, ylihuominen, ensi viikko, seuraava kuukausi, ensi kesä...ehkä ne ovat paremmat.

Ruma

Luin tätä eilen. Mietteet osuvat aikalailla samaan juuri nyt. Vaikken olekaan todistetusti mielenterveyspotilas, olen miettinyt olenko oikeutettu (lähiaikojen tapahtumien ja käyttäytymisieni valossa) saamaankaan lapsia. Että siksikö kaikki tämä tapahtuu? Siksikö alkiot eivät kohdussani kasva, koska menneisyydessäni on sellaista joka vaatii käsittelyä ja miettimistä olenko ollenkaan edes kelpaava vanhemmaksi. Siksikö että menetän hermoni ja huudan pienelle lapselle. Siksikö minusta ei voi tulla äitiä. Siksikö. Sen takiako tämä kivinen tie on pitänyt kulkea että silmäni aukeaisivat ja näksin omat virheeni ja tajuaisin, että on vain parempi että jotkut ihmiset eivät ole vanhempia.

Mutta samalla ajattelen että miksi sitten ne pääsevät sen vanhemmuuden kokemaan, jotka eivät sitä edes halua. Eivätkä siihen kykene. Vai että onko tämä maailman vain niin epäreilu paikka että kortit eivät mene tasan ja että toisilla asiat on hyvin ja toisilla ei. Toiset saavat mainetta ja mammonaa, toiset lapsia ja perheen. Toiset uran ja hyvän miehen ja toiset jäävät ilman kotia ja ruokaa.

Surut tuntuvat nyt niin Isoilta, ongelmat vuorten korkuisilta. Itsetunto nollissa ja minäkuva ruminta mitä tiedän. Perhesuhteet levällään ja solmussa, puhuakaan ei oikein jaksa ja selvitellä. Vähäpätöisimmätkin ongelmat tunnustavat katarstrofaalisilta vuorilta, jotka alkavat pikku hiljaa kaatumaan päälle.

Jotain lienen tehnyt väärin elämässäni kun tämä kohdalleni on nyt suotu.

Miksi.

Joulu. Tuli, oli ja meni. Muistutus siitä että meille piti vuosi sitten syntyä joulupaketti (josta on eläväkin muistutus, pikkusiskon pari viikkoa jäljessä tullut raskaus joka päättyi onnellisemmin). Tyhjä kohtu, jossa piti olla uusi "hedelmä",  noin 16 viikkoinen asukas jakamassa joulumieltä kanssamme.

Minä elän ja minä hengitän. Käyn töissä ja yritän kuntoutua raiteilleni. Muuten koko muu elämä onkin sitten yhtä helvetillistä sotkua. Ihmissuhteet kriiseissä, läheiset kaikonneet ja itsellä niin rikkinäine ja raastettu olo ettei kannattaisi edes mennäkään minnekään hakemaan lohtua ja olkapäitä mitä vasten olla, kun ei niin suurta olkapäätä ole joka tämän olotilan nyt voisi lieventää ja auttaa pois menemään.

Kaikki leviää. Menneisyydestä nousee esiin asioita jotka saavat koko minäkuvan näyttämään siltä että paras olisi oikeasti olla yksin ja mennä pois, pois jonnekin missä ei ikinä satuttaisi enää ketään. Kaikki lapsuuden/nuoruuden haavat tulee revityksi taas auki ja tarkasteltavaksi. Koko minuus ja asiat sen taustalla hakevat merkitystään ja etsivät syitä tapahtuneille ja tälle lapsettomuudelle. Ja keskenmenoille. Että olisiko tässä vain nyt kuunneltava korkeampia voimia ja uskottava, että meistä ei tule vanhempia. En ole enää varma pystynkö näkemäänkään itseäni Yrittäjänä, saatikka Odottajana. Vielä enemmän Vanhempana. Onko nyt aika tehdä itsekkäitä ratkaisuja oman elämänsä ja uransa suhteen. Ajattelematta että vasta kuukausi sitten täytin lähes neljäkymmentä ja tämä Yrittäminen on joka kuukausi vain vaikeampaa yms.

En tiedä. Niin paljon mietittävää, niin paljon päätettävää. Eikä vain pysty päättämään. Niin paljon surua ja itkuja, niin paljon.

Joskus tämä kai tosin asettunee jonkinlaiseksi Elämäksi eikä vain ainaiseksi draamaksi.

Rikki

Rikki minä menin. Vaikka ulkoisesti jaksan nauraakin, töissä nyt ainakin, niin huomaan että jokin vain ei ole niin kuin ennen. Tai mikään. Huomaan olevani seurassa ja ajattelen vain omiani ja tuijottelen seiniä ja rehellisesti sanottuna toivon olevani jossain muualla. Ei jaksaisi kuunnella vähäpätöisiä keskusteluita yhtään mistään, haluaisi puhua "syvällisesti" sen kerran jos kerta puhuu. Tai sitten ei haluaisi puhua ollenkaan.

Rikki. Tänään ainakin. Jostain tämä rikkoinaisuuspahamieli tänään löytyi. Ja mukaan tarttui.

Takaraivossa jo vähän siintää että mitä tapahtuu tulevaisuudessa. HCG-arvo lähes nollissa, hemoglobiini vähän noussut. Voi olla yhteyksissä klinikkaan heti ensimmäisten kuukautisten alettua, sanoo hoitaja. Ja jatkaa, että tai sitten kun itse siltä tuntuu että jaksaa. Sitä olenkin nyt päivän taas miettinyt. Että jaksaako. Entäs jos ei jaksakaan. En vain halua vielä alkaa tuota miettiä...ja laskea päiviä ja miettiä kiertoja ja siirtoja ja alkioita ja raskaustestejä. Odotuksia ja turhautumisia. Poliklinikkamaksuja ja ultrauksia. Haluaisin tämän vuodon loppuvan ja elämän normalisoituvan.

Tänään täten. Huomenna jotenkin muuten.

miksi

Sen verran tässä on kai eheytynyt että pystyy taas täällä blogeissa oleilemaan. Mutta samalla valtaa outo tunne, etten kuulu enää mihinkään. En koe olevani lapseton ja tuskissani siitä enkä koe enää siis olevani sekään odottava äiti. Ja olevani onnellinen ja hätääntynyt siitä odotuksen alkamisesta vihdoinkin. Mitä ihmettä minä nyt olen ja mihin kategoriaan minä jatkossa tulen kuuluumaan. Mihin minä ennen kaikkea haluan kuulua. Tuntui tyystin vieraalta lukea blogia jossa odotetaan ja valmistaudutaan tulevaan. Että tuotako taas kohta pitäisi alkaa miettiä ja tuotako taas kohta pitäisi elää. En ole tällä hetkellä oikein mikään tai mitään. Ihmiskuori, joka ei ole raskaana, jolla ei ole lapsia, joka on rikki sisältä mutta ehjän näköinen ulkoa. Ja mihin tässä enää pystyy, tulevaisuuden osalta. Miksi lapsia, miksi jälkikasvua. Miksi? Olemmeko kaksihenkinen perhe nyt sitten kuitenkin. Jaksanko joskus vielä nauraa ja olla iloinenkin. Ja jaksaako mieheni.

En tunne katkeruutta, en kateutta. Olen iloinen toisten puolesta että heillä on onni. Joskin kyllä raskausmahan näkeminen metrin päästä työelämässä oli eilen aika tuskainen ensireaktioltaan mutta ei se ole minulta pois jos jollakulla muulla perhe kasvaa. En tunne enää varmaan kohta mitään. Paitsi suuren suurta rakkautta sisaruksieni lapsia kohtaan. Ja miestäni.

miksi.

Tsemppiä!

Kaksi viikkoa tapahtuneesta. Päivästä ja ajasta jota en halunnut enää kokea. Mutta mahtavat ovat ylempien tahojen voimat ja tutkimattomat ovat tiet. Näin minun ja meidän kohdalle oli kirjoitettu ja se pitää sitten meidän kestämän ja kärsimän. Tai sitten meillä oli vain huono tuuri (joka on minusta ihan älytön ilmaisu, huono tuuri on jos ei voita lotossa tms).

Eilen kävimme pariskuntatapaamisessa. Juttelemassa mitä mielissämme liikkuu. Se oli helpottavaa ja sitä ehdottomasti jatkamme, varmaan sen mitä meille tarjotaan.

Jatkosta en osaa sanoa enää yhtään mitään. Ajatukset ovat olleet aika itsekeskeisiä tarkoettaen että minulle alkaa pikku hiljaa jotenkin riittää tämä elämänvaihe, tämä lapsettomuus. Tämä vaihe josta ei ole mitään takuita mistään. Muusta kuin surusta ja epäonnesta ja odottamisesta ja odottamisesta. Minä haluan nyt tauon. Tauon jonka aikana jatko varmaankin piirtyy mieliimme selvempänä kuin se nyt on. Nyt on vain paljon tukahdettua vihaa ja pahaa mieltäkin. Ihmiset, läheiset ovat ympäriltä jotenkin kaikonneet. Osa ilmeisesti siksi koska eivät ole kykeneväisiä tähän suhtautumaan mitenkään, osaa haluaa itse karkottaa koska tuntuu olevan käynnissä jokin kilpailu kummalla on enemmän elämässä nyt koettelemuksia ja kumpi sen kisan voittaa. "Tsemppiä" - se kuulostaa täysin tyhmältä. Tähän ei mitkään tsempit nyt auta. Parhaat tsempit olen saanut tuomioultran jälkeen klinikalta hoitajalta, joka sanoi että te saatte surra, ei tarvitse esittää että kaikki on hyvin vaan että nyt on lupa tuntea surua ja olla surullinen. Ja tuota aion nyt hieman aikaa noudattaa. Ottaa ajan surulle ja katsoa sitten miten eteenpäin jaksaa suuntautua. Minä en enää jaksaisi palata tähän lapsettomuudessa rypemiseen, päivien laskemiseen ja KP1-tunnelmiin. Minä haluaisin että elämässä voisi olla jo onnellinen ja minä haluaisin niin kovin olla onnellinen oman mieheni kanssa ja rakastaa häntä enkä vain surra ja onneton.
Kunhan tämän akuutin suruvaiheen nyt vain saisi surra eikä ulkopuolista painostusta tulisi enää yhtään enempää työntämään ja potkimaan pakolla eteenpäin, kun en ole vielä valmis. En vielä, ehkä kumminkin joskus.

Erilainen Äiti

Minusta tuntuu niin uskomattomalle olla TAAS tässä. Kirjoittamassa lapsettomuudesta ja olemassa oikeasti surullinen eikä enää peloissaan raskauden puolesta. Se juna meni jo. Tämä on kovin musertavaa.

Reilu viikko sitten, maanantaiyönä, lapsenalkumme alkoi tulla pois kohdun hellästä huomasta. Perjantaina olin klinikalla saanut Mifegynen, jonka piti siis pysäyttää keltarauhashormonin tuotanto (tai tehdä sille jotain anyways). Heti sen jälkeen kun ruudulta ei enää sykettä näkynyt eikä kasvua ollut tapahtunut edellisestä kerrasta. Ei todellakaan, pikemminkin surkastumista. Heti sen jälkeen kun jatkosuunnitelmat tutkimuksista oli meille kerrottu, siis näiden jatkuvien keskenmenojen selvittämiseksi. Ja heti sen jälkeen kun meille oli kerrottu että 50-75% tapauksista mitään syytä ei keskenmenoille löydy. Maanantai-aamuksi minun oli tarkoitus osastolle mennä raskauteni keskeyttämään (joka siis oli kyllä jo keskeytynyt ihan itsestään), mutta lapsenalkumme siis päätti tulla pois jo täällä kotona. Neljä-viisi tuntia tein "synnytystä" kylpyhuoneessa. Istuen pöntöllä ja maaten lattialla. Kävellen edes takas kivuissani yrittäen olla herättämättä Miestä jonka piti aamulla olla töihin menossa. Seuraten kuinka kaikki odotuksemme ja tulevaisuuden suunnitelmamme valuivat norona viemäriin. Ennen virallista herätysaikaa ehdin nukkua puolisen tuntia luullen että tämä nyt oli tässä kunnes soitettuani osastolle sain kumminkin käskyn tulla sinne. Alkuperäissuunnitelman mukaisesti.

Helvetillinen päivä alkoi odottelulla ja ultralla. Ja Cytotecilla. Ja tunti siitä, kamalalla vuodolla. Jota riitti ja riitti ja riitti. Niin etten enää pysynyt tolpillani. Kaikki se menetetty äitiys ja särkylääkkeet ja syömättömyys - ja olin aika huonossa kunnossa. Tiputusta päälle että sain suoloja ja vähän sokereita kun syödähän ei saanut. Välillä juttelin psykan kanssa pedistä kun hän kyseli että miten jaksan kun samalla housut kastuvat verestä (ja mieli muuttui mustemmaksi). Tuon päivän aikana ultrattiin kolme kertaa, vuotojen välillä ja aikana (miten nöyryyttävää), joista viimeisimmällä kerralla päivystävä lääkäri oli sitä mieltä että yritetään vielä Cytotecillä ja tarkkaillaan yön yli ja mietitään aamulla/aamupäivällä hoitosuunnitelma ja mahdollinen kaavinta. Yön nukuin suhteellisen hyvin, joskin heräsin aamuyöstä kipuun mutta koska sairaalassa olin, apu ei ollut kaukana. Ja yhäkäänhän mitään en ollut saanut syödä sitten sunnuntai-illan klo kahdeksan. Aamu ja aamupäivä meni lääkäriä odotellessa jonka aikana selvisi verikokeista että hemoglobiinini oli tipahtanut 88:an. Kun se viikko sitten neuvolassa oli ollut 135. Ilmanko ei pysynyt tolpillaan. Meni iltapäivään kolmeen ennen kuin kukaan lääkäreistä minua jouti ihmettelemään eli taas ultraan jossa todettiin että pääsen kotiin jos hemoglobiini on yhtään noussut. Sain syödä! Klo 16 tiistaina! Ja hemoglobiini oli noussut 91:en joten pääsin kotiin ilman punasoluhoitoja joita olisi pitänyt alkaa antamaan jos arvo olisi ollut alle 80.

Viikko kotona parantelua ja pää huterana oloa. Kunto on huono, päähän koskee, mahaan koskee, vuotaa silloin tällöin, ruokahalua ei ole. Olo tuntuu välillä tyystin välinpitämättömältä mutta suurimman osan ajasta siltä ettei tästä taas pääse ihan heti eteenpäin. Vaan että jumiudutaan taas siihen kuukautiseen yrittämishelvettiin. Usko/toivo - epätoivo/murhe/suru ja taas koeta nousta sieltä uuteen yritykseen. Tai PAS-yritys jahka tutkimukset selviävät (kromosomitutkimukset vie pari kuukautta). Vuoden alusta tehdään lisätestejä ja ennen sitä ei ole mitään järkeä käyttää pakastealkioita saatikka yrittää luomuraskauttakaan. Lääkäri siis näin sanoi ettei kauniita alkoitamme kannata tuhlata nyt kun ei ole vielä tiedossa jos on jotain mihinkä voidaan vaikuttaa. Ja tottapa se onkin. Kun en tiedä onko mitään järkeä tässä muutenkaan. Mikä se on taas se syy miksi tässä kärsitään. Mikä! Vaikka katsoin juuri uusimman Erilaiset äidit -jakson, ei se siltikään välity se että miksi tätä Yritystä tehdään. Tottahan itku tuli kun heillekin tuossa ohjelmassa pieni vihdoin syntyi ja tajusi ettei omaa olekaan enää tulossa. Se on jokin kaukainen haave ja jokin jota kohti yritetään rämpiä tässä suossa. Jota ei vaan pääse käsin koskettelemaan eikä tuntemaan. Vähän matkaa pääset jo sieltä suosta ikään kuin polulle vaeltamaan kunnes se sitten taas vie sinut mennessään tarjoten vain pimeää ja syvää pahaa oloa ja pahaa mieltä. Pakollinen hengähdystauko on tarpeeseen mutta samalla pelkää että taas kuluu aikaa hukkaan johonkin jonka voisin jo olla vaikka raskaana. Jos enää siis edes ikinä sitä haluan. Kun tämähän lisääntymisyritys lähti liikkeelle molempien vakaista aikomuksista olla vanhempia ilman mitään, yhtään mitään, hoitoja. Ja tässä sitä ollaan.

Huomenna palaan arkeen. Ahdistavaa on mennä takaisin työpaikalle jossa melkein kaikki tiesivät että olen/olin raskaana. Se tuska muiden silmissä, se myötätunto - se on musertavaa. Ja samalla oma häpeä epäonnistumisesta ja muutenkin tuska ja pelko tulevasta. Ja se etteihän heistä taas kukaan oikeasti tiedä miltä tuntuu kun parin vuoden yrittämisen jälkeen olet toisen kerran raskaana ja menetät senkin pienen mahdollisuutesi siihen onnistumiseen. Ei sitä vaan korvata millään lässytyksellä tulevasta ja uusista yrityksistä. Tai pakkasessa olevista alkioista. Ei ne pyyhi pois yöllisiä painajaisia parisuhteen särkymisestä,, ei peloista, perheriidoista yms. mieltä askarruttavista aiheista, joita varten haluaa tankata itsensä täyteen särkylääkettä illalla että saisi nukkua mahdollisimmaan pitkään heräämättä mihinkään paniikkiin mistään pahasta (onneksi vain unesta tosin).

Kunpa vain löytäisi sen jonkin punaisen langan taas tästä elämästään.