Vapaapäivä

Eilen saimme molemmat irtioton tähän normiarkeen ja lapsettomuuteen ennen kaikkea. Tavoillemme poiketen otimme osa ihan erilaisiin aktiviteetteihin kuin normisti ja jopa melkein puoli päivää ajatusmaailma oli tyystin erilainen kun normaalisti. Ei mietteissä kiertopäivä 3 (jolloin olisi pitänyt kuuliaisesti lääkitys taas aloittaa, mutta en sitä tehnyt), ei mietteissä taas epäonnistuminen eikä adoptiokaan, jota myös aloin vaihtoehtoina tutkia. Ei mietteissä mikään noista. Tänäänkin varmaan eilisen jälkihuumassa vähän vähemmän.
Olinko siis saanut lähes vuorokauden "vapaapäivän" lapsettomuudesta! En täysin mutta ainakin osa-aikaisen sellaisen.

PS: Niin no joo. Olihan se asia mielessä (lapsettomuus). Just vasta muistin. Tänään piti tiedustella seurantaverikokeen tulokset kilpirauhasarvoista. Kai ne oli kohillaan, katsoo nyt mitä lääkäri tuumaa kunhan se ne tulokset näkee ja lausuu jonkinmoisen diagnoosin niiden pohjalta. Samassa puhelussa konkretisoitu myös IVF-aikataulu "joskus syksystä" viikolle 36. Asia alkaa olla siis konkretiaa ja edessä ja tapahtumassa. Jos nyt ei jotain ihmettä tapahdu ennen sitä. Mutta eipä tässä montaa kiertoa ole enää ennen sitä, eikä kyllä oikein uskoakaan luomuonnistumisiin.  Niin jotta joo. No, puolikas vapaapäivä nyt sitten ainakin.

Pohdintapäivä

Paljon paljon mietteitä. Tänään illalla ja jatkossa mietittävänä. Jotenkin ajatus on nyt tällä hetkellä että tottakait hoitoja tehdään ja koetetaan. Kun ei siis ajatella enempää rahanmenoja, pistelyitä, hormooneja ja munarakkulahautomona olemisia. Eikä sitä mitä se kenties tekee nyt jo kireähkölle parisuhteelle. Tai kireille sen osapuolille, suhde sinänsä voi suht ookoo.

30% onnistumismahdollisuuksia raskautumisessa "lupailee" klinikka potilasohjeissaan jotka saatiin viime käynnillä. Ollaanko me sitten tuossa prosentuaalisessa osuudessa, sen tietää sitten. Vielä tätä pitää työstää, tätä haluamista jatkaa tahi olla jatkamatta. Tämä KP1 ajankohta on niin surullinen muistutus siitä epäonnistumisesta, ettei positivismia juuri jaksa viljellä eikä uskoa juurikaan mihinkään onnellisin loppuihin. Kivut ja vuoto muistuttaa niin siitä miten olet epäonnistuja. Olet nainen mutta et äiti. Olet yrittäjä muttet onnistuja.

Huomenna on uusi päivä ja lopummalla viikkoa mielikin kohenee. Pitää koettaa pitää itsensä kiireisenä jottei tätä liikaa tule mietittyä. Purkaa tarmonsa ja turhautumisensa vaikka tuohon urheiluun, jotta saisi taas itsensä peiliin katsomisesta hieman nautinnollisemman kokemuksen.

Jälleen kerran huomasin tänään tämän blogini voiman tai sen antaman voiman. Itsekseni en tässä asiassa olisi kovin pitkälle päässyt, olisin turhautunut ja tuskin olisin pystynyt kovinkaan hedelmällistä keskustelua miehen kanssa asiasta käymään kyseisessä mielentilassa. Mutta vuoropuhelu muiden kanssakärsijöiden kanssa avaa silmiä ja luo uusia näkökulmia ja ennenkaikkea - antaa tietoa! Miten tietämätön sitä onkaan. Minä olen edellämainitusta asiasta varsin kiitollinen jos en nyt muuten tänään oikein jaksa kiitollinen muuten ollakaan. 

KP1

Se on täällä taas. Yllätti aamulla, muutaman päivän edellä. Mutta kivut kyllä tuli eikä muuten mitään ihmeellistä. Kuin että vain tympii ja vituttaa ja ahistaa. En todellakaan haluaisi olla ihmisten keskellä tänään. Kotona vaan laahustaisin säkkimäisissä vaatteissani ja murjottaisin. Siihen riittäisi innostusta tänään. Ei muuhun.

No babies?

Turvotus. Alkavat menkkaoireet ja -ilmiöt. Jatkuva hermojen menetysuhka. Kivut siellä.

Ei tästä vain tule mitään Yrittämällä eikä "yrittämättäkään". Jälleenkö yksi kierto lähempänä Hoitoja, jotka alkavat pelottaa päivä päivältä enemmän.

Usko noihin hoitoihin on aika matalalla. Mitenkäköhän ne yleensä onnistuvat? Onnistuuko niissä kukaan kun tuntuu että tarinat mitä minä luen, ovat vain niitä kärsimysnäytelmiä ilman hiventäkään onnea ja onnistumisia. Olen tietty varmaan väärillä sivustoilla noiden onnellisten tarinoiden suhteen eikä halu yrittää niitä ainakaan tässä seuraillessa kasva. Olen jo muutaman kerran huomannut ajattelevani että josko niihin ei mennäkään. Entä mitäs sitten? Elämä ilman lapsia, adoptio, yrittämistä x ajan ja mitäs sitten. 

Note to yourself

...seuraavan kerran kun katsot peilistä lihavaa itseäsi tai käyt vaa'alla ja huomaat sen näyttävän taas enemmän kiloja, muista että esim. tämän illan "iltapalapopcorneilla" voi olla jotain tekemistä asian kanssa.
Mutta myös lääkityksillä, elämäntilanteella, surulla, masentuneisuudella, epätoivolla ja ilottomuudella. Ja surusyömisen taidoilla. Tai jopa noilla kaikilla yhdessä.
Miksi sitä ei koskaan opi!

Kirjastonkirja

Hain eilen kirjastosta kirjan. Kirjan nimeltä "Ei kenenkään äiti". Kävelin kirjastosta reippaana ulos, kirja kädessä ajatellen että jos joku tuttu tulee vastaan, en aio piilotella mikä minulla kädessä on vaan tulkoon asia julki. Oli jotenkin vapauttavaa kulkea tietynlainen merkki kädessään, merkki omasta tilastaan. Sitten illalla luin kirjasta kaksi ensimmäistä tarinaa. Ja olin vähemmän vapautunut. Eipä ollut enää hilpeää. Musertavia tarinoita jotka eivät siis ole tarinoita vaan totisinta totta. Ja jonkun elämää. Joka päivää ja arkea. Ja mikä pahinta, todennäköisimmin omaakin tulevaisuutta. Vaikka on kevät ja vaikken ajattele asiaa tänään enkä eilenkään, tulevaisuus ei näytä valoisalta. Vaan erittäin synkältä ja mustalta ja erittäin pelottavalta.
Niin että sellainen kirjaston kirja se.

Vertaistuen voima

Onneksi on tämä blogi. Ja kaikki muut täällä blogimaailmassa. En kyllä tiedä enää miten selviäisin pääni sisäisten seikkailujen kanssa ilman. Ilman vertaistukea ja ilman samoja tuntemuksia ja samaistumista.

Tänään viimeksi, läheisten vierailun jälkeen, tunsin etten minä heiltä mitään oikeaa ja konkreettista hyvän olon ja välittämisen tunnetta saa. Anoppi&appi kyseessä; mies tosin näytti silmiin nähden iloiselta vierailusta mutta itselle jäi niin tyhjä olo. Kun jotain odotti saavansa, muttei se sama ymmärtämyksen taso vain löydy. Pitäisi vaan kuulema hakeutua ihmisten ilmoille, ettei eristäydy tyystin. Ja tulla tuttuihin ympyröihin, tuttujen ihmisten keskelle,  joissa sitten kumminkin on aina jotain jännitteitä ja pelkoja puheenaiheesta josta ei halua puhua kaikkien kuullen kahvipöydissä. Ja onhan siellä se viime kesän raskausuutisen kertominen eteenpäin, kun se nimenomaan pyydettiin olemaan kertomatta, kun pelättiin pahaa tapahtuvan. Ja kun sitten kävi niin kuin pelättiin. Ei ne selkään taputtelut enää oikein auta kun on jo sisältä alkanut pirstaloitua. Tunnen aika ajoin jonkinmoista iloa uloskin päin mutta sisällä on lähes vain surua ja alakuloa. Miehen kanssa on parasta, olla vaan kahden. Hänen kanssaan ei tarvitse teeskennellä eikä puhua jostain typerästä ruuanlaitosta ja keittiotaidoista yms. tyhjästä, kun olisi niin paljon syvällisempääkin keskusteltavaa. Eikä tarvitse kehua ja kilpailla saavutuksillaan vaan me vain ollaan me. Nuutuneet ja repaleiset. Mutta eipä sitä muut tiedä kun ei me jakseta tätä aina olla kertomassa ja jakamassa.

Itse otin asian puheeksi tänään, kun halusin sen asian esilletuomisen pois sydämeltä. Että se ei enää roiku pään yllä joka kerta kun nähdään. Vaan että he tietäisivät ettei me vaan jakseta. Ja että mikä meitä vaivaa, kun näyttää että vaivaa vaan eivät toimiinnu asiasta kyselemäänkään. Ja että mitä me käydään nyt läpi ja mitä tulevaisuudessa ehkä tulossa on (hoidot). Omat rakkaat läheiset ovat mieluummin puhumatta ja kyselemättä. Eipä tuollaisesta tietenkään ole mitenkään helpoin alkaa puhumaankaan. Enkä minä oikein tiedä mitä minä haluan läheisiltä-jotain joka konkreettisesti auttaisi. En tiedä.

Onneksi on ihmisiä jotka tätä läpikäyvät ja jotka raskaita tarinoitaan jaksavat täällä jakaa. Tai onneksi ja onneksi, liekkö tuo nyt ihan oikea ilmaisu. Mutta kiitos siis kanssakärsijät, ilman Teitä olisin hukassa.

<3

PS: ja kun sen aika tulee, että minun tarvitsee alkaa ymmärtämään mitä on PAS ja muutenkin IVF, sitten se vertaistuki vasta palkitseekin. Kun minen ymmärrä noista YHTÄÄN MITÄÄN. Lyhyet kaavat ja pitkät kaavat ja ties mitkä....

Lisää ärinää ja ikävä muisto

Niin ja kun nyt aloitettu tämä avautuminen, niin sekin mua oikeesti ärsyttää kun vaan lihoo. Liikkuu jo omassa mittakaavassakin ihan hulluna ja syö vähemmin/paremmin kuin aiemmin ja silti paino nousee. Lihas painaa enemmän kuin läski, I know, mutta silti. Voiko miten turhauttavaa olla ettei mitään tuloksia tule urheilusta ja syömisen tarkkailusta. Toki yläkroppa on kiinteytynyt ja lihastakin on tullut mutta tuo mahanseutu. Paino vaan nousee. Raivostuttaa.

Ja sekin raivostuttaa että tekisi oikeasti mieli huutaa ääneen ja avautua vaikka facebookissakin, saada ihmiset ymmärtämään mitä tämä tilanne elämässä on. Räyhätä ja selittää. Mutta, tuskin ne ymmärtäisivät. Tulisi vain kommentteja että voivoi, ikävää teille. Tai että elämähän on toisaalta teilläkin aika hyvin. Ja että jos ei välillä ottaisi päähän, niin ei voisi tunnistaa olevansa onnellinen. Tuo olisi koskettavaa mutta kun ei tämä nyt ole mitään perusketutusta, vaan pysyvä olotila joka odottaa sitä ratkeamistaan ja ei tämä taida poistua ennen kuin se on saavutettu. Tuntuu pahalta.

EDIT: Ja syvissä vesissä velloessa muistin vielä että noin viikko sitten oli vuosipäivä sille 7+1 viikolle, jolloin viime vuoden yritys päättyi. Uskoimme siis tähänkin aikaan viime vuonna olevamme onnellisesti tulossa vanhemmiksi mutta valheessahan siinä elettiin. Että eipä parantanut päivän fiiliksiä tuokaan muisto ei.

PRKL

Alko ottamaan päähän ihan pirusti. Olen ollut jotenkin räjähdysherkkä tänään muutenkin mutta viimeinen niitti oli lukea eräästä blogista kuinka heidän tulevat hoidot oli sössitty jotenkin aikataulutushässäköillä ja viivyttämällä ja lässyttämällä. Aarrgh. Jumankekka. Kun pariskunta päättää siihenkin hemmetin rumbaan alkaa, niin se ei tule helpolla. Se ei tule helpolla sekään itsensä muuntaminen munarakkulakoneeksi ja hautomisalustaksi. Ja sitten tuollaista...että ei meille nyt sovi kun otamme vain tietyn määrän hoidokkeja tietylle ajalle ja sinä et nyt siihen pääse. Ja sitten toiset lässyttäjät jossain toisessa yhteydesssä surffatessani hönkivät etteivät aio tehdä lapsia kun kengän kokokin kasvaa kaiken muun lisäksi! Anna mun kaikki kestää. Huutaisin ihan perkeleesti jos se jotain helvetti auttaisi. Mä heitän kohta hanskat tiskiin, pitäkää tunkkinne.
Ja sekin mua ärsyttää ettei voi vastata puhelimeen, tai ei voi vastata viesteihin ja muihin kuulumiskyselykontakteihin. Ihmiset mikä hemmetti teitä vaivaa! Oma elämänne siis varmaan, ymmärrän että muutakin tapahtuu kuin vain minä mutta KAMOON! Eikö se olisi jo kohteliastakin, vastata.

Laastarin tarpeessa

Niin, se ovis varmaan oli ja meni. Testaukset meni niin sanotusti vituiks, eka testi reissunpäällä onnistui ookoo vaan seuraava näytti jotain erroria seuraavana aamuna ja mulla ei ollut ohjeita mukana. Tein samaan syssyyn vielä toisen testin joka ei näyttänyt mitään. Clearbluen digitestit siis. Ja niitä oli vain ne kolme jäljellä. Päätin etten enempää tähän kiertoon osta ja ne meni siis noin. Kovasti ei ole odotuksia onnistumisesta siis tällä rundilla (vaikka kumminkinhan sitä odottaa ja kovasti).
Seksielämä on...no on se olemassa muttei se voi kovin hyvin. Spontaania halua esiintyy hyvin harvoin ja muut kerrat onkin niitä ajastettuja akteja. Ystävät hyvät, jotka joskus sanoitte ääneen kadehtivanne seksin määrääni, voin kertoa että tämä tilanne ei ole kadehdittava. Ei himoja ei haluja. Pakollinen kuvio vain alta pois. Olemme muutenkin etääntyneet toisistamme. Johtuneeko se sitten tuosta edellä mainitusta vai muusta, mutta se on jotenkin huolestuttavaakin. Ei ole mitään konkreettista syytä, molemmat vain ovat jotenkin niin tympiintyneitä kaikkeen että omissa oloissa oleminen näyttää vetävän puoleensa. Ja sellainen iloinen kanssakäyminenkin puuttuu. Napunapu ja valivali ja en mä jaksa sua kuunnella -olotila on vähän nostanut päätään. En HALUA sitä, en.
Voi kesä ja aurinko, paranna haavat ja tee meistä ehjempiä.

Äitienpäivä.

Äitienpäivä. Paljon lapsia, sylissä ja vieressä ja lähellä ja kaukana. Erään äidin ja hänen lapsensa jälleennäkeminen vuosien jälkeen, sen pienen sylittely joka on lähes saman ikäinen kuin meidän pienen piti olla.
Niistä oli tämä pakomatka tehty. Ainiin ja jutut synnytyksistä ja lapsenlapsista ja lapsista ja vierestä kuullut kesälomasuunnittelut lasten ehdoilla. Ja se että ympärillä pyörii rakkaita ihmisiä joilta vaan ei sitä oikeanlaista tukea saa. Eikä kysymyksiä voinnista ja jaksamisesta. Kaiketi tämä on niin "vaikea" asia edes ottaa puheeksi, saatikka sitten osoittaa jotenkin tukea. En syytä vaan totean tajuten sen nyt paremmin kuin koskaan ennen, ettei tätä voi tietää miltä tämä tuntuu jos et itse sitä koe. PISTE.
Hermot oli mennä kun oli jo väsy ja oli koko päivän kuunnellut muiden lasten väninää ja huutamista ja katsellut juoksemista ja riehumista ja tottelemattomuutta ja sisarusten keskinäistä rankutusta. Olisin vain niin halunnut jo kotiin, kesken juhlien. Kaipa tämänkin kaltaiset hermot kasvavat sietämään paremmin ärsytystä kun olisi se oma joka siihen kasvattaisi.

Ja lapsettomien lauantaikin jäi juhlimatta. Ei, silloin sanailtiin puolison kanssa alkoholista ja tupakasta ja niiden käytöstä, väsyneenä ja illan pikkutunneilla. Silloin kun muut yleensä juhlissa pitävät hauskaa, silloin jolloin minä olen ihan ulkona tunnelmasta ja totean itselleni etten taida osata enää pitää hauskaa. Totean myös että miten paljon tämä kaikki (jo nyt) on minua muuttanut. Ja miten minusta tulee (taasko?) takakireä ja kontrollifriikki tyrannihallitsija.

Mutta myös toivoa (ei omalle kohdalle) siitä että vaikka asiat ovat vuosikymmenet olleet huonostikin, ne vaan voivat kääntyä päälaelleenkin, hyvään suuntaan. On saatu myös energiaa rakkaista ja saatu vietyä ajatuksia muualle, lasten ansiosta ja rakkaiden ihmisten. Mutta myös ovulaatiotikutusta epäonnistunein testein ja apaattisin mielialoin kun eriävät mielipiteet eivät ainakaan vie lähemmäksi, fyysisesti. Sitä on jotenkin rikki.

Jaa-a, olisiko tästä lääkkeeksi!
Olen katsonut dokkarin joskus brittiläisistä vastaavista naisista, joka silloin lähinnä nauratti. Nyt tämä on jo täällä Suomessakin eikä muutenkaan naurata enää.

Karkumatka

Viikonlopuksi matkaamme karkuun lähestyvää ovulaatiota (matkan tarkoitus on tosin aivan muu mutta tietenkin "ne päivät" sattuu juuri matkan ajaksi). Äsken juuri totesimme molemmat, että melkeinpä parhaat ajat olemme toistemme ulottumattomissa. Joskin toivo tähän kiertoon ei ole vielä menetetty, palattuamme on vielä aikaa. Kaiketi. Mutta luulen että molemmat ovat tästä lomasta vähän huojentuneitakin. Vähäksi aikaa irti Yrittämisen arjesta ja se että kerrankin saa tämän ovulaatioajan olla myös laskematta ja laskelmoimatta. Ainakin osittain.

Jotenkin tämä vanhemmuus ja lisääntyminen ajatuksena tuntuu karkaavan vain kauemmas ja kauemmas. Mitä me tässä yritetään, mikä on se "palkinto" mitä tässä jahdataan. Pitää ihan muistuttaa aina itseään kun tähän Yrittämiseen jotenkin niin uppoutuu ettei tahdo muistaa että mitä tässä oikeasti Yritetään aikaansaada ja minkä takia minua/meitä hoidetaan. Ja mikä se tulevaisuus sitten olisi, jos Yritys onnistuisikin. Tuolle ajatustielle ei tosin uskalla lähteä, sen aika on sitten ajatella, jos me sinne siirrymme (onnistujiksi siis). Vanhemmiksi. Hoitaen tai luomusti. Adoptio voi osaltamme olla jo ohimennyttä, huomioon ottaen minun ikäni. En kyllä säännöksiä ole niin tarkkaan tutkinut että voisin tuon allekirjoittaa vielä, mutta hunch asiasta on. Ja asiasta jo muutenkin se ettei se ole mikään tahtotila ja ehdottomuus, luulen ettei meistä sitten tule vanhempia jos adoptio on se ainoa vaihtoehto. Koska se on prosessina pitkä ja todella kivulias, koko elämäsi selität muille ihmisille, suurennuslasitarkkailussa olet ja odotat. Ei se käy niinkuin angelina jolieilla käy. Käsi pystyyn ja ilmottaudun vapaaehtoiseksi äidiksi ja tsup, paketti on sinulle lähetty (tuskin ihan noin helposti käy sielläkään mutta tuskin viisiä vuosia jonottaakaan tarvitsee).

Tänään kuulin taas uuden raskausuutisen. Lähipiiriin tulee perheeseen toinen. Asia ei oikeastaan tuntunut missään. Iloinen olen heidän puolestaan. Toisaalta samalla ajattelen että niin se siunaa toisia toisella lapsella jo kun meille (ja muillekin lapsettomille) se ensimmäinenkään ei osu kohdalle. Mutta ei mitään raivoa eikä katkeruutta, ei mustasukkaisuutta ja surua. Ei oikeastaan mitään. Kai tämä turtavaihe sitten vieläkin on päällä ja se oikeasti turruttaa. Tältä (lapsettomuusosilta) osin. Muuten olen mielestäni ihan ookoo ja pirteäkin jopa. Suojelumekanismikuorenko siis kasvatin kuorekseni että selviän. Tuon turtakuoren. Jos se auttaa, niin olkoon se haarniskani nyt tällä hetkellä.

(Kroppahuomio tältä viikolta: jos on munasarjoihin vihlonut niin on myös turvottanut. Ja pierettänyt (näyttää rumalta kirjoitettuna joskin on varsin rumaa ja ei niin yhtään naisellista koettunakin). Aivan kamalasti ja koko ajan. Istumatyössä on vitsit vähissä. Maha, endo ja mitkä kaikki muut tähän vaikuttavatkaan mutta kohta en enää tiedä mitä syön tai mitä teen, ettei tuosta tarvitsisi kärsiä. Tympii ihan pirusti jo koko asia kun se on vaivannut jo vuosikaudet)

Kipuja.

Munasarjoihin vihloo. Ilman lääkkeitäkin. Mitä siellä nyt oikein tapahtuu? KP8 menossa eli lähestyykö ovulaatio vai mitä tämä nyt on. Mutta kun vihlomista on ollut jo pidempään (tässä kohtaa alkaa taas toivoa ihmeraskautta, tiedetääntiedetään, ei pitäisi mutta ajatukset aina sinne karkaavat).

Voisin jo niin mielelläni vaihtaa projektia. Tätä on nyt epäonnistuneesti koettu jo minun mittapuulla kauan, olisi aika uudelle aikakaudelle. Tilataan yksi sellainen siis kiitos!

Arki

Arki alkoi taas. Töihin palattu. Kuristaa, kun tietää että ennen pitkää on taas siinä samassa jumiutuneessa olotilassa - kaipa sitä oravanpyöräksikin voisi vaikka nyt kutsua. Oli niin leppoisaa olla kotona viikkoja, ajatellen ja keskittyen vain hiljaisuuteen ja itseensä. Mutta nyt on taas kellonajat joita pitää noudattaa ja istua tunkkaisessa ja kuumassa toimistossa staattisesti paikallaan koko päivä. Ei ole aikaa omille ajatuksille enää missään välissä. Aina kun saa jostain ideasta/ajatuksesta kiinni, tulee jokin joka sysää sen sivuun ja sitten se unohtuu. Mutta paljon olen miettinyt mitä elämältäni haluaisin ja mitä haluaisin tehdä, elääkseni. Tiedän tuonkin ajatushyrrän pysähtyvän kunhan taas muutama viikko mennään tätä arkea eteenpäin. Tyytymättömyys kaikkeen säilyy ja on, mutten osaa nähdä mitä haluan tehdä sitä tukahduttaakseni.

Olen päivät pähkäillyt että tilaanko lisää Clearbluen digiovistestejä. Ne toimivat jotenkin niin kätevästi ja varman oloisesti viimeksi että olivat kyllä hintansa väärti. Mutta kun nyt ei noita lääkkeitä tullut otettua eikä testattua raskauttakaan, niin jotenkin tietenkin on taas vain sellainen olo, että entäs jos vaikka olisikin jostain ihmeen syystä raskaana (hullua, mutta tällaista toivotaan toivotaan elämää tämä nyt näyttää olevan). Menkoista huolimatta. Joskin nekin ovat muuttuneet siten että hyvä kun päivän sitä vuotoa tulee, ja sitten vähän rääppeitä muutaman päivän ajan. Hedelmällisyys siis alkanee kadota, vanhuus/vaihdevuodet lähentyä. Niin, asia siis mistä aloin puhua oli ne ovistestit. Taidan nyt kumminkin päätyä että käytän nuo kolme jäljellä olevaa (nekin reissun päällä, tosi kiva taas kantaa kaikki maailman pissikupit/testit mukana) ja jos niillä happy face saadaan, niin hyvä, mutta jos ei, niin olkoot hyvä sitten sekin. Tämä turta olo vain nyt jotenkin ei mene pois. Tai ehkä se on vain suojamekanismi tämän asian suhteen. En haluaisi ajatella koko asiaa kun siitä koko ajan vain pahaa mieltä ja masentavia ajatuksia tulee. Joten olen sysännyt sitä pois mielestä ja ajatuksista - ajattelematta.

Eli ovisaika ollaan sitten reissussa, jolloin ei päästäne paljon hyödyntämään sitä eli tämä kierto menenee ihan hukkaan. Ottaa päähän kun ei haluaisi kumminkaan tätä aikaa tuhlata. IVF-hoitojen aika vain lähenee tappavalla tahdillaan...minä kun niin toivoisin että raskaus alkaisi ennen sitä.

Aika sekavaahan tuo teksti näyttää olevan jo nyt, kahden arkipäivän jälkeen. Vai liene ollut sellaista aina. Ei säily ajatus kirkkaana ja mieli poukkoilee ajatuksesta toiseen. Varmaan tosi jännittävää lukea näitä minun tarinoitani, eihän näissä ole mitään päätä eikä häntää. Sensuuriin en ryhdy eli mitä on kirjoitettu, se pysyy kirjoitettuna. Vaikka kuin sekavaa olisikin. Koettakaa pysyä perässä :)

Turta.

Paljon on taas mietteitä (eikä niin positiivisia) kulkenut mielen läpi viikonlopun ja viime päivien aikana. On taas ollut nöyrryttävä tähän osaansa. Kun ei muukaan auta. Mielessäni teen ja suunnittelen jotain uutta ja tulevaa, ettei kaikki kortit olisi tämän tekemisen varassa. Totetuksesta en sitten osaa taas sanoa. Mitään kun ei oikein saa aikaiseksi enää, kun elämä tallaa paikallaan odottaen tuota yhtä ja ainoaa, Masukkia (inhoan tuota termiä mutta jostain syystä se tuli tähän blogiini käyttöön). Muiden lasten kuvien ja onnen asioiden toitotus satuttaa taas paljon. Kuinka elämä onkaan niin epäreilua. Ja sitten taas kuinka sitä itsensä on tähän jamaan saattanut. Ettei näe metsää puilta. Että ajatukset ja elämä on vain tämän ympärillä eikä muuta ole.

Enkä osaa olla stresssaamatta, mikä kuulema auttaisi raskaaksi tulemisessa. Enkä osaa olla Yrittämättä, mikä sekin kuulema auttaa. Enkä osaa olla tätä asiaa ajattelematta ja miettimättä, jotka nekin kuulema olisi hyvä siirtää taka-alalle jos haluaa onnistua. Olen siis huono ihminen kun en siihen kykene. Ja huono ihminen kun jätin lääkityksen tähän alkukiertoon itsekkäästi ottamatta. Ei ne ole halutusti natsanneet kohdallamme ja ovulaatioajan hyödyntäminenkään ei onnistune reissun takia joten miksi vaivautua. Enkä tiedä haluanko niitä enää syödäkään. Kun sitten taas toisaalta, ne on vielä mietoja juttuja edessä olevia lääkityksiä ajatellen. Jotta eikö nyt olisi siis järkevää tehdä kaikkensa ettei edes joutuisi niihin IVF-hoitoihin. Varmaan olisi ja varmaan Yritämmekin hampaat irvessä, mutta kun eihän se niin onnistu. Stressaamalla ja Yrittämällä. Kun pitäisi olla miettimättä ja lakata yrittämästä niin heti onnistuisi. Niitä tarinoita on monia mutta miten nekin vain tuntuvat nyt niin kaukaisilta. Ja ei noistakaan hoidoista ole mitään takuita. Auttavatko ne edes meitä, jos niihin asti mennään. Kun ei siis oltu aioittu mennä, silloin joskus kun vielä huoletonta elämää elettiin ja ajateltiin raskautuvamme heti kohta ja enempiä stressaamatta.

Turta. Olo. Ja eteenpäin vain pitäisi taas mennä.

Negatiivinen. Ihminen.

Sain mitä pyysin, kiertopäivän yksi. Universumi vastasi kutsuuni. Voisitko sitten seuraavalla pyyntökerralla, kun pyydän plussaa raskaustestiin, antaa senkin kun kerta näihin pyyntöihini ja kutsuihini vastailet.
Ei muuten paljon naurata tänään. Eikä innosta YHTÄÄN MIKÄÄN.

Pitkä päivä

Odottaa yhä vaan. Alkaisitteko jo jos olette alkaaksenne. Raskaustestejä ei ole ja jokin suojelumekanismi ei anna mennä niitä ostamaankaan kun sitten se ruma totuus taas viimeistään on tuossa vasten kasvoja. Nyt vielä haaveilee että entäs jos kumminkin jokin ihme olisi kohdallamme tapahtunut.

Tämä on niin ihmeellistä ja tyhmää. Valittaa ja ahdistua, urputtaa ja jupista. Tietyllä tasolla faktat tietää, mutta silti tunneminä ei vaan voi olla toivomatta. Kukaan jaksa tätä tilitystä lukea, pahoittelut näistä, mutta jonnekin tämä näyttää pitävän ulkoistaa. Toisaalta olo on niin hilpeä&iloinenkin että ihan itseäkin ihmetyttää, ja sitten taas toisaalta kroppa on niin kiertopäivä ykköstä että. Pää on sekaisin.