Vertaistuen voima

Onneksi on tämä blogi. Ja kaikki muut täällä blogimaailmassa. En kyllä tiedä enää miten selviäisin pääni sisäisten seikkailujen kanssa ilman. Ilman vertaistukea ja ilman samoja tuntemuksia ja samaistumista.

Tänään viimeksi, läheisten vierailun jälkeen, tunsin etten minä heiltä mitään oikeaa ja konkreettista hyvän olon ja välittämisen tunnetta saa. Anoppi&appi kyseessä; mies tosin näytti silmiin nähden iloiselta vierailusta mutta itselle jäi niin tyhjä olo. Kun jotain odotti saavansa, muttei se sama ymmärtämyksen taso vain löydy. Pitäisi vaan kuulema hakeutua ihmisten ilmoille, ettei eristäydy tyystin. Ja tulla tuttuihin ympyröihin, tuttujen ihmisten keskelle,  joissa sitten kumminkin on aina jotain jännitteitä ja pelkoja puheenaiheesta josta ei halua puhua kaikkien kuullen kahvipöydissä. Ja onhan siellä se viime kesän raskausuutisen kertominen eteenpäin, kun se nimenomaan pyydettiin olemaan kertomatta, kun pelättiin pahaa tapahtuvan. Ja kun sitten kävi niin kuin pelättiin. Ei ne selkään taputtelut enää oikein auta kun on jo sisältä alkanut pirstaloitua. Tunnen aika ajoin jonkinmoista iloa uloskin päin mutta sisällä on lähes vain surua ja alakuloa. Miehen kanssa on parasta, olla vaan kahden. Hänen kanssaan ei tarvitse teeskennellä eikä puhua jostain typerästä ruuanlaitosta ja keittiotaidoista yms. tyhjästä, kun olisi niin paljon syvällisempääkin keskusteltavaa. Eikä tarvitse kehua ja kilpailla saavutuksillaan vaan me vain ollaan me. Nuutuneet ja repaleiset. Mutta eipä sitä muut tiedä kun ei me jakseta tätä aina olla kertomassa ja jakamassa.

Itse otin asian puheeksi tänään, kun halusin sen asian esilletuomisen pois sydämeltä. Että se ei enää roiku pään yllä joka kerta kun nähdään. Vaan että he tietäisivät ettei me vaan jakseta. Ja että mikä meitä vaivaa, kun näyttää että vaivaa vaan eivät toimiinnu asiasta kyselemäänkään. Ja että mitä me käydään nyt läpi ja mitä tulevaisuudessa ehkä tulossa on (hoidot). Omat rakkaat läheiset ovat mieluummin puhumatta ja kyselemättä. Eipä tuollaisesta tietenkään ole mitenkään helpoin alkaa puhumaankaan. Enkä minä oikein tiedä mitä minä haluan läheisiltä-jotain joka konkreettisesti auttaisi. En tiedä.

Onneksi on ihmisiä jotka tätä läpikäyvät ja jotka raskaita tarinoitaan jaksavat täällä jakaa. Tai onneksi ja onneksi, liekkö tuo nyt ihan oikea ilmaisu. Mutta kiitos siis kanssakärsijät, ilman Teitä olisin hukassa.

<3

PS: ja kun sen aika tulee, että minun tarvitsee alkaa ymmärtämään mitä on PAS ja muutenkin IVF, sitten se vertaistuki vasta palkitseekin. Kun minen ymmärrä noista YHTÄÄN MITÄÄN. Lyhyet kaavat ja pitkät kaavat ja ties mitkä....