Feeling blue

Jotta totuus ei pääsisi unohtumaan niin eilen tuli postissa Simpukan liittymispaketti.
Höh. Ihan voimaton olo. Lueskelin niitä lehtiä jo ja voi mitä tarinoita siellä olikaan. Ei tämä oma tilanne nyt niin pahalta vaikuttanutkaan enää niiden luettujen jälkeen. Vaikka tämä itse elettynä ja oman sietokyvyn rajoissa on kyllä ollut ihan sopivasti rasittava. Tai sanoisinko jopa että pikkasen jo yli sietokyvyn.

Varsinkin nyt. Tuntuu että itsetunto on ihan nollassa. Että minä en kelpaa kellekään enkä minnekään. Olen arvoton nolla eikä mulla ole ystäviä eikä kavereita. Annan kavereille ja luulluille ystäville "kaikkeni" ja en saa takaisin mitään (vai eivätkö he vain osaa antaa takaisin mitään). Paljoa en vaatisi, edes kiinnostusta ja ehkä jonkun hetken keskusteluja mutta ei. Työelämässä on sellaiset pyörteet ja epävarmat ajat; pitikö sen oikeasti sattua just nyt. Kaikellahan on tarkoituksensa ja tämänkin tuulenpuuskan tarkoitukset löytänemme edestämme joku näistä päivistä mutta nyt, pimeimmän vuoden ajan kynnyksellä tuntuu, että haluaisin mennä talviunille. Mennä kasvattamaan tämän kohdun sisällön (toivottavasti se on siellä kohdussa) jonnekin yksikseni ja olla puhumatta kenellekään mitään. Tästä enkä mistään muustakaan. Mies oli tänään isälleen kertonut että olemme positiivisia kun olivat kuulumisiamme kyselleet ja nyt tuntuu että en tykkää tästä yhtään. Että he sen tietävät. En olisi vielä halunnut asiasta puhua, en ennen ultraa. Enkä ihan heti välttämättä sen jälkeenkään. Mutta toisaalta, taisi olla vasta eilen kun mietin, että pitäisi näille lähimmille varmaan kertoa. Mutta se tuntuu raskaalta ja ennen kaikkea se tuntuu raskaalta, että entäs jos taas olemme kohta siinä tilassa missä viimeksi.

Tänään vain ei ole ollut hyvä päivä. Olen jotenkin katkera ystävälleni ettei häneltä liikene yhtään sympatiaa vaikka olen hänen tukenaan ollut vajaan vuoden parisuhdepyörityksissä. Mielenkiinto on niin omassa elämäntilanteessa ja sen kiemuroissa ettei havainnointia enää riitä toisaalle (hänellä siis). Enkä minä vain ole se joka tekee melua itsestään saadakseen huomiota. Ennemmin vaikenen ja käännyn pois ja itken ja suren omassa keskuudessani. Tänään oli tunteikas illallinen työporukan kesken, johon en tuntenut oikein enää kuuluvani. Kuten en tunne kuuluvani enää mihinkään muuallekaan. Onko minulla nyt jokin alkava keski-iän kriisi vai katkeaako vain kamelilta nyt selkä kun tavoite on saavutettu eikä sata lasissa/stressimittarit kaakossa mennäkään enää eteenpäin. Nyt vain odotetaan ja on liikaa taas aikaa miettiä. Romahdanko ja lamaannunko. Hyperventiloinko ja tukehdunko.

Ehkä uni auttaa tänään. Ja toivottavasti huomenna on parempi päivä.