Hiljaista. Ja taas toisaalta niin "äänekästä". Mitään ei kummemmin tapahdu. Oireita on, mikä lienee siis hyvä asia. Muutamana aamuna/aamupäivänä olen saanut jonkin pahoinvointi/heikotuskohtauksen hieman liikuttuani. Niin että pitää mennä pötkölleen ja hengitellä syvään. Edellisin tuli imuroidessa. Ei okseta vaan tuntuu että pyörtyy, kädet tärisee ja hiki kaatuu päältä. Lieneekö oire vai oire jostakin vallan muusta.
Mutta siis aika tuntuu kuluvan hitaasti kun odottaa ensi viikon ultraa jo aika tiiviisti. Mieli ja yleisfiilis on niin paljon iloisempi. Jopa pelottavan iloinen..kun jos sitten taas jotain pahaa tapahtuu. Miten sen kestää. Mies on paljon maltillisemmin onnellinen, ei anna itselleen lupaa ajatella tulevaa. Kun minä taas jo höpöttelen että sitten tehdään näin ja näin jos tehdään, siis jos meidän annetaan olla vanhempia. Tajuan että pitäisi ottaa nyt coolisti mutta silti kaipaan niin jotain positiivistakin elämääni että pakko on miettiä myös mukavia asioita ja asioita siten että voihan tämä oikeasti onnistuakin. Toivoa sitä ainakin.
Samalla miettii että onko tämä oikea kanava puhua tunteistaan, nyt kun on tässä tilassa (raskaana, ei melkein tohdi ääneen sanoakaan). Täällä on niin moni muu vielä ilman tätä tunnetta, ilman onnistumista ja ilman tietoa tulevasta. En tiedä, tuntuu että tarvitsen jatkaa tätä kirjoittamista mutta pitääkö sitten perustaa uusi blogi vai jatkaa tätä jotenkin muuten. Vai olla hiljaa ja kanavoida asiansa ulos muuten. Nyt jos koskaan on toisaalta vaihe, että tuntee tarvetta täällä blogeissa hengailla. Etsiä tarinoita onnistumista, lukea kuulumisia muilta yrittäjiltä (samalta joukolta johon kuuluin itse vasta vajaa kuukausi sitten). Kun tuntuu ettei ole muita.
Työn tekeminen on tuskaa. Ei yhtään motivaatiota ja olisin niin mielelläni muualla miettimässä asioita ja vaikka nukkumassa pois tätä ylenpalttista väsymystä. Tai olemassa kotona tämän turvonneen ja kaasuuntuneen mahani kanssa. Mutta leipää on pöytään tuotava ja tehtävä osansa tässä yhteiskunnassa. Ei mukavia aamupäivän kävelylenkkejä (kun en nyt enää aamulla pääse salille / kahvakuulaamaankaan olotilasta johtuen), ei hitaita aamuja, ei ajatusleikkejä, ei ideointeja eikä suunnitelmia tulevasta. Ehkä sitten joskus...
Kello, se tikittää koko helkkarin raskauden aikana niin hitaasti. Aina tuntuu siltä, että olisi jo seuraava viikko. Imeisesti se tunne tulee kestämään loppuun saakka.
VastaaPoistaSiitä blogin kirjoittamisesta, minä ainakin ajattelen, että tämä on sinun paikkasi purkaa tuntemasi tunteitasi. Ei kenenkään ole pakko niitä lukea, jollei enää halua. Kirjoitat ihan niistä asioista mitä pohdituttaa.
Tuntuu että aika vain hidastuu. Uskomatonta.
PoistaMutta kyllä, ehkä tämä tosiaankin on se minun kanavani sanoa sanani ja mietteeni. Koska niitä näyttäisi olevan sanottavana.
Munkin mielestä teet juuri niinkuin susta itsestäs tuntuu hyvältä. Mä päädyin perustamaan uuden blogin, koska mua on aina kirpaissut muiden raskauspäivitykset. Ihan siis omien vibojeni takia siirryin muualle, jotta mun raskautta voivat seurata he, jotka oikeasti haluavat. Ja kai se oli myös jollain tapaa tärkeää henkisestikin jättää se lapsettomuusblogi taakseen ja hypätä tuntemattomaan uuden blogin merkeissä :)
VastaaPoistaMusta ois kiva seurata edelleen sun kuulumisia, etenkin kun me mennään nyt ihan samassa tahdissa. En tiedä missä päin asut, mutta ihan IRL-vertaistukikin olisi aika ihanaa <3
Kiitos sanoistasi Jade. Ehkä tuota just mietin että kun on nyt tällainen tietty lukijakunta jo ja nyt jos alan hösöttää jostain itselle positiivisesta ja toisille negatiivisesta, karkottaako se kaikki ja ennen kaikkea loukkaako se muita. Mutta kuten todettua, pakkohan tänne ei ole tulla :)
PoistaKyllä minä varmaan jonkin kanavan tarvitsen jossa voin "potea ja paatostaa" koska tosiaankaan tätä elämäntilannetta ei ymmärrä muut kuin tämän saman läpikäyneet. Joten TODELLAKIN vertaistukea tarvitsen, joko täällä tai IRL. Tässä on niin uusia ja ihmeellisiä asioitakin tapahtumassa (raskauden myötä siis), että ei tätä yksin kestä <3