Ihme/kumma

Minua pelottaa. Mutta samalla minut myös valtaa suunnaton onnen tunne, tai jokin tunne joka pistää hymyilyttämään. Sisällä ja ulkona.

Pelottaa kun vihlaisee ja jomottaa. Että tämä on nyt se huonon alku. Menen vessaan ja totean, ettei vielä sentään. Huh. Nyt tiedän että se on kohtu joka kasvaa ja vihloo ja jomottaa. Mutta siltikin minä vähän pelkään. Aika ajoin, en koko aikaa.

Välillä minä iloitsen ja haaveilen jo tulevasta. Tai oikeammin "panikoin" kun tätä ajatusta kaksin olosta on jo viety niin pitkälle, että nyt kun elämäämme onkin sitten tulossa kolmas...tätä pitää ihan miettiä! Onko asuntomme sittenkään sopiva lapsiperheelle, miten lapsen tavarat sopivat sinne kun omissakin on jo tekemistä ja tätä rataa. Hyviä kivoja ajatuksia :)

Eilisen siskon kanssa juttelin asiasta ja tuntui että seurasin keskustelua ulkopuolelta. Että se en ole minä joka tuossa kertoo olevansa raskaana ja kertoo raskausoireistaan. Se vain en voi olla minä. Mutta sittenkin, se olen MINÄ!

Ei tätä oikein osaa edes pukea sanoiksi tätä tilaa. Onnea ja pelkoa, epäuskoa ja todellisuuden tajua. Iloa ja pelkoa surusta. Välillä pitää ihan katsoa sitä tehtyä testiä kaksine viivoineen että "muistaa". Ei tämä siis unohtumaan pääse mutta että jotenkin alkaisi tämän nyt tajuta. Luen muista blogeista vastaavia kokemuksia raskautumisista ja yhäkään en tajua olevani samassa tilassa. Kunnes mahaan taas vihlaisee ja mietin hymyillen että taidanpa sittenkin olla :)

Kyllä minä vielä tämän omaksun ja ymmärrän. Viimeistään parin viikon päästä ultrassa. Jos vain kaikki siellä on kunnossa ja kaikki ennen sitä hyvin menee.

Elämä on ihmeellistä.