Olin eilen ystäväni luona kyläilemässä ja saunomassa. Ja toinenkin ystäväni tuli paikalle hieman myöhemmin. Nämä kaksi ovat siis ne läheisimmät mitkä minulla tässä kaupungissa ovat. Olin ajatellut että pääsen heille ilouutisen kertomaan, koska kerroin edelliselläkin kerralla vaikka kaikki mönkään menikin.
Mutta siinä illan edetessä asia vain jäi. Muutamaan tilanteeseen olin uutistani sanomassa, mutta sitten en saanut suunvuoroa ja keskustelu jo pikaisesti siirtyi toisaalle. Ja näinpä ilta kuluikin sitten kunnes tajusin etten halua tätä asiaa poislähtiessä alkaa kertomaan. Olisi tyhmää ollut kertoa silloin kun olin koko illan muhinut tiedon päällä kertomatta ja jakamatta sitä. Ja niinpä se sitten jäi kertomatta.
Illan aikana olin jotenkin niin ulkopuolinen ja poissaoleva että havahduin aika ajoin itsekin että mitä ihmettä minä täällä oikein teen. Olenko muuttunut persoonana niin paljon tässä hoitojen ja yrityksen aikana, etten enää kuulu mihinkään. Vai onko tämä odotustila nyt niin jotenkin fragiili ja erilainen kuin ystävieni elämäntilanne, etten vain pysty enää samaistumaan. Olen vuosia vanhempikin ja nyt se jotenkin paistoi läpi. Monessa asiassa. Vai olenko vain niin jotenkin väsynyt että paras paikka minulle olisi kotisohva ja miehen seura.
Ilta oli vähän pettymys. Odotin kovasti tapaavani ystäväni ja saavani asian sanottua kasvotusten enkä missään tekstiviestissä tai sähköpostissa mutta se ei nyt mennyt suunnitellusti. Tai ehkä se oli tiedostamaton suojelumekanismi olla kertomatta asiasta. Vielä, kun kaikki on jotenkin niin auki. Niin ne oli viimeksikin mutta silloin ei ollut tietoa että pahaakin voi sattua (tai oli muttei siihen uskonut).
Ehkä elämme siis tässä tietämättömyyden tilassa emmekä kerro ihmisille tästä sen enempää vielä aikoihin. Jotenkin tuntuu että olisi kiva jakaa läheisten kanssa tämä (isät äidit jne) mutta sitten taas ei. Siskoni tietävät, ehkä se riittää nyt.
Joskin haluaisin tämän asian tiedottaa iloisena kaikille :) mutta jokin pidättelee.
Miksi aika kuluu jotenkin niin hitaasti.
Musta ainakin tuntuu, että olen muuttunut lapsettomuuden myötä. Musta tuntuu tosi vaikealta jutella nykyään läheistenkin ihmisten kanssa, ja jättäydynkin taka-alalle kun on vähänkin enemmän porukkaa.
VastaaPoistaMun oli saatava jakaa tämä uutinen vanhempieni ja parhaan ystäväni kanssa. Mies on innostuksissaan kertonut sitten muulle lähipiirille. Mutta nyt kaikki he tietävät, joiden halutaankin tietävän. Muut saavat odottaa vielä varmaan kuukausikaupalla.
Ja niin.. kotisohva ja miehen kainalo on kovassa huudossa meillä päin tällä hetkellä. En mä muuta oikein jaksaisikaan kuin maata ja saada osakseni paijailua ;)
Kyllä tämä lapsettomuuden aika on ollut niin muuttavaa näköjään että väkisinkin on muuttunut. Tavalla tai toisella.
PoistaSain kerrottua toiselle ystävälleni, ehkä myöhemmin toisellekin. Ja ehkä perheellekin. Mietityttää; kertominen ja kertomattomuus.