Karkumatka

Viikonlopuksi matkaamme karkuun lähestyvää ovulaatiota (matkan tarkoitus on tosin aivan muu mutta tietenkin "ne päivät" sattuu juuri matkan ajaksi). Äsken juuri totesimme molemmat, että melkeinpä parhaat ajat olemme toistemme ulottumattomissa. Joskin toivo tähän kiertoon ei ole vielä menetetty, palattuamme on vielä aikaa. Kaiketi. Mutta luulen että molemmat ovat tästä lomasta vähän huojentuneitakin. Vähäksi aikaa irti Yrittämisen arjesta ja se että kerrankin saa tämän ovulaatioajan olla myös laskematta ja laskelmoimatta. Ainakin osittain.

Jotenkin tämä vanhemmuus ja lisääntyminen ajatuksena tuntuu karkaavan vain kauemmas ja kauemmas. Mitä me tässä yritetään, mikä on se "palkinto" mitä tässä jahdataan. Pitää ihan muistuttaa aina itseään kun tähän Yrittämiseen jotenkin niin uppoutuu ettei tahdo muistaa että mitä tässä oikeasti Yritetään aikaansaada ja minkä takia minua/meitä hoidetaan. Ja mikä se tulevaisuus sitten olisi, jos Yritys onnistuisikin. Tuolle ajatustielle ei tosin uskalla lähteä, sen aika on sitten ajatella, jos me sinne siirrymme (onnistujiksi siis). Vanhemmiksi. Hoitaen tai luomusti. Adoptio voi osaltamme olla jo ohimennyttä, huomioon ottaen minun ikäni. En kyllä säännöksiä ole niin tarkkaan tutkinut että voisin tuon allekirjoittaa vielä, mutta hunch asiasta on. Ja asiasta jo muutenkin se ettei se ole mikään tahtotila ja ehdottomuus, luulen ettei meistä sitten tule vanhempia jos adoptio on se ainoa vaihtoehto. Koska se on prosessina pitkä ja todella kivulias, koko elämäsi selität muille ihmisille, suurennuslasitarkkailussa olet ja odotat. Ei se käy niinkuin angelina jolieilla käy. Käsi pystyyn ja ilmottaudun vapaaehtoiseksi äidiksi ja tsup, paketti on sinulle lähetty (tuskin ihan noin helposti käy sielläkään mutta tuskin viisiä vuosia jonottaakaan tarvitsee).

Tänään kuulin taas uuden raskausuutisen. Lähipiiriin tulee perheeseen toinen. Asia ei oikeastaan tuntunut missään. Iloinen olen heidän puolestaan. Toisaalta samalla ajattelen että niin se siunaa toisia toisella lapsella jo kun meille (ja muillekin lapsettomille) se ensimmäinenkään ei osu kohdalle. Mutta ei mitään raivoa eikä katkeruutta, ei mustasukkaisuutta ja surua. Ei oikeastaan mitään. Kai tämä turtavaihe sitten vieläkin on päällä ja se oikeasti turruttaa. Tältä (lapsettomuusosilta) osin. Muuten olen mielestäni ihan ookoo ja pirteäkin jopa. Suojelumekanismikuorenko siis kasvatin kuorekseni että selviän. Tuon turtakuoren. Jos se auttaa, niin olkoon se haarniskani nyt tällä hetkellä.

(Kroppahuomio tältä viikolta: jos on munasarjoihin vihlonut niin on myös turvottanut. Ja pierettänyt (näyttää rumalta kirjoitettuna joskin on varsin rumaa ja ei niin yhtään naisellista koettunakin). Aivan kamalasti ja koko ajan. Istumatyössä on vitsit vähissä. Maha, endo ja mitkä kaikki muut tähän vaikuttavatkaan mutta kohta en enää tiedä mitä syön tai mitä teen, ettei tuosta tarvitsisi kärsiä. Tympii ihan pirusti jo koko asia kun se on vaivannut jo vuosikaudet)