Eilen oli hoitojen alkamisesta puhe appivanhempien kanssa. Sitä edellisenä päivänä kerroin pomolle, että poissaoloja on hoidoista johtuen luvassa. Paria päivää aiemmin oli puhetta asiasta jopa äidinkin kanssa.
Tietyllä tapaa haluaisi tämän asian pitää itsellään ja omana tietonaan mutta on taas tuntunut luontevalta myös kertoa nyt kun näitä toimenpiteitä ja lääkityksiä on luvassa. Ehkä "ärsyttävintä" on tässä nyt se että muillakin on ajankohta tiedossa milloin voi alkaa kysellä ja odottaa tietoa hoidon onnistumisesta/epäonnistumisesta, sen ajan kun haluisin olla vain kahdestaan. Ilman että kukaan tietäisi missä mennään. Onnistuttiinko vai epäonnistuuttinko. Ei paineita onnistumisesta eikä selkään taputtelijoita ja "kyllä se siitä, ei vain pidä stressata ja ajatella" -sanojista. Ja kaikista vähiten haluaisin jakaa sitä positiivista tietoa vielä ainakaan ensimmäisiin kuukausiin. Mutta siis, Synarelan niiskuttelun myötä tämä on myös nyt sitten julkista tietoa jo aika monen ihmisen osalta. Itse olen tietoista "unohtamista" koettanut tehdä tässä kesän aikana, siirtyä eteenpäin elämässä ja voivotteluelämänvaiheesta seuraavaan vaiheeseen - mikä se sitten onkin. Tietyllä tapaa koko raskaus alkaa vaikuttaa ihan utopistiselta. Toivoa ei halua turhia eikä jaksakaan, odottelee vain ajan kulumista ja asioiden eteenpäin menemistä.
Ehkä se siitä.
Minulla on ollut vähän samanlaisia mietteitä. Kun olisi niin kiva pitää hoidot omana salaisuutena, mutta sitten toisaalta, murheet jaksaa kantaa paremmin kun niitä kantaa useampi.
VastaaPoistaKysyin kyllä jo kesällä läheisiltäni että haluavatko he, että päivitän heille hoitokuulumisia ja iloksi kaikki haluaa kulkea mukana, vaikka se tietääkin murhetta minun lisäksi niin monelle muulle.
Ajan kulkemista eteenpäin odotellaan täälläkin niin kovasti.
Mä olen ilmoittanut niille ihmisille, jotka hoidoista tai niiden tarkemmasta ajankohdasta tietävät, että jos tahtovat säästää hermojani, niin eivät kyselisi. Ilmoitan kyllä sitten, jos on jotain iloista kerrottavaa. En välttämättä heti, mutta melko pian kuitenkin.
VastaaPoistaHe, jotka hoidoista tietävät, ovat varmasti raskausuutisen arvoisia aiemmin kuin muut ja tietävät kyllä mun saarnojen jälkeen, että kaikki voi kariutua vielä sen plussatestin jälkeenkin.
Keskenmenoni jälkeen harmitti, kun en ollut puhunut juuri kenellekään lapsitoiveestamme. Olisin silloin kaivannut tukea, mutta ei sitä vaan voinut aloittaa keskustelua "Ai niin muuten, mä sain eilen keskenmenon ja oon aika paskana.."
Itsellä keskenmenon jälkeen harmittelin että kukaan edes asiasta tiesi. Kun en olisi sitä rikkinäisenä kenenkään kanssa läpikäydä. Varsinkin kun sitä tietoa leviteltiin meidän tahdonvastaisesti (tai jo sitä raskausuutista siis, kun oltiin pyydetty ettei kun JOS käy huonosti, mutta eipä mennyt pyynnöt perille).
PoistaNyt en tiedä kenelle mitäkin puhun vai lakkaanko puhumasta. Sekin näkyy vaihtelevan päivittäin! Joskus sitä höpöttelee asioista ihan normisti läheisille ja toisina päivinä sitten katuu sanojaan.
Höh. Ja huh.
Kiitos kommenteistanne!
Rohkeaa on kertoa hoidoista läheille ja töihin. Varmasti se helpottaa myös. Itse olen arkajalka, eikä oma perheenikään tiedä vauvanväännöstämme - pari ystävääni kylläkin. Mä oon miettinyt että kertoisi äidille, jos hänkin tuntuisi taas läheisemmältä. Nykyisellään minusta tuntuu että hän ei yhteydenpidosta huolimatta tiedä mitä mulle kuuluu. :/
VastaaPoistaMutta tosiaan näistä asioista tietävien on kohteliasta olla urkkimatta onnistumisista ja luottaa siihen että hyvät uutiset (jos niitä ikinä tulee) kerrotaan kyllä ajallaan.
Äitille kertominen on ollut vähän niinkuin välitön paha. Tuli silloin raskausaikaan kerrottua ja siitäpä se sitten on jatkunut. Nytkin kun tuosta hoidosta kerroin, niin kerroin lähinnä siskolle mutta äiti oli samassa huoneessa ja kuuli asian. Ei hän soittele ja kysele kuulumisia eikä tiedä muutenkaan mistään mitään. Minun elämästä tai voinnista tms.
PoistaToivon että saamme jatkaa samaa linjaa kuin nyt on menty. Olen tiedottanut jos on voimia siihen tai on jotain "tiedotettavaa". Ja enempään en ryhdy jatkossakaan. Toivotaan siis että saamme olla rauhassa ja kerromme sitten onnellisia uutisia (jos niitä ikinä tosiaan tulee).