Tänään seurantaultraan. Sekä kuulemaan lisää prolaktiinitasoista.
Olotilat on melko neutraalit. Ei odotuksia eikä ajatuksiakaan paljolti. Viikonlopun juhlat lasten keskellä meni mainiosti, ei mitään kateuden pistoja eikä pahoja tuntemuksia. Mielessä vain että toisilla noita lapsia on ja meillä ei kenties koskaan - sen suuremmin sitä surematta. Ehkä tämä tosiaankin on se "tie", joka on minulle valittu. Että olen täti, kummi tai jotain muuta jollekin muiden lapsille. Vai enkä uskalla toivoa enää, koska olen näppini tässä jo polttanut. Vai olenko luovuttaja. En tiedä.
Muutama ikäväkin kommentti tuli ja känniääliö setäkin mahaa koskettaen totesi että no jokos se teillä täällä kasvaa...se oli jotenkin vähän liian tungettelevaa. Ukki sanoi ensimmäisenä kun puheltiin, että eikös se olisi teidänkin jo aika näitä pieniä tänne juhliin juoksentelemaan saattaa. Totesin vain että eikös näitä täällä jo aika monta ole ja ettei se asia aina ole meidän itsemme päätettävissä. Yli kasikymppiselle ei siinä tilanteessa ole mitään järkeä alkaa tilannetta selvittelemään. Enkä alkaisi sitä muutenkaan selvitellä, tämä on oma tilanne, oma päätös, oma elämä, oma kroppa. Muut osasivat ihmetellä hiljaa sivulta, meille mitään sen kummemmin sanomatta. Tai no, se samainen känniääliö-setä oli Miehellekin sanonut että milloinkas te, vai vieläkö vain harjoittelette. Just joo. Harjoitteluahan se kaipaakin. Eihän me osata.
Kaikkemme olemme omasta mielestämme tällä saralla tehneet. Nyt tämä asia on muiden (lääketieteen) käsissä. Jäämme siis odottamaan mitä tuleman pitää.
Surullista, että jouduit taas tuollaisten kommentien eteen. Ei käy edes ihmisten mielessä varoa sanojaan kun eivät pysty ajattelemaan, että luonnollinenkin asia ei aina ole helppo ja itsestään selvyys. Voimahalaus Tuuba <3
VastaaPoistaSe on surullista mutta kuten sanoit, ei ihmiset ajattele pidemmälle. Jotenkin se on niin ihmeellistä kun on jo tämän ikäinen eikä ole lapsia. Tai että kun on oltu naimisissa nyt pari vuotta, niin eikö sitä jälkikasvua nyt jo ole ja tule.
PoistaYmmärrän myös ettei sitä vaan voi käsittää minkälaista tämä elämä tässä tilanteessa on. Ettei tajua satuttavansa mutta silti se on niin henkilökohtainen asia itse kenellekin että itse olen ainakin oppinut olla kyselemättä muiden lisääntymisasioista.
Elämä opettaa. Näköjään. Karullakin tavalla.
Toiset on kyllä niin mahtavia noissa kommenteissaan. Ei se elämä osaa ihan kaikkia opettaa aikuisillekaan ihmisille...
VastaaPoistaHuoh. Samaa mieltä Bellyn kanssa. Onneks ite en oo vielä ainakaan joutunut kohtaamaan tuollaisia kommentteja. Ainoastaan vanhuksilta on välillä kuullut sellaisia kommentteja että "mahdankohan elää niin kauan että näen sun vauvan" jne :D
VastaaPoistaTuo on kumma asia, että pitää puuttua toisten lisääntymisiin. Kaipa se on niin "kummaa" jos ei saa lapsia ja toisethan ei niitä edes haluakaan. Miksi pitäisi edes haluta selitellä omaa elämäänsä ja omia valintojansa. Kun sellainen olo on että pitäisi. Mutta en sitä kyllä tee. Enkä aio tehdä jatkossakaan. Kai...mistä tästä elämästä tosin tietää kun ohjakset on viety käsistä jo ajat sitten.
VastaaPoista