Odottaa, odottaa...

Virallisesti ei vielä mitään KP1-aktiviteettia, muuta kuin kipua. Viime yönäkin heräsin kesken parhaan uniajan särkyyn. Piti käydä purkilla ja jatkaa taas niin kamalia unia (siis painajaisia). Oireet menkoista on, mutta mitään (juurikaan) ei vuoda. Mysteeristä mutta ilmeisesti ihan normaaliakin eli ei tässä mitään raskaushaaveita kannata kovin korkealla nostattaa. Ensi viikollahan on sitten se ensimmäinen ultra ja pistokset alkavat.

Jos en vielä tajunnut että tämä nyt tapahtuu niin varmaankin sen tajuan sitten viimeistään silloin. Apteekissa, kun tililtä vilahtaa rahat, jotka piti olla ruokaan ja muuhun (kuten tuleviin siskoni häihin valmistautumisiin). Tai viimeistään sitten siellä klinikalla kun saan pistosopetusta. Ensin kumminkin kärvistelen aamupäivän verenimijöiden kourissa kun lupauduin sellaiseen kokeeseen IVF-hoitojen ajaksi. Olen siis aivan uskomattoman huono säästämään ja hemmetin hyvä tuhlaamaan. Ei tämä ole kenenkään vika ettei rahaa ole jemmasa, paitsi tietenkin itsensä. Näin sitä on oppinut elämään ja täten kai sitä elääkin kun ei ole vielä muutakaan oivaltanut.

Ja mitä Matalapaineeseen tulee, varmaankin se Synarelakin osaltaan vaikuttaa ja muutenkin tämä ajankohta (KP1:n aika) ja se että kaikki on nyt niin sekaisin. Hormoonit. Ja muutenkin elämä. Voimat loppuu eikä osaa muuta kuin olla apaattinen. Ei tosin koko aikaa mutta aika paljon. Eilen oli ehkä vähään aikaan kamalin päivä. Yhteen jos toiseen suuntaan piti olla sanomassa mielipidettä ja vastauksia aionko osallistua siihen ja tähän ja miten meinasit sitten parin viikon päästä sen ja sen tehdä. MINÄ EN TIEDÄ! Minä en osaa enkä oikein uskalla suunnitella elämääni nyt yhtään. Tiedän ultrapäivät ja tiedän että niiden jälkeen tulee punktio ja kenties sekin alkionsiirto. Muuta en tiedä mutta ihmiset ympärillä eivät ymmärrä (mistäpä he voisivatkaan) ettei nyt vain voi tehdä suunnitelmia. Ei lähelle eikä kauas. Nyt vain oikeasti eletään tätä päivää ja muutamaa päivää eteenpäin. En minä tiedä miten pistokset elämääni vaikuttavat, miten punktio ja miten ennen kaikkea se alkionsiirto. Uskallanko liikkua kotoa vähään aikaan mihinkään etten vain vaaranna sitä kovalla vaivalla ja rahalla sinne saatua alkiota (jos sen sinne saa). Voinko vielä urheilla ja liikkua vai joudunko pakkolepoon. EN TIEDÄ.

Onneksi tänään oli parempi päivä. Palasin lomalta takaisin töihin ja se yllättikin positiivisesti. Panikoin sitäkin jo etukäteen kun viime vuonna töihin palaaminen aiheutti sen että oli pakko hakea apua, henkisesti siis. Keskenmeno oli käsittelemättä ja kaikki kaatui niskaan ja se jotenkin konkretisoitui siihen töihin palaamiseen. Mutta onneksi tänään olikin helpompaa. Jospa se kantaisi eikä alkaisikaan kuristaa. Koska nyt tämä raha-asia kuristaa ja pahasti. Niin ja jos olen tuhlaavainen niin olen myös raha-asiastressaaja. HUOH - mikä dilemma :)