Eletään odottavaa vaihetta. KP20 kaiketi. En jaksa kalenterista sitä edes tarkistaa. Toivon ja uskon siis olevansa raskaana. En tilaa uusia ovistikkuja vaikka tarvitsisin raskaustestejä (ajattelin tilata r-testejä sitten jos on tarve ja samalla sitten niitä ovistikkuja...jos on tarve). Haluan niin kovasti uskoa olevani raskaana.
Yritetty on ja oikeina päivinä. Ja vielä vähän varapäivinäkin jos ovis olisikin ollut myöhemmin (keskustelu taisi mennä jotakuinkin niin että "vieläkö tänään? en kyllä millään jaksaisi, eikä kiinnostaisi. Ei minuakaan. Pakko kai se vaan on, ettei sitten kaduta ja harmita" - jotakuinkin noin). Olo on oireeton. Mutta joistain pienistä oireista oireettomuuteni keskellä ehdin herätellä toivoa, että jos tällä kertaa sittenkin. Väsyttää - oikeasti uuvuttaa. Vihloo ja viiltelee. Viluttaa. Hajuaisti on...herkistynyt. Huimaa, välillä. (En suostu lukemaan Letrozole-purkissa olevaa oirelistaa, se olisi kumminkin niin noihin luettelemiini sopiva oirelistaus).
Joten taaskin tunneminä etsii vastauksia ja toivoo parasta kun järkiminä koettaa ottaa niskaotetta ja käskeä nyt vain nauttimaan olosta ja auringosta ja alkaa jo varustautua tulevaan. Viikko vielä. Sitten sen taas tietää.
(Niin ja laajennettuun kaveripiiriin syntyi taas kerran yksi pieni ihminen. Olen siis lukenut fb-päivityksiä siitä miten ihana uusi elämä onkaan ja miten ihana lapsi hänellä on. Kateuden piikki? Kyllä. Ihmetys siitä että siitäkin ihmisestä tuli äiti? Kyllä! Ja että siitäkin ihmisestä tuli äiti joka laittaa sydämiä päivitykseensä puhuessaan pienestään. Eli jälleen yksi joka ei ulkoisesti ollut "äitimateriaalia", on nyt seonnut äitiydestä (hyvässä mielessä). Tämä pohdinta siis lähinnä note to yourself -tyylisesti, että muistaa että siellä jossain kaukana se maaliviiva, ja se kiitos kaikesta tästä, seisoo. Ja se suunnaton rakkaus jonka minäkin haluaisin kokea).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos mietteistäsi.