Suorittaja

Olen tässä sivussa lueskellut tarinoita/blogeja ihmisiltä, jotka tätä samaa elämän polkua ovat kulkemassa tai kulkeneet. Jossain lukemisen vaiheessa olin jo onnellinenkin huomatessani, että ehkä tunnelin päässä on valoa. Että joko luomuvauva voisi meillekin olla joskus jopa tulossa tai viimeistään hoidoilla edes sitten. Sitten taas, luettuani erästä toista tarinaa, aloin pelätä, että jos sinne hoitokauteen asti joudutaan. Onko minusta siihen. Kestänkö sitä tietä, henkisesti. Vaikka kuinka "vahva" olisinkin. Kaikkinensa. Se ottaa aikaa ja vaatii hermoja ja pitkää pinnaa.Ja henkistä hyvinvointia varmaan myös. Onkohan tosin kukaan hoitoja aloitteleva pariskunta/henkilö täysin henkisesti valmis siihen. Takana on jo Yrittämistä ja kärsimystä ja pettymystä ja surua.

Jostain lehdestä luin juttua suorittajista, johonka niin samastuin. Tajusin että tämäkin on taas itse kehittämäni yksi projekti elämässäni. Siitä ja tästä projektista tuohon ja tähän. Jutussa kerrottiin siis juuri siitä kun ei osaa ottaa elämää "elämänä" vaan se on projekti johon pitää suhtautua niin kiihkeästi ja intensiteetillä, että väkisinkin tulee stressi. Ja aina yhdestä projektista toiseen. Elämä on yhtä projektin suunnittelua ja toteuttamista. Ei voi ottaa rennosti. Ei voi ottaa vieraita vastaan ilman tuskastumista siitä ettei ole siivonnut. Ja niin edelleen!
Ja nyt kun siis on huomannut suorittaneensa tätä elämää, niin osaanko suhtautua jatkossakaan tähän lapsettomuuteen ja ehkä tulevaan hoitujaksoon rennosti. Tai edes rennommin. Viime kesän keskenmenosta seurannut romahdus jotenkin samalla säikäytti ja samalla havahdutti huomaamaan asioita. Äitini sanoikin jo aika alkusuruvaiheessa, että eikö sitä pitäisi jo päästä normielämään kiiinni. Siinä tilassa ei ollut mitenkään normielämään pääsemässä kiinni. Olen miettinytkin että miten se olikin niin "iso" juttu, että eikö siitä sitten pääsekään kunnolla takaisin normielämään. Mutta ei tästä oikein voi kääntyä kannoillaan takaisin sinne huolettomaan "tehdään vauvoja" -olotilaan. Tästä tuli vain niin arkipäivää tästä yrittämistestä. Se vie voimat, ei oikein jaksa tehdä mitään muuta kuin vain sen mikä on pakko. Liikkua onneksi jaksaa jo mutta kun kodin ovi sulkeutuu, sohvalta ei juuri jaksa enää nousta. Ei viitsi tehdä mitään eikä tavata ketään.
Kommenttia tuli myös läheisiltä jossain vaiheessa että eikös tämä pitäisi nyt olla parasta aikaa elämässä. Vast'ikään menty naimisiin ja yritämme lasta eli "heilutamme peittoja" jatkuvasti. Parhauttahan sen siis pitäisi olla. Toinen ystäväkin oli kateellinen saamastani seksin määrästä. Niin. Mutta kun ei tätä tilaa ymmärrä ken tässä ei elä. 
Eli suorittaja-projektin hoitaja nyt koettaa sitten keskittyä tässä tikutteluun, jahka ne postista saapuvat. Tilasin tällä kertaa digitaalisia ovistikkuja, joiden hymynaaman pitäisi siis kertoa oikea ajankohta. Eli tulossa valtavat määrät taas sitä kateutta aiheuttavaa seksiä.