En oikein tiedä mitä sanoa. Varmaan voisin olla sanomatta mitään mutta sanonpa silti. Odottavan aika on pitkä, sen tietää kaikki näitä Odutuksia odottavat. Usko on kova, mutta kroppa taitaa jo antaa viitteitä ettei kannata (taaskaan) uskoa. Vaan kannattaisi jo siirtyä uskomuksesta realiteetteihin. Voihan viitteet tosin viitata vielä ihan mihin tahansa mutta pessimismi nostaa päätään.
Kuristaa. Jotenkin tuntuu, että oma tila on vähissä. Sinkoilen päämäärättömästi sinne tänne pitäen itseni kiireisenä. Etten ehtisi murehtia näitä asioita ja etten ehtisi vain istua ja syödä. Eli siis liikun vimmatusti. Kun nyt on tätä vapaata aikaa. Joskin sillekin nyt sitten ilmeisesti tulee stoppi (pikaisemmin kuin oli plääni). Se varmaankin juuri nyt eniten kuristaa. Ja jotenkin jopa pelottaa. Minä olen nauttinut tästä että saan tehtä mitä haluan. Ja mietiskellä rauhassa ilman jatkuvia ärsykkeitä joka suunnasta. Olin jo ajatusmaailmoissani kaukana, kehittelemässä uusia tuulia elämääni, vaan nyt se ajatuksen lento katkesi. Jotain haluan tehdä muuttaakseni tätä elämääni, elämäntilaani vaan en osaa tehdä mitään. Olen saamaton ja loksahdan niin helposti takaisin siihen suorittamiseen, arkeen, etten osaa kuunnella itseäni ja tehdä mikä olisi parhaaksi minulle. Rahaa on tehtävä että lainat saa maksettua, vaikka kuulema vähemmälläkin rahalla toimeen tulisi. Ainako pitää tehdä kaikki siihen pisteseen, että romahtaa. Ja sitten vasta tajuaa mitä edessään on tai mihin kykenee ja mitä haluaa jne. Ilmeisesti. Sellainen(ko) minä olen.
Haluaisin, että yhdeksän kuukauden päästä minä voisin ajatella muita asioita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos mietteistäsi.