Yrittämisen yhteenveto tähän asti.

Tämä matka, jota on nyt kuljettu jo yli puolitoista vuotta, on ollut aika elämää muuttava kokemus.
Ensi alkuun, kun tähän perheen perustamiseen päädyttiin, olimme molemmat vielä kovin luottavaisia tulevasta. Tiedossa tietenkin oli, että ongelmia voi esiintyä (endo) mutta emmehän me sitä varmaankaan oikeasti osanneet ottaa tosissaan.
Kuukausin kuluessa ja kiertojen vaihtuessa aina ensimmäisistä päivistä sinne vajaaseen kolmeen kymmeneen, alkoi pelkokin hiipiä kuvioihin.
Hakeuduimme ohjeiden mukaisesti naistentautien klinikalle ensikäynnille, kun yritystä oli takana puoli vuotta. Kun on tätä ikää (silloin 36)&endometrioosi, oli puhe tulla käymään siis noilla spekseillä.
Kävimme näytillä ja sillä käynnillä aukiolotutkimus jäi tekemättä, koska taisi kierrossa sellainen hetki, ettei sitä kannattanut tehdä. Päätettiin kumminkin ottaa verikokeet ja tsekata tuliko sitä ovuloitua ja miehenkin näyte taidettiin siinä yhteydessä tutkituttaa (joka oli muuten loistava - eli ei vikaa siellä).
Silloin kiva hoitajatäti sanoi että usein pareja auttaa jo että he käyvät täällä näytillä. Näin kävi meilläkin. ISO kivi tippui hartioilta. Tieto siitä että apua voi saada ja jotain on tehtävissä, kaipa se oli SE juttu minulle/meille, koska huomaamatta olin sitten tuohon kiertoon raskaana.
Alusta asti olimme aika realisteja, kaikkea voi tapahtua ja päätimmekin että suuremmin emme tästä vielä kerro ja huutele...ei ennen kuin on nähty ultrassa että kaikki on ok ja sitä rataa. Siskoni oli kokenut kohtukuoleman joitakin kuukausia aiemmin ja se järkytti kovasti, meitä kaikkia perheenjäseniä. Tuokin mielessä, ei uskaltanut riemuita kun tajusi että kuinka rumalla tavalla voi elämä kohdella.
Pitkään emme saaneet tuosta tilasta nauttia. Ehdimme käydä neuvolassa, mutta sillä käynnillä oli liian aikaista kuunnella vielä sydänääniä. Lappusia vain saimme ja faktoja tulevasta.
Sitten kun rakenneultra-aika alkoi lähestyä, taisi olla torstaita kun elettiin ja ultra olisi ollut maanantaina, alkoi epämääräinen tuhruvuoto ja pelästyimme kovasti. Varasin ajan yksityiselle ultraan lauantaiksi ja siellähän se totuus selvisi. Sikiö oli lakannut elämästä ja kehittymästä viikoilla 7+4, kun me uskoimme olevamme jo viikolla 12. Olimmekin juuri tuuletelleet edellisviikolla, että nyt voi vähän huokaista eikä tarvitse pelätä enää niin paljoa.
Mutta niin siis vain kävi että abortus inhibitus kävi ja tapahtui meille. Maantaina sitten päivystyksen kautta osastolle ja lääkkeellä tyhjentämään pieni elämänalku pois, kun se ei sieltä itsekään osannut poistua. Tuo tapahtuma oli ehkä pahimpia tähän asti kokemistani ja sanoinkin siellä pedissä maatessani, että tätä en tee toiste. En pysty.
Henkinen toipuminen tuosta olikin vaikeampaa kuin fyysinen. Meni muutama kuukausi ennen kuin edes halusi ajatella yrittävänsä uudestaan. Vaikka takaraivossa koko ajan oli tieto, että mitä pikemmin yrittäisi uudestaan, sen paremmat tsäänssit saattaisivat olla. Paineinen tila siis jatkui, se mikä oli ennen raskautta ollut. Yritä, laske päiviä, suorita, onnistu, pety. Jatka eteenpäin. Jaksa jaksa jaksa.

Sillä samaisella tiellä olemme siis. Yrittämisen tiellä. Henkinen kantti on venytetty tiukille. Syksyllä piti käydäkin asiasta vähän keskustelemassa ammattilaisen kanssa, joka siinä vaiheessa saikin luotua vähän uskoa sen hetkiseen tilaan. Mutta sitä olisi pitänyt jatkaa. Ja pitäisi varmaan vieläkin.
Tuntuu että olemme eristäytyneet täysin ulkomaailmasta. Ystävät ovat kaikonneet tai olemme itse jäädyttäneet itsemme piireistä. Jotenkin tätä tilaa ei oikein voi sysätä syrjään, hetkellisestikään, ja helpointa on olla vain kaksin. Kun toinen sentään ymmärtää. Tosin sitten kun jaksaa mennä jonnekin ihmisten ilmoille, huomaa siitä saavansa breikin tähän pyöritykseen. Se että saa itsensä minnekään, on se Iso ponnistus. Joskin nyt kevään mittaan, se onnistuu jo paremmin. Mutta siis, elämä pyörii niin tämän Yrittämisen ympärillä, ettei tahdo jäädä energioita muuhun. Ja kuten jo todettu, jos ei tässä elämäntilanteessa ole tai sitä ei ole läpikäynyt, ei vaan osaa asettua samoihin kenkiin. Emmekä sitä odotakaan, mutta myötätunto olisi joskus paikallaan. Läheiset väistelevät puheenaihetta tai tekeytyvät tietämättömiksi. Eikä heitä voi syyttääkkään toisaalta. Ei tästä joka kahvipöydässä kehtaa alkaa puhumaan. Eikä joka toisessakaan.

Ajallisestihan tämä on jo aika pitkä aika (joskin toiset ovat tehneet tätä vielä paljonpaljon pidempään). Tätä yrittämistä siis. Osa aika tosin meni siihen odottamisvaiheeseen ja sen keskeydyttyä; siitä selviämiseen. Silti tämä tuntuu ikuisen pitkältä ajalta. Ja jotenkin tuntuu, että pään sisällä tikittää suuri kello ja isolla äänellä. Vähän huolestuttaa, oma jaksaminen jos tässä vielä aikaa kovinkin monta vuotta tuhlaantuu odotelessa. Johonkin vaiheeseenhan tällä on se piste laitettava. Se ei tosin ole vielä selvillä että mihin. Käydäänkö mitä hoitoja läpi. Ja käydäänkö niitä läpi. Adoptio voi olla jo meidän ulottumattomissa, juurikin tuon iän takia.
Ja haluaisin olla läsnä oleva äiti, en se joka on koomassa väsymyksestä ja valvomisesta jo siksikin kun on niin vanha. Eikä jaksa mitään, kun on niin vanha. Ikäkriisikinkö se vielä tähän pukkaa! Sen on jo oppinut, ettei parane kummemmin suunnitella elämää, kun ei se sitte ikinä mene niin. Mutta tässä Yrittäessä ja sen onnistumisen odottelussa meinaa mennä elämä ohi. Se meinaa jäädä elämättä. On kuin olisi isolla hold:lla, pausella. Pitäisi tajuta taas elää eikä vaan antaa ajatusten olla tämän ympärillä.

Kesää siis odotellessa. Auringonvaloa ja lämpimiä ja pitkiä päiviä. Ja sitä raskautta.