mitäs sitten jos

Tehtyäni taas kierroksen blogimaailmassa, törmäsin teksteihin jossa pohdittiin vauvakuumeetta ja sen puutettakin. Oma vauvakuumehistoria on ollut vähän... no kummallinenkin kai. Silloin kun olin ensimmäisen kerran raskaana, taisin olla 25-vuotias, kuume oli kova. Siis todellakin huumaava. Joka tuutista tuli vauvauutisia ja vauvamainoksia ja vauvalehtijuttuja ja ties mitä. Se huuma iski silloin ja kovaa. Sitten tupsahdin raskaaksi (koska se oli silloin sellainen "tapaus", ei suunniteltu, vähän outo tilanne muutenkin) ja olin siis tulossa ja valmistumassa äidiksi täyttä päätä. Siis ne vajaat neljät viidet kuudet viikot kun sitä autuutta kestikään. Silloin en miettinyt että onko minusta siihen, jaksanko olla se Oikea vanhempi sille syntyvälle lapselle. Jaksanko vai meneekö hermot niin sanotusti. Ei, silloin vain odotettiin onnellisena. Ja oltiin tietysti aika hämillään kun ei tiennyt yhtään mitään mistään.

Mutta nyt. Sitä vauvakuumetta ei oikeastaan tuon jälkeen ole tullut. Keskenmeno ja ero siitä suhteesta keskeytti lisääntymisinnon siltä osin. Sitten tuli uusi suhde ja opiskelut. Ja Elämän opiskelut. Ja se suhde vaan ei koskaan tuntunut sellaiselta joka olisi edennyt lapsiin asti. Naimisiinmenosta kyllä haaveilin ja tietenkin varmaan sen jälkeen olisin varmaan alkanut luonnollisesti haaveilemaan lapsistakin, mutta jotenkin se suhde ja ihmiset siinä, ei siitä vaan mitään vauvakuumetta syntynyt. Olo oli ihan ookoo ilmankin. Olin siis jo sitä mieltä, että minä kuulun siihen väestöön, joka on tieten tahtoen lapseton. Siitä tuli lähes yleinen vitsi, että tuossakin (esim. kahvipöytäkeskusteluissa esiin tulleet univajeet ja kiukkukohtaukset sun muut lapsiperheen arkiongelma/perusjutut) on taas hyvä syy olla hankkimatta lapsia.

Nykyisen mieheni tavatessa elin niin nousujohteista itsetutkiskelevaa sinkkuaikaa, etten moiselle ajatukselle suonut hetkeäkään. Tosin jälkeenpäin ajateltuna se olikin itselleni tärkeää aikaa kasvaa, oppia tuntemaan itseään. Joskaan tuo prosessihan ei ole vieläkään ohi, jatkuu ja voi hyvin yhä ja aina vaan. Mutta kun parisuhteeseen astuu kaksi ihmistä, jotka haluavat rehellisesti olla toistensa kanssa ja mennä elämässään eteenpäin, lapsetkin alkoivat olla ehkä enemmän arkipäivän puheissa mukana. Joskin minua tähän asiaan piti kyllä ylipuhua. Enkä ole kyllä ihan satavarma vieläkään, että onko minusta siihen. Vanhemmaksi. Äidiksi. Olen tässä Yrittämisessä mukana vähän liiankin kanssa, ressipeikkona, mutta silti aina välillä ja vähän päästä pitää miettiä miten suoriudun tehtävästäni. Kestääkö hermot ja mitä sitten teini-ikäisten kanssa. Itse kun en kuulema mikään helpoin case ole ollut. Vai tuleeko minusta se uraäiti ja mies jää kotiin lapsien kanssa, kun minä en "jaksa". Paasaanko minä lapsilleni koko ajan jostain typeryyksistä kun oikeasti olen vain tyytymätön itseeni ja jaksamisiini. Tai johonkin muuhun. Puranko pahanoloni lapseen. Valitanko ja syyllistänkö. Ettei mitään voi enää tehdä ja mitään ei enää voi ostaa kun rahat ei riitä kun sulle pitää otsaa luistimia ja vaatteita ja ja ja. (avioero- ja yksinhuoltajaäidin kasvattamana noitakin lauseita on kuultu oma osa). Josta päästäänkin siihen pahimpaan peikkoon. Että mitenkäs käy parisuhteen. Uupuneina ja väsyneinä. Jaksetaanko vielä pitää kiinnit tästä tämän hetkisestä auvoisesta onnestamme vai olemmeko kohta eron partaalla oleva pari pienen lapsen kanssa. Lapsi joutuisi kokemaan avioerolapsuuden. Sitä ei omalle lapselleen haluaisi, koska itse sen on käynyt läpi. Huonon sellaisen. Avioeron. Vai jäisikö sitten huonoon suhteeseen kasvattamaan lapsen (lapset) tietyn ikäisiksi, että osaisivat handlata avioeron paremmin. Ja monikosta puheenollen, haluankokaan koskaan useampaa lasta. Kuin vain sen yhden, koska näyttää että kaksi ja kolmekin tuovat elämään jo niin paljon paineita, että tästä vinkkelistä katsottuna, why bother! Siis kun ei vielä niitä omia ole ja on elämä mitä on, ihan kivaakin jos tätä lapsettomuutta ei lasketa, niin haluaako siitä ehdoin tahdoin tehdä lapsiperhehelvetin jossa erotaan ja tapellaan eikä olla onnellisia tai eletään kuin kämppäkaverit vain niitä lapsia kasvattaen.

Kaikelle on aina kaksi puolta. Ja argumentteja. Lapset kuulema ovat sen arvoisia mutta nyt, tämän ikäisenä ja tällaisena kuin nyt olen, pohtijana ja suorittajana ja stressaajana, todellakin vaakakupittaa asioita ennen kuin ryntää asioihin suin päin. Viisaammaat ovatkin tähänkin kertoneet ettei parikymppisinä yleensäkään mietitä asioita, silloin toimitaan. Ja sitten kun elää näin "vanhaksi ja viisammaksi", alkaa pohtia asioita liikaa ja tekee asioista vähän turhankin monimutkaisia. Miettimällä. Liikaa. Nämä asiat ovat läsnä ja mukana. Joskaan nyt viime aikoina en ole niin paljon noista huolehtinut, kun on tässä kierron seuraamisessa ja lääkityksien huolehtimissa mennyt jo sen verran energioita, ettei näytä kaikkeen riittävän. Ehkä se onkin juuri tarkoitus mennä näin. Että huolehtiminen jää vähemmälle kun on niin väsynyt ja sekaisin ja doupattu. Mene ja tiedä.

Kaipa siihen vanhemmuuteenkin kasvaa. Jahka ensin sinne asti pääsee. Onkohan sitä sitten millainen vanhempi kun on tätä Yritystä takana eikä ole saanut tarjottimella ojennettuna tätäkään elämän lahjaa? Olisinko ollut erilainen Äiti aiemmin. Olisin todennäköisesti. Mutta ylipaapooko sitä lastaan sitten kun lapsen aikaansaaminen oli niin vaikeaa. Antaako periksi ja kasvattaako hänestä kaiken periksi saavan kakaran. Vai ylisuojeleeko eikä laske lastaan mihinkään eikä anna hänen tehdä mitään. Ettei vaan säry ja mene rikki. Ja entäs se raskausaika. Siis jos se vaikka sattuisikin alkamaan. Entäs sitä pelkoa ja ahdistusta. Ja kyttäystä ja jännittämistä. Ja kun sekään ei riitä kun lapsi voi kuolla sinne kohtuun ennen syntymää ja lapsi voi kuolla vielä vaikka heti synnyttyään. Ja syntyä sairaana. Tai voi sairastua synnyttyään. Oo mai gaad tätä huolen määrää. Ja eikä se lopu varmaan koskaan, jos niitä lapsia joskus saa.

Olen puhunut. Eli huolehtinut siis.