On lapsettomuutta, on lomautus tulossa, on niin maan pirusti laskuja pinossa ja uusia helvetti yrittää pukata ovista ja ikkunoista, just nytkö niiden on pakko kasaantua kun rahahanat sulkeutuvat.
Taisin jo viime viikolla mainita että miten ehdin todeta, että elämä voi olla kivaakin. No sitten se iskee nilkoille ja kovasti. Tai elossahan tässä ollaan, rakkaatkin ovat eikä mitään ole menetetty. Mutta silti, kun pitäisi pysyä positiivisella mielellä ja unohtaa huolet ja murheet, että raskaantuisi. Niin sitten tulee tällaista. Eikö vaan voisi nyt keskittyä siihen elämiseen, miksi tästä piti tai pitää tulla taas näin vaikeaa. Miksi pitää testata ja koetella nyt ihan jatkuvasti. Tikulla silmään sanoisin jopa.
Onneksi on välillä mahdollisuus hetkeksi unohtaa tuo ja vaikka nostella vähän rautoja. Tai heilutella niitä. Se näkyy auttavan, on kait se sekin myönnettävä. Kun olen siis lähes koko elämäni ollut aikamoinen laiskuri liikunnan suhteen, olen vain tullut vihaiseksi jos on tullut hiki :) No sekin selvisi että oikeanlaiset varusteet, niin ei mee hermot niin herkästi. Niin, siis nyt "vanhana" on pakko myöntää että tuosta saa niitä paljon puhuttuja endorfiinejä, niitä jota en koskaan aiemmin ole päässyt kokemaan. Mysteeristä se on tämä elämä.
Eikä se ole kokonaan huonoa. Minun asiain käsittelytapa vain on se shokkihäsläys ensin, kaamea vaahtoaminen ja tuskastelu, jossa aikani kieriskeltyä tajuan että ehkä tästä selvitään. Jos ei liikaa ala uskoa parempaan ;) Eli pessimisti mikä pessimisti. Mutta ehkä hieman jo positiivarikin. Näin vanhempana. Viisaampanakinko jopa. Tuskin sentään sitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos mietteistäsi.