Kattelen tässä samalla tuota Iholla-sarjaa. Mietin miltä tuntuisi jos itse kuljettaisi dokumentaarisesti kameraa mukanaan. Onhan tämä blogittaminenkin eräänlaista elämän dokumentointia, ilman kuvia vain. Jotenkin vaan on niin irrallinen olo aina kirjotellessa, että tästä ei tule jotenkin johdonmukaista ja soljuvaa. Vähän töksähtelevää ja poukoilevaa tekstiä. Ei tule keskityttyä. Tämä elämä on jotenkin muutenkin yhtä poukkoilua. Ei ole aikaa pysähtyä ja olla yksin, omien ajatustensa kanssa. Ne illat/päivät ovat harvassa, kun vaan saa olla. Puhumatta. Seurustelematta, edustamatta. Ja toinen ei aina vieressä ymmärrä, että haluaa sitä. Eikä jaksa. En haluais työntää toista pois, mutta haluaisin vaan olla keskenänikin. Aina välillä. Ne "omat hetket", ne on liian vähissä. Tämä tänne kirjoittaminen on tietynlaista sellaista, van tässäkin rinnalla on aina lähes joku, televisio, mies, työpaikka. Ehkä vähän tänään "kuristaa" elämä, huomaan. Tukehduttaa. Ihmiset elämässä, lähimpiä, tekee olon tukalaksi. Ja sitä se huono olo sitten lähti. Tein tuossa jotain aikoja sitten lupauksen itselleni, että ihmiset jotka aiheuttavat tuota kyseistä olotilaa, on vain pakko unohtaa. Let go heistä siis. Ei muukaan auta. Negatiivinen energia ei ole sitä nyt mitä pystyy handlamaan. Eikä sitä tarvitse kenenkään handlatakaan. Ei sen kuulu mennä niin. Surullista mutta totta. Ehkä joskus vielä tilanne muuttuu.
No taas tuli asiaa asian vierestä, ehkä nyt sain ulostettua taas vähän mikä mieltä tänään painoi. Omaa aikaakin on luvassa jahka lomautus alkaa. Mutta ei se ole sama asia, se on jotenkin niin järjestettyä, pakon omaista.
Aika vetäytyä unille, silloin ainakin saan olla itsekseni. Selittelemättä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos mietteistäsi.