Olen paljon tässä viikonlopun aikana miettinyt, että entäs jos. Entäs jos tämä nyt tällä kertaa sitten onnistuukin tämä yrittäminen. Että tästä yrittämisestä tulee oikeasti konkreettisesti raskaus. Että tästä perheestä tulisikin kolmijäseninen. Että me emme enää olisikaan vain sinä ja minä, vaan olisimme kolmeestaan me. Emme enää olisi vapaita taivaanlintuja, vaan aika "sidottujakin". Jotenkin tässä yrittäessä on ollut aikaa miettiä, liikaakin, kaikkia äitiyden ja isyyden mukaan tuomia asioita. Joita oli tietysti miettinyt jo aiemminkin, vaan nyt ajatukset ovat olleet lähinnä tämän Yrittämisen ympäröimiä joten ei ole miettinyt taas aikoihin sitä äitiyttä, sitä että mitä se merkitsee kun perheessä olisikin pieni ihminen. Mitä se tarkoittaisi, miten koti järjesteltäisiin, mitä harrastettaisiin vai harrastettaisiinko enää mitään. Itsekkäästi on nauttinut satasella tästä lisäajasta itsensä kanssa. Tai oikeastaan siitäkin on nyt oppinut nauttimaan tässä ihan muutaman viikon ajan vasta. Muu aika on mennyt kummallisessa sumussa, surussa ja apatian vallassa. Sekin mietityttää, kun seuraa sivusta lapsiperheiden arkea, että onko parisuhteessa sitten enää ikinä aikaa toiselle. Ja avioerolapsena miettii myös että mihin suuntaan parisuhde sitten kehittyy kun se arki dramaattisesti muuttuu ja ollaan väsyneitä. Ja entäs jos lapsi ei olekaan terve. Entäs jos hän kuolee saman tien kun on syntynyt, tai jos hänellä on jokin vaikea sairaus. Miten niistä sitten selviää. Kaikesta varmaan selviää eikä etukäteen kannattaisi pahemmin murehtia, mutta mielessä nämä kaikki asiat vaan ovat. Ikävä kyllä.
Onko tämä nyt siis vain pelkoa tulevasta ja ettei uskalla ottaa riskejä vai lieneekö jopa normaalihkoakin näin miettiä. Varman päälle pelaamista. En tiedä.
Huomaan että itselläni on parempi olla, kaikesta huolimatta ja vihdoinkin. En tunnistanut ihmistä joka peilistä minua takaisin katsoi. En fyysisesti enkä henkisesti. En pitänyt itsestäni enkä näkemästäni. Olin kadoksissa enkä tiennyt mistä minua edes voisi lähteä etsimään. Jokin Voima minut sysäsi takaisin itseni tykö enkä enää halua itseäni kadottaakaan. Aurinko paistaa ja se on kaunista. Kevät tulee ja uusia elämiä herää eloon. Luonnossa ja varmaan joka paikassa. Kyllähän noita vauvauutisia aina kuulee, vähän päästä. Enää ne eivät aiheuta niin kovaa katkeruutta kuin vielä alkuvuodesta. Iloa löytyy pienemmistäkin asioista ja jotenkin se tuntuu menevän syvemmälle, eikä vaan teennäisesti näy pinnassa samalla kun sydän kumminkin itkisi (kuten aiemmin). Jotenkin tämän lapsettomuustilan on tietyllä tapaa alkanut hyväksyä, ehkä siitäkin tämä olotilan paraneminen johtuu. Hyväksymisestä. Tietty osa minua haluaa velloa vielä huonoissa fiilikissä, riutua ja sitä rataa. Se on piirre joka on ollut mukanani varmaan koko elämäni, ja jotenkin senkin jo hyväksyy. Joskin ilman sitä olisi ehkä elämä hauskempaa, jospa siitäkin tässä aikuisuuden kynnyksellä eroon pääsee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos mietteistäsi.