Voiko yhtä aikaa olla jotensakin onnellinen ja tyytyväinen ja samalla sitten toisaalta niin tyytymätön ja onnetonkin? Jakomielitautista. Huoman olevani "onnellinen" kun sysään syrjään nämä faktat ja mietteet edes niistä. Mutta sitten kun niitä alkaa miettimään (pakostakin taas joutuu kun alkaa kiertopäivät lähestyä ovis-aikaa), tuntuu tuskaiselta. Kaikki se tieto ja tietämättömyys, halu onnistua ja onnistumattomuus, rahanmeno ja epävarmuus tulevasta, odottaminen ja vartominen. Elämässä paikoillaan junnaaminen, odottamassa sitä haikaraa joka vain aina kurvaa tämän kodin ohi.
Onnea on ollut elämässä viime viikon aikana siitä että olen jaksanut liikkua. Se siis vie ajatukset muualle. Joskin taas kerran olen tekemässä jotain sata lasissa, niin että varmaan kohta kyllästyn. En siis halua kyllästyä mutta olen vain viime päivinä miettinyt tätä elintapaani muutenkin. Että miksi kaikkea pitää tehdä hulluna, ja sitten tympääntyä ihan tyystin. Kuunnella samaa musiikkia päivästä toiseen, syödä samoja ruokia niin ettei maha enää niitä kestä, harrastaa samoja juttuja niin ettei niistä kestä kohta kuullakaan jne; lista on loputon. Nyt vain tuntuu että halua on liikkua (=laihtua), niin haluaa sitten myös mennä täysillä. Tiedän että varmaan viisasta olisi jarrutella vähän mutta jotensakin nyt haluaa jotain tehdäkin kun lokakuusta asti on lähes tulkoon istunut sohvalla ja syönyt. Polvileikkauksen jäljiltä siis. Mitään fyysistä syytä sohvailuun ei ole enää ollut aikoihin, siitä vain tuli tapa ja tavasta tuli häkki josta ei ollut helppoa rimpuilla karkuun. Joten en haluaisi enää häkkiin, siksi kait sitä menee sata lasissa nyt tätä vaihetta. Onneks on jo niin vanha, ettei sitä kyllä jaksa ihan hulluna harrastaa liikuntaakaan enää ;)
Uutta viikkoa kohti taas! Ovisaika odottaa sekin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos mietteistäsi.